Nukun erityisen hyvin. Yhden kerran herään yöllä ja näen jonkun perääntyvän ulos huoneesta. Ihan kuin hän olisi kuvannut minua. Ehkä Roni? Mutta saan pian jatkettua unia ihan vaivattomasti aamuun asti. Nukun niin pitkään, että herään ilman herätyskelloa. Päätin jo illalla mennä myöhään töihin tänään. Sängyssä maatessani todellisuus taas palautuu mieleeni. Roni. Mennyt viikonloppu. Tapahtuiko se? Javier. Ihanaa jos voisin nähdä hänet! Ja samalla ikävä Ronia. Aamulla puhelimessa on viesti Ossilta, joka on yhtä hajalla arkiviikosta kuin minäkin. Lisäksi Manuel pohtii tiistain olemusta. Ja kahvia. Ja lounasta. Tyttökaveri on ollut yökylässä ja saan arvata missä. Juuri kun olen lähdössä töihin (extramyöhään) saan viestin Ronilta! Jotain ihan arkista, mutta silti. Vähän säikähdänkin. Toivon ettei hän ehdota tapaamista vielä tälle illalle. Mutta toivon, että tekee ehdotuksen jollekin toiselle illalle. Haluan saada kaiken ja vaivatta. Tarjottimella. Olen ahne ja itsekäs. Vaihdamme aamupäivän aikana muutamia viestejä Ronin kanssa. Hän viivyttelee vastauksia, eikä tee ehdotuksia. No panic, R. Hän on pääsääntöisesti kutsunut minut luokseen vasta myöhään illalla, ihan viime hetkellä. Hän potee yleistä ahdistusta eikä varmaan itsekään tiedä mitä haluaa. Hänellä on takuulla paljon vaihtoehtoja. Loputtaomasti. Haluaa odotella viime hetkeen, jotta on varma. Tai humalassa. Lounasaikaan ilmoitan Javierille, että haluan tulla kylään tänä iltana. Selvitän muuttujat myöhemmin tarvittaessa. Tiedän, että haluan kuitenkin tämän toteutuvan. Kuten monen muunkin asian. Kävellessäni tänään aamulla töihin puhelimen riehuessa taskussani mietin, miten olen itse tyhjästä luonut itselleni tällaisen ihmeellisen epätodellisuuksien verkon. Puhelin vaan piippailee. Oikeita ihmisiä. Epätodellisuuksia. Haaveita ja umpikujia. Toisaalta missä vain kaikki on mahdollista. Toisaalta kaikki vaan velloo paikallaan. Koko elämäni on muuttunut täysin. Oikea elämäni on kadonnut kokonaan. Tai ainakin suurilta osin. Eikä ikinä palaa ennalleen. En koe oloani hyväksi kotona. En koe oloani todelliseksi Taikatalossa. Ehkä Javierin luona olen ollut lähimpänä realismia? Kapasiteettini ei riitä kaikkeen. Haluan enemmän kuin voin saada. Ristiriitoja. Itse olen tämän kaiken tilannut ja järjestänyt. Ja tavallaan nautin siitä. Vaikka se selvästi minua hajottaa. En malta odottaa, milloin jostain tulee totta vihdoinkin.
Lounastauolla menen taas tiistain tyyliin ulos omassa seurassani. Tilaan salaatin siltä varalta, että kuitenkin syömme raskaammin Javierin kanssa jos hän suunnittelee illallista. Aina joskus minusta tuntuu, että olen Truman Showssa. Ihmiset katsovat minua oudosti. Ihan kuin ne tietäisivät jotain minun elämästäni, vaikkeivät tiedä mitään. Joskus ulkona kulkiessani, jonotellessani lounasta tai istuessani kulkuneuvossa tunnen olevani aivan irrallaan muista. Tai vähän niinkuin unessa. En tiedä pidänkö siitä. Yksin se ei ehkä ole niin hauskaa, kun jonkun toisen kanssa, joka kokee samoin. Myös muistini ja tajuntani välillä sekoittuvat. Siksi koska kaikki on niin epätodellista ja todellisuudet sekoittuvat. En muista aina mikä kuukausi on meneillään. Menen sekaisin keväässä ja syksyssä, kuten oikeassa ja vasemmassakin. Saatan sopia asioita ja unohtaa ne hetkessä, kunnes taas yhtäkkiä muistan mitä pitää tänään tehdä. Koskaan en ole jättänyt mitään tekemättä. En muista useinkaan mitä olen tehnyt menneinä päivinä puhumattakaan esimerkiksi viime kuusta. Nämä tekstit ovat minulle oleellinen väline pysyä edes jokseenkin kartalla omasta elämästäni. Silti kaiken tämän sekavuuden (joka aina joskus on kyllä täysin hallinnassa ja minimissä) keskellä toimintakyky on vähintäänkin hyvä. Pystyn kommunikoimaan järkevästi vaikka mielessä ajattelisinkin kuuluvani psykoosihoitoon (en oikeasti). Eikä tämä tilanne nyt ole ollut näin jakaantunut kuin vasta parisen viikkoa nyt tällä erää. Joten ehkei syytä huoleen. Pyydän Javieria ilmoittamaan jos voin tuoda jotain. Esimerkiksi viinin! Hän ei ehkä kannata niin paljon alkoholinkäyttöäni. Kuten silloin kerran pahasta krapulastaan huolimatta hän väkisin joi puolet tuomastani pullosta, etten vain olisi juonut yli oman osuuteni. Noh ihan sama. Koko illallinen Javierilla tuntuu vielä täysin absurdilta ja epätodelliselta. Tunnen olevani unessa. Mutta ehkä se on ihan ok nyt tänään. On vasta tiistai Onneksi sain lyötyä illallisen lukkoon. Nyt vaan täytyy suoriutua siitä. Ja elämästä.
Töiden jälkeen menen käymään kotona. Vaihdan vähän vaatteita. En mene suihkuun. En ole sheivannut sääriä. Tai mitään. En nyt jaksa välittää siitä. Olo on vähän ristiriitainen. Näen Ronin vihreänä pallukkana ja jotain särähtää hieman sisälläni. Taas ne tunteet, jotka olin ehtinyt haudata ovat nousseet esille. Siis ihan oikeasti, elämä!! Olin jo enimmäkseen unohtanut hänet. Olin käynyt läpi ihan kauhean prosessin, hankkinut hiton lääkkeitä ja itkenyt töissä ja joka paikassa. Ja nyt hän on tullut takaisin, muttei yhtään sen varmempana. Vaan päinvastoin. Saatan olla pulassa. Mutta nyt olen viisaampi. En polttele siltoja. En tyrmää Javieria, kuten viimeksi. Pidän kaikki mahdollisuudet auki ja toimin fiksummin. Kaikkien kanssa. Pyydän Javieria ilmoittamaan mikä aika olisi sopiva tapaamisellemme. Okei, lähden tunnin kuluttua. Kysyn vielä uudelleen mitä voisin tuoda. Hän pyytää, että veisin hänelle eväitä töihin ja jotain herkkuja illaksi. Hah! Miten ihanan keskinkertaista. Ei tule rakkaudentäyteistä "tuo vain itsesi <3<3<33<", vaan kauppalista. Tämä voi tehdä minulle ihan hyvää. Vaikka rakastankin sitä avointa sielunkumppanuutta. Niitä sydämiä, joilla ei ehkä ole mitään oikeaa substanssia. Rakastan unta. Valhetta. Mutta onko pakko yrittää pysytellä todellisuudessa? Tämän illan jälkeen on vielä monta päivää aikaa saada tapaamisehdotus Ronilta. Kunhan se ei ole tänään. Pliis ei tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti