Viimehetken paniikit

Tuntui vähän typerältä mennä yksin nukkumaan omana sänkyyn, mutta nukuin kaiken kaikkiaan tosi hyvin. Pyörimistä tapahtuu pääsääntöisesti enemmän aina, kun nukkuu toisen luona, mutta silti valitsisin sen aina ennemmin kuin oman sängyn. Heräsin vain kerran yön aikana. Nousin istumaan sängyssäni ja kuulen kuinka joku (luultavsati töistä) on sängyn vieressäni ja juttelee niitä näitä ihan positiivisella mielellä. Ajattelen, että hän on varmaan kyyryssä sängyn vieressä, koska en näe ketään. Kuulen äänen ihan selvästi ja vastaankin pari kertaa jotain. Puhumme luultavasti työasioista. En pidä sitä mitenkään erikoisena, että joku on huoneessani. Sitten jatkan unia tyytyväisenä. Herään ihan tyytyväisenä. Juttelimme Ronin kanssa pitkin iltaa lämpimässä hengessä. Mikään ei viittaa siihen, että loppu olisi lähellä. Hän kertoo ettei aio tehdä mitään erityistä viikonloppuna. Puhumme elokuvista ja niiden sanomasta. Huh, kaikki vaikuttaa olevan kunnossa. Siksi herään perjantaihinkin aika seesteisellä mielellä. Eilisiltana sain myös kasattua kaikki mukaan otettavat vaatteet kasaan (hyvin, hyvin pieneen). En stressaa niistä. Kunhan mukana on puhelin ja laturi ja tarvitattavat matkustusasiakirjat sekä pankkikortti, niin selviää kyllä. Tunteeni lähestyvää matkaa kohtaan on hieman rauhallisempi. Se ei innosta lainkaan, muttei aiheuta järjetöntä paniikkiakaan. Haluaisin todella kovasti päätyä tänään Ronille. Sieltä voisin sitten suoraan lähteä matkaan. Se olisi täydellistä. Laitan vaikkapa hänelle jonkun viestin iltapäivän aikana, jotta saamme avattua kommunikaatioväylän. Sitten kohtalo saa katsoa mitä tapahtuu. Saanko taas sen mitä toivon?

Työpäivän aikana saan tehtyä lähtöselvitykset kuntoon. Vaihtelemme viestejä ystävättären kanssa. Molemmat uskomme pienen yhteisen irtioton tekevän hyvää. Vaikka minua ei liikauttaisi jos matka jostain syystä peruuntuisikin. Myös Manuel jakaa normaaliin tapaansa vitsivideioita. Töiden jälkeen minun on vielä mentävä vaihtamaan eilen ostamani kuulokkeet toimiviin. Rasittavaa ylimääräistä työtä. Sitten on laitettava kaikki valmiiksi, ja valmistauduttava perjantaihin ja katsottava mitä tapahtuu. Ei tunnu yhtään perjantailta. Ei ollenkaan. Tuntuu kaaokselta. Iltapäivän aikana eiliset paniikkioireet taas heräävät. En tajua miksi. En ole tuntenut tällaista fyysistä oireilua ikiaikoihin. Roni aiheuttaa sen. Tai se kupla. Kerroin läheiselle työkaverille, että hän on taas tullut takaisin. Työkaveri oli sitä mieltä että uusista yrityksistä ei yleensä seuraa mitään hyvää. Hän totesi, että nyt joudut kokoajan pelkäämään milloin hän häipyy tekstarilla taas. Se on ihan totta. Siksi varmaan panikoidun. Se sama tunne kun eksä aina häipyi eikä vastannut päiväkausiin puhelimeen. Eli vartaloni valmistautuu hätätilaan. Sitä paniikkioireet usein ovat. Sympaattinen hermosto reagoi vaaratilanteeseen ennakoimalla ja aiheuttamalla tiettyjä fyysisiä reaktioita. Eli minä alitajuisesti jatkuvasti valmistaudun kaaokseen. Kauhea tunne. Juuri tämä sama "vaisto", joka sanoo, että kohta kaikki menee pieleen. Älä sitten ylläty. Ihan kohta kaikki hyvä loppuu. Oikeastaan kaikki hyvät hetket tuntuvatkin epätodellisilta varmaan osittain siksi etten usko niitä olevan. Olen huomannut, että en osaa ollenkaan ajatella olevani paremmassa tilassa tulevaisuudessa. Onnellisuus tuntuu yhtäkkiä ihan mahdottomalta. Tuntuu etten tule ikinä pääsemään tästä kierteestä eroon. Vaikka saisin asioita, jotka oikeuttaisivat onneen, niin en pysty siihen. Vielä jossain vaiheessa minusta tuntui, että onnellisuus ja ihana parisuhde on vain ajan kysymys. Nyt yhtäkkiä se on kadonnut jonnekin. Olen onnellinen vain jos olen läsnä jonkun luona. Ja nyt se taas korostuu äärimmilleen jostain syystä.

No joka tapauksessa on perjantai. Tiedän jo ennakkoon etten varmaan voi jäädä kotiin siitä huolimatta, että pian on matkalle lähtö käsillä. Sovimme alustavasti, että ellei muuta tapahdu (Roni, Javier?) niin käymme ainakin yksillä ystävättären kanssa. Olen todella idioottimainen. Mielessäni pyörittelen sitä, kuinka Roni on varmasti järkännyt kivaa seuraa itselleen lomani ajaksi. Varmaan jo tälle illalle. Hän ei ole varmaan tarkoittanut mitään mitä olemme puhuneet ja takuulla matkastamme ei tule mitään. Miten voin olla näin pessimistinen? Ihan samoja asioita, joita aina jouduin ajattelemaan entisessä suhteessani. Miksei vastaa, missä on, kenen kanssa. Ne ajatukset, jotka laukaisevat paniikin ja epätoivon. Miksen voisi jo päästä niistä eroon. Koska ei etukäteen murehtiminen mitään auta, siitäkään huolimatta, että olen niin usein ollut oikeassa. Aivan liian usein. Tein tunnelukkotestin netissä ja se sanoo Tunnevajeen, Hylkäämisen ja Ulkopuolisuuden olevan pahimmat ongelmani. Seuraavana onkin Pessimistisyys. Pitää vähän perehtyä tähän vaikka olen tosi skeptinen. Ehkäpä lennon aikana ehdin tutustua opukseen, ellen ehdi saada toista kirjaa lainaksi Ronilta, tai ellemme intoudu johonkin muuhun aktiviteettiin ystävättären kanssa. Ei vaan tekisi millään mieli ostella ylikalliita juomia lentokoneesta.

Jätettyäni tyhmät kuulokkeet huoltoon ja päästyäni kotiin olo on entistä pahempi. Istahdan hetkeksi ennen kuin pitäisi alkaa valmistautumaan iltaan. Minua itkettää heti. Juttelen niitä näitä Javierille, joka vastailee iloisena. Itken samalla ilman mitään järkevää syytä. Sanon, että matka stressaa. Ei sen kummempaa. Miksi olen taas tässä jamassa? Purkautuuko joku matkastressi näin? Oikeasti en yhtään stressaa mitään matkustamiseen liittyviä asioita. Ainakaan tietoisesti. Ainoastaan sitä etten ole täällä jos minua tarvittaisiin. Onko tämä taas Ronin vaikutus mielenterveyteeni? Olen niin heikko ja koukussa heti. Vai olenko muuten vain pimahtamassa? Vai johtuuko se maaliskuusta ja taipumuksesta kevätmasennukseen. Valon lisääntymisestyä. Juttelen Ossin kanssa. Hän neuvoo miten oloa voisi parantaa. Räjäytetään ego. Lähdetään matkalle. En osaa oikein keskittyä kunnolla mihinkään. Laiminlyön täysin perheen kanssa aiotut asiat. Mietin mikä saisi minut nyt paremmalle tuulelle. Se, että Roni kutsuisi minut luokseen. Se herättää lämmön tunteen. Vähän auttaisi myös Javierin seura. Kunhan ei tarvitsisi olla yksin. Voi kunpa pystyisin siihen. Onko Roni oikeassa siinä, ettei kaikkia ihmisiä vain ole luotu olemaan onnellisia ikinä. Miksi minä kuulun niihin. Heitän kamat reppuun, laittaudun ja toivottavasti voin vain kävellä jostain suoraan kentälle. Luoja paratkoon. Kun kone nousee voin toivottavasti jättää kaiken tämän ahdistuksen ja epäselvyyden alas maan pinnalle ja se voisi haihtua siihen mennessä kun palaan takaisin.