Ja korkojen korot!

Nyt sen taas huomaa. Ihan heti, että jo yhden viikonlopun jälkeen palautuminen keskinkertaiseen arkeen on vaikeaa. Lähetin illalla Ronille vielä viestin samalla kun kuuntelin meidän viikonlopun lempibiisiä. Sellaisen viestin, että haluan sanoa, ettei ole mitään syytä paniikkiin. Vaikka taas puhuttiin rakkaudesta ja suunniteltiin häitä ja lomaa ja vahvistettiin napanuoraa välissämme, niin ei hätää. Ei paniikkia. Ei odotuksia. Sain takaisin tulipunaisen sydämen. Mutta muistan nykyään, ettei sydämet merkitse juuri mitään. Ainakaan kaikkien kohdalla. Meille ne merkitsee sitä, että me molemmat tiedetään jotain yhdessä, mutta ei välttämättä sen kummempaa. Sydämet tarkoittaa sitä, että me tiedetään, että voidaan puhaltaa kuplia milloin vaan. Nyt se on vahvistettu ja todistettu. Mutta pelottaa tosi paljon, että sieltä kuplasta voi loppua happi ja ne poksahtaa helposti. Ei se mitään. En ymmärrä tästä mitään enkä tiedä haluanko edes ymmärtää. En tiedä haluanko saada meidät takaisin vai en. En edes jaksa miettiä enkä yliajatella. Niin me sovittiinkin kai. Ei yliajatella. Pitää olla vapautta. Myös Javier jatkoi keskustelua illalla. Väsymyksestä ja leffoista. Veikkaan, että häntä ihan vähäsen harmitti ettemme viettäneet sunnuntaita yhdessä, kuten olemme monta viikkoa tähän saakka viettäneet. Hän ei soittanut, enkä minä soittanut. Mutta se oli todella hyvä. Viimeksi, kun olin Ronin luona ja Javier otti minuun yhteyttä tyrmäsin hänet täysin. Sellainen on kupla. Onneksi niin ei käynyt nyt. Nukuin yön tosi hyvin. Yhdeksän tuntia. Muistin ottaa illalla antibiootinkin, joista noin puolet olin unohtanut viikonlopun aikana. Aamulla puhelimessani on viestejä Javierilta, joka kertoo nukkuneensa huonosti. Manulta, joka puhuu maanantaista. Ja ystävättäreltä, jolla on ollut hauska viime yö. Lisäksi tytöt ovat jo ehtineet suunnitella seuraavaa viikonloppua. Aurinko paistaa ulkona. Hiton aurinko. Kraateri vähän sykkii. Voi hitto, että onkaan vaikea olla taas normaalissa maailmassa.

Kahvitauolla toimistolla en osaa jutella mitään. Kaikkien jutut tuntuvat niin turhilta ja tylsiltä. Keskinkertaisilta. Puhuimme viikonlopun aikana Ronin kanssa usein siitä, miten paljon onnellisempia mekin olisimme, jos osaisimme enemmän nauttia kaikesta tavallisesta. Puhumme siitä usein. Mutta minä ainakin joskus pystyn! Voin taas tottua kaikkeen normaaliin ja kaivata vain säännöllisyyttä ja tuttua ja turvallista. Nauttia leffaillasta ilman dokaamistakin. Olla vain. Ronin tilanne on paljon vaikeampi. Hän on sisältä epätasapainoinen ja ahdistunut ihminen. Joskus öisin hän toteaa, että hänen pitäisi vain kuolla pois. Nauraen! Hänen on pakko paeta todellisuutta tuhat kertaa enemmän kuin minun. Ja mäkin olen siinä aika hyvä. Ja yhdessä ollessamme ruokimme sitä toisissamme, mikä ei välttämättä johtaisi mihinkään terveeseen. Vaikka kyllähän mekin olemme viettäneet yhdessä ihan tavallisia leffailtoja. Tilattu pizzaa ja vain oltu. Ja se on ollut kivaa. Kyllä mekin ehkä osattaisiin olla normaaleja yhdessä. Mutta tätä en kyllä pidemmän päälle kestä, että lentää avaruuteen ja sitten yrittää jotenkin taas pysytellä maan pinnalla. Sitä ei montaa kertaa jaksa. Maailmanahdistus tarttuu. En usko, että on hyvä käydä siellä ja tulla takaisin. Se ei nyt tunnu hyvältä. Jotenkin minusta tuntuu, ettemme tapaa Ronin kanssa vähään aikaan. Ajatus siitä, että tapaisimme tuntuu pelottavalta. Ajatus sitä ettemme tapaisi tuntuu pelottavalta. Radiossa soitetaan Ed Sheeranin levyä. Ulkona paistaa edelleenkin aurinko. Ahdistaa. Mitähän tällä viikolla tapahtuu? Kutsuuko Javier minut kylään? Aikooko Ossi muistaa alustavat suunnitelmamme leffaillasta? Johnia en nyt aio nähdä. Ei riitä kapasiteetti mihinkään uuteen juuri nyt. Tavatessamme pikaisesti sunnuntaina Alexin kanssa hän oli tavallista tavallisempi. Sanoi, että nähdään pian ja vielä viesti illalla. Sellaista hän ei yleensä tee. En siis tiedä olisiko häneltä odotettavissa jotain? Kiva Ninokin on muistanut minua ihanilla lomakuvillaan. Hänestäkin pidin niin paljon. Miten olenkaan hänetkin ehtinyt unohtaa. Elämä on sekavaa. Oon loman tarpeessa. Voi kunpa voitaisiin lähteä Ronin kanssa kauas kauas pois.

Syön kuppinuudelia lounaaksi omassa huoneessani. En jaksa nyt nähdä ketään. Paitsi ystävätärtä, jonka kanssa sovimme lenkin alkuiltaan. Hyvä. Nuudeleista tulee paha olo. Aika menee töissä tosi nopeasti siitä huolimatta, että sekoilen omassa päässäni taas kaikkea tapahtunutta. Teen myös aika tehokkaasti töitä. Poistan Ronin facebookin chatin estolistalta, jossa hän on ollut viimeisimmät viikot. Kai mä kestän nähdä hänet aina välillä siinä sivupalkissa. Me saatiin closure sille tammikuun erolle nyt. Ihan sama mikä on jatko. We are fine. No kaukana siitä, mutta välimme on nyt fine. Ja taas kuuntelen uuden biisin lyriikoita ja mietin, että tämä on just sitä mistä lauluja kirjoitetaan. Moni on saanut kokea tämän tilan, mikä aiheuttaa pääosin tuskaa tavalla tai toisella. Varmaan silloin, kun on kyse terveistä ja hyvistä ihmisistä niin sielunkumppanuus muuttuukin kauniiksi ja puhtaaksi. Silloin on mahdollisuus jakaa hyvä yhteinen tulevaisuus. Sitten kun on kaksi enemmän tai vähemmän hajalla olevaa ihmistä, niin sielunkumppanuus onkin ehkä jotain ihan muuta. Silti uskon, että olen enemmän onnekas kuin jotain muuta. Onhan nämä kokemukset mielettömiä ja uniikkeja. Sellaista mihin kaikilla ei ole eikä ikinä tule mahdollisuutta. Ja ne ihmiset on todennäköisesti onnellisempia. Selvästikin tämä asia taas pyörii mielenpäällä. Minulla on tarve miettiä ja pyöritellä sitä. Analysoida ja jäsentää, saada pois systeemistä. Jotta olisin valmis nyt turtumaan taas tähän arkeen ja keskinkertaisuuteen helpommin. Todellisuuteen. Puuh. Kun oikein ajattelee taas tätä niin voisi melkein itkeä tätä mahdottomuutta. Miksen saa kaikkea mitä haluan. Miksen halua mitään järkevää. Kyynel. Itsevihainen kyynel.

sä sait mut kokemaan

jotain mistä en oo ennen kuullutkaan

sä opetit mut lukemaan

tätä kieltä mitä hiljaa puhutaan,

muut ei pysty tajuumaan

en pysty lopettaa

en haluu irrottaa

Sivuutin aika hyvin sunnuntaisen Alexin tapaamisen parilla lauseella. Oikeasti se oli ihan hauska heti, kun hän sai minut taivuteltua luokseen kulkiessani kauheassa olossa aurinkoisella kadulla erottuamme Ronin kanssa. Olin juuri päässyt hänen yhden kämppänsä alaovelle, joka on lukossa. Sain lähetettyä viestin, että täällä ollaan! Ja samalla sekunnilla puhelimesta loppui akku. Tiesin, että hän lähettäisi ovikoodin minulle, jota en nyt voi lukea. Kirosin pihalla yksinäni yrittäessä etsiä pistoketta tai odottaa, että joku kulkisi ovesta. Onneksi muutamaa minuuttia myöhemmin söpö Alex huudahtaa ylhäältä ikkunasta, että heii, mitäs sä siellä seisoskelet! Nauramme ja hän huutaa minulle ovikoodin. Sain puhelimeni lataukseen hänen luonaan. Televisiossa pyörii historiallinen dokumentti. Alex lojuu sängyssään peiton alla, johon ryömin hänen viereensä. Halailimme vähän, mutta kuten sanoin, ei juurikaan sen enempää. Nukahdan ehkä hetkeksi. Sitten Alex nousee ja sanoo, että hänen eksänsä on tulossa kohta kylään heidän bisnesasioissaan, ja ei ehkä ole hyvä jos olen siellä silloin. Haha. Nauraen nousen sängystä ja totean hänen aina järjestävän pikalähtöjä samasta syystä. Syy on kuitenkin oikea, joten olen ymmärtäväinen ja lähden iloisena ja edes hetken levänneenä kohti kotia. Toivoin siinä matkalla, että Javier olisi ehdottanut, että olisimme vielä viettäneet sunnuntain yhdessä. Mutta hän ei ehdottanut. Joten en minäkään. Olen vähän pettynyt itsessäni siihen, miten huonosti kestän yksinoloa. Niin huonosti, että ennemmin menen suoraan yhden luota toisen luokse edes kotona kääntymättä. Tuo lisääntynyt aurinko ei auta asiaa ollenkaan, kun kotona on entistä vaikeampi olla. Muistuu mieleen viime kesä, jolloin olin ulkona ja menossa jatkuvasti. Voi kunpa seuraavana kesänä minulla olisi jo jotain pysyvämpää. Miksi se tuntuu niin mahdottomalta?

Juttelemme iltapäivällä Ossin kanssa. Puran hänellekin vähän tätä olemisen tuskaa. Hän ymmärtää, ainakin vähän. Kivaa, kun on ihmisiä, joille voi puhua mitä vain. Tästä mieleeni muistuu Ricky. Huomasin sattumalta, että minulta oli viime viikolla kadonnut yksi fb-kaveri ja nyt tajusin, että se on Ricky! Hän on poistanut koko tilinsä somesta. Onkohan hän vieläkin ulkomailla? Toivottavasti kaikki on kunnossa, koska hänellä oli niin paljon perhehuolia viimeksi kun juttelimme. Aurinko antaa ärsyttävää energiaa. Sellaista, mikä tekee maanantain viettämisestä vaikeampaa. Tekisi mieli tehdä jotain! Perjantaihin on taas valovuosi aikaa. Kestämätöntä. En tiedä miten "kisakunto" voi olla näin hyvä. En ikinä aikaisemmin olisi voinut juhlia paria päivää aamusta iltaan ja sitten viettää yhden välipäivän ja olla taas täynnä energiaa. Olen löytänyt jonkun oikotien morkkiksettomuuteen. Pahoistakin tiloista selviää enintään päivässä. Ja sitten on mentävä taas. Kuinkakohan kauan tällaista voi jaksaa pitää yllä? Nyt se on välttämätön elintapa, jotta selviää eteenpäin. Eikä tarvitse olla itsensä seurassa liikaa. Pitäisiköhän lenkin jälkeen käydä pitkästä aikaa alkossa, jotta illalla voi tarvittaessa ottaa lasillisen. Jos alkaa liikaa ahdistaa. Varmaan tämä pahin piikki tylsyy aika nopeasti. Mutta matkakuume heräsi taas. Me haaveiltiin siitä niin elävästi. Ja mikä estää minua? Ei mikään. Mulla on lomia vaikka kuinka paljon käytettävissäni. Voisin vain varata matkan. Mutten uskalla yksin ainakaan. Mietin aina välillä, että voisin lähteä johonkin lähelle edes vähäksi aikaa, mutta lähellä on vielä liian kylmä. En sellaisesta nauttisi yksin riittävästi. Kaverin kanssa voitaisiin käväistä pari päivää jossain pitämässä hauskaa, mutta sitten heti mieleeni tulee se, etten voi varata matkaa mihinkään muutaman viikon päähän, koska en voi tietää mitä silloin pitäisi tapahtua. Mitä jos mun pitäisi silloin olla Ronin tai jonkun kanssa jossain. En osaa tehdä yksin päätöksiä nyt, kun olen niin riippuvainen näistä ihmisistä. Manuel ehdottaa tapaamista illalle. No katsotaan miten myöhään lenkkeily menee. Voisihan sekin toimia jos tarvitsen seuraa. Tai ehkä huomenna. Radiossa alkaa jostain syystä soida HIMin Join me in death, joka muistuttaa taas ylidramaattisesta ja melankolisesta Ronista. Mutta lämpimästi. This life ain't worth living.

Koko päivän olo on vähän irrationaalinen. Sellainen huimaava ja ärsyttävä fiilis. Ottaa päähän, että liikennevalot kehtaavat hidastella. Hymähtelen niille ääneen, eikä yhtään kiinnosta jos joku ihmettelee. Ärsyttää olla täällä ja viettää jotain tavallista maanantaita. Lenkki tekee hyvää, muttei tarpeeksi hyvää. Kävelemme reippaasti ja puramme viime päivien tapahtumia ystävän kanssa molemmin puolin. Onneksi on jo pimeää, kun palaamme lenkiltä ja alkosta. Ostan kolme keskinkertaista viinipulloa (niitä sentään siedän), ja kun poikkeamme kaupassa ostan vielä jotain ylikallista öljyä hiuksiin. Ihan vain huvikseen. Päätämme ystävän kanssa että meidän pitäisi käydä vaikka laivalla, jos ei muuta. Mutta sekään ajatus ei innosta minua tänään tippaakaan. En halua mitään uutta nollaamista. Haluan enemmän niiden kanssa joita minulla nyt on. Plahh. Ehkä huomenna paremmin. Luin joskus sen nimisen kirjan. Se taisi olla ihan hyvä. Kysäisen huvikseni miten Ryanin lomamatka sujui. Hyvin. Hänellä on suunnitteilla jo toinen. Kaikki muut ovat jossain ja osaavat nauttia elämästä. Minäkin haluan. Ryan ehdottaa leffailtaa. Joo ei tänään. Manuel ehdottaa tapaamista. Joo ei tänään. Valitan Manulle, että Ronin näkeminen sai minut taas tuttuun vanhaan depressiotilaan. Saan tsemppisanoja. Kuitenkin oikeasti uskon, että pian tämä unohtuu ja osaan keskittyä taas elämään niin kuin parit viime viikot. Kai. Radiossa soi biisi, jonka musavideota katsottiin Ronin kanssa. Se oli hauskaa se. Selailen eri matkakohteiden viisumihakemuksia. Mietin taas, että voisin ottaa loparit ja vain häipyä. En tajua miten voin ajatella tällaista kun vielä äskettäin osasin pitää työstäni. Ainakin vähän. Työ on ollut minulle aina kunnia-asia. Mutta näinä hetkinä kaiken merkitys katoaa. Tänä vuonna on jonnekin silti lähdettävä. Pliis. Ainakin käymään.