Illan aikana myös Manuel kertoo päivästään ja ehdottaa taas tapaamista. Siitäkin huolimatta, että olen aikaisemmin kertonut hänelle meneväni illalliselle. Ei, Manu, en nyt ehdi. Ihana kirkkaanvihreä keitto valmistuu. Katan pöydän. Ripottelemme keiton päälle parmesania. Avaan viinipullon (siten kuten Javier haluaa sen avattavan), jonka Javier on tuonut pöytään ja kaadan meille isot lasilliset. Lisäksi katan pöytään tuomaani kivennäisvettä. Olen jo viinin tarpeessa. Maanantaina en avannut uutta pulloa. Ruoka on loistavaa. Ehdotan, että tiskaisin astiat. Javier on tyytyväinen. Mutta väsynyt. Näen, että hän oikeasti on rasittunut raskaista työviikoistaan ja etenkin arki-iltana ja viini siivittämänä hän haukottelee jo ennen iltayhdeksää. Menemme yhdessä ulos kävelylle Jackin kanssa. Vaihtelevan normaalia. Juttumme ovat normaaleja. Arkeen liittyviä. Puhumme koulutaustoistamme. Teiniaikojen muistoista. Oikeista asioista. Sisälle päästyämme avaamme television ja laitamme taustalle pyörimään jonkun elokuvan, jota emme ehdi katsoa loppuun. Javier ei kosketa minua sohvalla. Ehkä ihan vähän ohimennen ulkoillessamme. Ehkä vähän hipaisee ohikulkiessaan keittiöpuuhissa. Mutta muutoin hän on tiukasti omalla puolellaan sohvalla. Kysyn Javierilta sopiiko jos jään yöksi. Voisin taas hoitaa aamutoimet. Hän heti rentoutuu vähän ja näyttää helpottuneelta. Tottakai! Hän heti nousee sohvalta ja asettaa vara-avaimen hyllylle. Seurattuamme hetken elokuvaa ja juotuamme kviinin loppuun (Javier tyhjentää koko lasillisen yhdellä huikalla) menen hammaspesulle. Riisuudun alusvaatteisilleni. Ihan niinkuin ennenkin. Hyppään lakanoihin, jotka Javier on juuri vaihtanut. Ne tuoksuvat hyvältä ja pyykkitelineellä on kuivumassa edelliset. Mielessäni käy, onko hän vaihtanut lakanat siksi, että tulen vai siksi, etten joudu samoihin lakanoihin jonkun toisen naisen kanssa. En tiedä, enkä välitä. Mutta kivaa, että hän välittää siitä, että pääsen joka tapauksessa puhtaisiin lakanoihin. Kun hän tulee viereeni halaan häntä heti. Hän toteaa, että taas sulla on 90 % sängyn pinta-alasta ja mulla 10 %! Totean, että sitten hänen pitäisi siirtyä keskemmälle sänkyä, koska jos minä nukun siellä niin takuulla olen ihan lähellä. Älä valita! Totetan. Ja Javier sanoo, ettei tarkoitakaan valittaa, ja kietoo käteni ympärilleen. Sitten hän kääntyy ja suutelee minua suulle. Ahnaasti. Ja se on menoa. Joihinkin miehiin alkoholi vaikuttaa heikentävästi pieninäkin määrinä, muttei Javieriin. Useimmat pystyvät kyllä teknisesti toimimaan loistavasti, mutta loppuhuipennus jää alkoholin takia saamatta. Minuunkin se vaikuttaa joskus turruttavasti. Session jälkeen Javier suukottaa minua otsalle ja olkapäälle. Aina näinä hetkinä minusta tuntuu, että hän haluaisi sanoa jotain, jos olisi sellainen ihminen, joka puhuu ääneen niitä asioita. Nukahdamme toisiamme halaten. Heräilen muutaman kerran kääntyilemään. Näen tosi eläviä unia. Sitten Javierin kello alkaa soida ja hän pomppaa ylös. Taas joudun miettimään, että mitähän olohuoneessa lojuvalla puhelimeni näytöllä näkyy. Javier kolistelee tavallista kovempaa. Hän tulee halaamaan minua ennen lähtöään. Toivotan hänelle hyvää työpäivää. Heti kun ovi kolahtaa kiinni menen hakemaan puhelimeni ja tarkistan sen näytön. Viesteissä Manuel kertoo katsoneensa jotain sarjaa ja syöneensä illallista. Ja Roni! Roni on viestinyt minulle vielä myöhään illalla jotain ihanaa ja hauskaa. Voih! En saa unta enää. Pyörin ja harmittelen, etten ole ollut vastaamassa hänelle. Vastaan heti, kun keksin riittävän hyvän ja hauskan vastauksen. Noustuani petaan sängyn säntillisesti. Tiskaan viinilasit. Halin Jackia. Jackia, joka ehti ennen nousemistani käydä muutaman kerran nuolaisemassa kättäni sängyssä. Käymme kävelyllä innokkaan Jackin kanssa. Otan hänestä kuvan, jonka lähetän Javierille kertoessani aamun sujuneen hyvin. Hän vastaa kiittäen. Sanon ettei pidä kiitellä. En kertonut hänelle matkastani. En osannut tai uskaltanut. Ehkä osittain siksi, koska kohde minne menen, on erityisen tärkeä Javierille. Ja joskus ajattelin, että menisimme sinne yhdessä. Aion kertoa siitä viestillä jossain vaiheessa, jotta hän tietää ajoissa etten ole pian täällä muutamaan päivään.
Javierilta on aina kivoin lähteä töihin, koska juuri siinä matkan varrella on parhaat aamiaisherkkupaikat. Ostan tuoretta mehua ja ihanaa teetä matkaani. Fiilis on ihan hyvä. Ehkä vähän tasaisempi ja toivorikkaampi kuin aikaisemmi. Roni vastaa minulle hymiöin. Manuel jo on keksinyt aamuun monta aihetta. Töissä kaikki alkaa jouhevasti. Kyllä tämä tästä. Minulla riittäisi tekemistä ennen matkalle lähtöä, mutta samalla toivon, että saisin Ronilta kutsun luokseen. Pari päivää aikaa! Ideaalissa tilanteessa toivoisin, että Roni kutsuisi minut tapaamiseen tänään. Ja sitten voisin vihjata Javierille tapaamista perjantaina. Torstaina voisin hoitaa omia asioitani. On aika selvää, ettei Manuelille ole aikaa tällä viikolla. Hän yrittää tehdä ehdotuksia pitkin päivää. Voi kunpa löytäisimme ystävyyteemme jonkun tasapainon. Ei auta vaikka kerron suunnitelmistani ja kiireistäni. Ei auta vaikka kieltäydyn päivän aikana kerran. "Ilmoita jos muutat mielesi". "Oletko nyt ihan varma". "Vielä ehtisit tulla!". Puuh. Olen myös Manulle kertonut, että koko matka epäröittää minua ja melkein kaduttaa. Sanon, että minusta juuri nyt tuntuu, että olen jatkuvasti menossa, eikä aika riitä. Hän hokee lukuisilla viesteillä, kuinka ansaitsen loman, nauti, rentoudu, teit oikein, olet hyvä ihminen, opit kyllä nauttimaan siitä! Jostain syystä nämä kliseiset tsempit ahdistavat. Työpäivän aikana tulostan itselleni sähköiset reseptini talteen mahdollista turvatarkastusta varten. Mietin ottaisinko mukaan henkilökortin vai passin. Ensimmäistä kertaa tällä viikolla jaksan edes vähän miettiä matkaa muutoin kuin katumusmielessä. Työkaverien matkavinkit piristävät vähän. Ystävätär on poikkeuksellisen vaisu. Ei se mitään. Ossi ilmoittaa, että viikonloppu on pelottavan lähellä. Niin on. Gulp. Tänään on keskiviikko. Elän viikonpäiviä.
Iltapäivää kohden olotila huononee. Ulkona paistava aurinko alkaa taas ahdistaa yllättävän paljon. Työmotivaatio heikkenee. Alkaa ahdistaa se, etten ole varma näemmekö Ronin kanssa. Inhottaa taas kaikki tämä epävarmuus kaikessa. Olen kokouksessa, mutta mietin vain omia asioitani. Yhtäkkiä lomakin alkaa taas ahdistaa. Ainoa aktiivisuus somessa on tyttöjen ryhmäkeskustelu ja Ossi. Ei tee yhtään mieli mennä töistä kotiin. Ei tippaakaan! Eikö joku voisi ehdottaa tapaamista. Eikö se jo minun osaltani riitä, että sanoin Ronille toivovani tapaavamme ennen lomaani. Ei kai minun tarvitse uudestaan asiasta mainita. Ja siis, tietenkin voisin mennä Manulle, mutta jostain syystä se ei nyt ole vaihtoehto. Ennemmin sitten hoidan asioitani kotona. Manuel ei enää luo minulle yhtään sitä samaa tunnetta, kuin aikaisemmin. Se on totaalisesti kadonnut. Ihan kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. BLING. Kesken iltapäivämelankolisten ajatusteni Roni lähettää minulle viestin. Ihanaa. Miten voin olla näin onneton ihminen, kun käytännössä aika usein toiveeni toteutuvat. Olen vain ällöttävän kärsimätön ja pessimistinen. Voi, voi, voi pientä prinsessaa, kun on pari hernettä patjan alla. Mikä sua vaivaa. Roni on kokouksessa ja hänellä on samanlaiset fiilikset kuin minullakin. Vastaan siten, että hänen on mahdollisimman helppo esittää minulle kutsu luokseen. Lähetän sen tunteen, että tulen kyllä jos kutsut. Ja hei! Ainakin hän ajattelee juuri minua kesken kokouksensa. Tai ei ehkä juuri minua, mutta ainakin myös minua. Ja mainitsinko jo siitä, kuinka viikonloppuna puhuimme uudesta vuodesta. Siitä maailman parhaasta (se taisi olla postaukseni otsikkokin). Roni sanoi sitä myös maailman parhaaksi uudeksi vuodeksi. Se teki minut todella onnelliseksi. No mutta, nyt en siis voi muuta kuin odottaa. Olen varmasti tehnyt kaikkeni olematta epätoivoinen päästäkseni Taikataloon vielä ennen matkaani. Heti vatsa alkaa reagoida jännitykseen. Miten olenkaan näin reunalla. Radiossa soi Chained to the Rhythm. Se jonka sanoja lainasin aikaisemmin. Siis se biisi joka kertoo minusta ja Ronista. We live in a bubble. Ja heti näen meidät vierekkäin istumassa ja katsomassa toisiamme. Roni laittaa suun söpösti suppuun ja tanssimme käsillämme tietäen sanojen merkityksen. Viime viikonloppuna sunnuntaina puhuimme myös siitä, miten paljon saa anteeksi jos on kaunis, fiksu ja ehkä lisäksi vielä varakas. Roni pitää itseään jumalaisen upeana. Mikä ei ole tokikaan kauhean kaukana totuudesta. Ja me sovimme melko hyvin yhteen. Hän mietti, että jos olisimme lihavia ja rumia, niin ei mikään ravintola katsoisi touhuamme. Se on totta. Jotenkin surullisen pelottavaa. Saan aika helposti anteeksi kaikenlaiset (useimmiten känniset) ylilyönnit, mutta mikä pahinta, saan helpoiten anteeksi itseltäni.
BLING. Ennen kuin lähden töistä Roni vastailee usealla hauskalla viestillä. Hän on kivalla juttutuulella! Hän aikoo ehkä nauttia viiniä tänään. Hyvä, tää on ehkä menossa oikeaan suuntaan nyt! Katsotaan rauhassa. Olo on vähän tasaantunut taas iltapäivän pahimmasta laskusta. Vaihdamme muutamia keskittymistä vaativia älyllisyysviestejä. Ihana Roni. Hulluuden highway. Töistä päästyäni minun on pakko ottaa yksi lasillinen viiniä. Ihan vain tasoittaakseni sisäistä vuoristorataa vähän. Ossi juttelee minulle. Hänkin on tosi kujalla. Jutut alkavat jo olla Taikatalon tasoa. Pidän siitä. Meitä on enemmänkin. Hänkin puhuu yhtäkkiä psykoosista. Ja numeroista. Erikoista. Kun kello etenee alan turhautua. Ei kutsua. No ehkä huomenna. Laitan viestinä Ronille erään inside-juttuun liittyvän hauskan jutun. Hän aloittaa siitä keskustelun ja jakaa työasioitaan. Hänellä on niitä. Eli jos kutsua ei tule, niin voin syyttää työkiireitä. Rakastan lämmintä ja kipinällistä keskusteluamme. Vaikka puhumme työjutuista niin siitä on meidän oma sävymme. Hän heittää vakavat asiat ihan leikiksi. Niin minäkin. Koitan rauhoittua. Alkuillasta Javier kysyy miten päiväni on sujunut ja kertoo omastaan. Hyvä. Meillä on hyvät ja lämpimät välit. En vieläkään mainitse matkaa. Otan toisen lasillisen viiniä. Ehkä huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti