Epätodellisuudet

Noniin, mitähän taas tuli tehtyä. Ja missä. Ja miten. Olin perjantaina todella tylsistynyt ja epäilevä siitä, tuleeko tästä viikonlopusta mitään. Mutta, kun vähiten odottaa... En tajua. Olin jo lähettänyt ystävättärelleni viestin, että nuku sitten vain. Ja ajattelin suunnata keskustaan aikeenani ehkä törmätä Alexiin jos käy tsägä. Juuri kun olin poistumassa kotoa tylsistyneenä ja ahdistuneena, niin ystävätär soittaa heränneensä. Tule tänne vaan, otetaan ainakin lasilliset! Okei, selvä. Olo on tympeä, mutta ajattelen väsyneenkin ystävän seuran piristävän. Kuuntelemme musiikkia ja hän yrittää ryhdistäytyä ilokseni, vaikka on aivan puolikuntoinen. Laitamme ryhmätinderin taas laulamaan ja saamme heti lukuisia illanviettoehdotuksia. Pari rennon oloista tyyppiä ehdottaa drinksuja kuppilassa ja alamme jo sopimaan heidän kanssa tapaamista. Sitten aivan yllättäen Javier aloittaa keskustelun! Ihanaa! Hän kyselee suunnitelmiani viikonlopulle. Tämä on selvä merkki siitä, että hän haluaisi tavata. Kerron, ettei minulla ole sen kummempia suunnitelmia, kuin nauttia vapaasta. Sanon olevani zombie-ystävän luona. Vihjailen, että hän voisi kutsua minut luokseen. Koska ystävätär menisi varmasti ihan mielellään juhlimisen sijasta nukkumaankin. Mutta Javier ei tee ehdotusta. Ja minä en aio sitä suoraan tehdä myöskään. BLING. Samaan aikaan kun keskustelemme koirista Javierin kanssa saan viestin Ronilta. Ah! Ajattelin hänen jo kadonneen minulta taas. Mutta hän viestii. Kertoo olevansa stressaantunut. Sanoo, että aikoo ottaa rennosti. Me. Tule. Kysyn mitä tarvitset. Sinut. En epäröi. Tiedän, että on mentävä. Ei ole enää muita vaihtoehtoja. Ystävätär ymmärtää. Tinderit ymmärtää (tai ihan sama ymmärtääkö). Lähden heti matkaan. En oo helppo, mutta satavarma sulle. 

Kulkuneuvoon hypätessäni puhelin taas piippaa. BLING. Alex kysyy missä olen. Voidaanko tavata. Eli alkuperäinen suunnitelmani olisi toteutunut myös, ellei Ronista olisi kuulunut mitään. Nyt joudun vastaamaan, että Too Late. Javier jatkaa juttujaan ja toivotan hänelle hauskaa iltaa. Takuulla olisin voinut mennä hänenkin luokseen jos taas olisin tehnyt aloitteen itse. Olen jo kohonnut kohti kuplaa, enkä osaa välittää muusta. BLING.  Nino kertoo lomansa loppuneen. Voitaisiinko tavata. Ohoh. Olen ylhäällä pilvissä. Katsotaan katsotaan. Olen niin iloinen ollessani juuri tässä kulkuneuvossa. Tässä mitä aina katson mennessäni Manulle. Kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Ihana Roni tulee minua vastaan. Halaamme. Meillä on ollut ikävä toisiamme. Hän sanoo ääneen, että on ikävöinyt minua. Oli kauhea viikko. Tarvitsen sinua. Menemme Taikataloon ja kaikki on taas hyvin. Vitsailen, että tein monta oharia sinun vuoksesi. Mutta eihän se ole edes totta. Sanon, etten ole viitsinyt ottaa yhteyttä keskellä viikkoa, ettei häntä ala turhaan ahdistaa. Roni moittii minua siitä. Kuuntelemme musiikkia. Juomme viiniä. Ja siideriä. Katsomme toisiamme onnellisina. Roni sanoo, että hänellä on ollut edellisen eronsa jälkeen ainakin sata naista ja minä olen ainoa, joka tekee hänet vähääkään onnelliseksi. Se kuulostaa lauseelta, jonka voi sanoa jokaiselle vieraalle vuorollaan. Mutta pidän siitä silti. Ja se kuulostaa sillä hetkellä tosi aidolta. Juuri nyt. Puhumme tuntikausia onnellisuudesta ja elämäntarkoituksesta. Saamme aikaan taas sen mielettömän oman maailman. Sanon Ronille, että meidän pitäisi lähteä oikeastikin pois. Sinne matkalle, mistä olemme viimeksikin puhuneet. Sanon, että riippumatta siitä, mitä tapahtuu, tai mitkä välimme tulevat olemaan, niin meille tulisi ihan mahtava matka. Roni on samaa mieltä. Katselemme eksoottisia maisemia. Sovimme matkan yksityiskohtia. Lupaamme lähteä. Roni sanoo, että ellemme mene niin hän varmaan kuolee. Meillä on mieletön yhteys edelleen. Sanomme, että olemme ehkä ainoat ihmiset, jotka ymmärtävät näin toisiamme. Valvomme keskustellen myöhään yöhön. Poltamme tupakat sisällä. Minäkin. Ihan sama. Roni on tällä kertaa väsyneempi kuin minä, ja ehdottaa nukkumaanmenoa. Mennään vain. Ihanaa. Olen onnellinen. Ja vähän peloissani kaikesta. Nukahdamme toistemme syliin.

Lauantaiaamuna herään Ronin kainalosta. Olen jotenkin epäuskoinen, että olen siellä. Se ei ole realistista. Miksei se voi muuttua oikeaksi? Mitä se vaatisi. Puhumme paljon tästäkin aiheesta. Ronikin myöntää, että  hänen talonsa on ihan eri ulottuvuudessa muusta maailmasta. Tiedämme nämä eri todellisuudet, joissa pyörimme. Taajuuksia. Nousemme ajoissa ylös. Roni keittää meille kahvia. Hän miettii ääneen, että mitähän voisimme tänään tehdä. Hän sanoo menevänsä suihkuun. Kysyn että ai yksinkö. Hänen ilmeensä muuttuu. Hmm, ei yksin. Menemme yhdessä suihkuun ja vietämme siellä ehkä nautinnollisimman hetken ikinä. Roni kehuu minua vuolaasti. En voi olla varma tarkoittaako hän sitä, vai sanooko tapansa mukaan näin kaikille. Todennäköisesti hän puhuu samoin muillekin. Mutta onko sillä väliä juuri nyt. Kysyn onko hänellä aikatauluja. Ei ole, voidaan tehdä mitä vain. Ah, hyvä. Eli tulen viettämään tämänkin päivän tässä kuplassa. Nautimme hitaasti kahvia. Kuuntelemme musiikkia. Heti juttumme luisuvat taas siihen, että mitä pitäisi elämällämme tehdä. Muistutan siitä, että meidän pitäisi vain lähteä. Pois täältä. Jep, olemme yhä samaa mieltä. Roni ehdottaa, että menisimme syömään kivaan paikkaan meren lähelle. Kaikki käy, kaikki käy. Ulkona paistaa aurinko. Melkein liian kaunis ilma. Lämmin. Laittaudumme. Roni juo olutta. Lähdemme yhdessä kävellen kohti ratikkaa. Oho, emme ota taksia tällä kertaa! Juttelemme vaivattomasti. Ihan hölmöjäkin juttuja. Mutta ihan sama. Saamme kivan  pöytäpaikan hyvästä ravintolasta. Tilaamme ruokaa. Ja viiniä. Ja olutta. Keskustelemme siitä, miten saattaisimme olla onnellisia, jos vain tekisimme normaaleja asioita. Alamme näytellä normaalia pariskuntaa. Puhumme kovaan ääneen siitä, millaisen grillin haluaisimme ostaa kesäksi rivitalomme pihalle. Ai että. Ihanaa kun kesä tulee. Päiväkävely kauniissa auringonpaisteessa kruunaisi viikonlopun! Jep! Nauramme ja toteamme, että olisimme oikeastikin onnellisia, jos voisimme nauttia tästä. Ruoka on hyvää. Lähdemme kulkemaan rantaa pitkin auringonpaisteessa. Mietimme, mitä oikein tekisimme. Istahdamme laiturille ja juomme oluet, jotka Roni on ottanut mukaan. Nauramme yhdessä hölmöille jutuillemme. Ja ihmisille. Katsomme ohikulkijoita ja miettimme heidän elämäänsä. Olemme kateellisia onnellisen näköisille pariskunnille, jotka ulkoiluttavat koiria samanlaisissa ulkoilupuvuissa. Mutta samaan aikaan onnellisia omasta kuplastamme. Päätän etten mene someen ollenkaan koko päivänä. Ehkä se pitää yhteydenotot muilta vähemmällä. Kuljemme kaupungilla ja kuuntelemme musiikkia yhteisistä kuulokkeista. Ystävätär soittaa olenko kuollut, koska en ole onlinessa. Käymme alkossa ja nautimme kuohuviiniä muovilaseja skoolaten. Käymme maailmanpyörässä. Kiipeilemme patsaaseen ja pyydämme ohikulkijoita ottamaan meistä kuvia puhelimillamme. Pysähdymme siellä ja tuolla. Aloitamme hassuja keskusteluita turistien ja muiden ulkoilijoiden kanssa. Huomaamme, että eräs numero seuraa meitä joka paikkaan ja päätämme, että se on merkityksellinen juuri nyt. Luemme uutisista sen sivunumeron uutisia. Ja etsimme vastauksia kysymyksiimme. Toteamme että sielu on olemassa. Olemme eri mieltä siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Mutta se ei haittaa. Ehkä. Drinkki tuolla, välipala täällä. Meillä on hauskaa yhdessä, niin kuin aina. Kunnioitamme toistemme näkemyksiä. Nautimme siitä, että saamme hukkua yhdessä mysteereihin. Roni toteaa, miten ihanaa on, kun joku ymmärtää häntä. Puhumme siitä paljon. Käyn vahingossa whatsappissa, jonka jälkeen heti Javier aloittaa keskustelun. Hän selvästi haluaisi tavata. Voih. Kirjoitan hänelle, että olen viimeiset viikot tehnyt kaikki aloitteet, ja olen vähän pettynyt, ettei hän ole etukäteen tehnyt mitään aloitetta tapaamisellemme. Sitten olen jo liian humalassa, enkä muista enää vastata hänen viestiinsä. Vastaan myös Ninon kysymyksiin epämääräisesti. Mutta nyt olen täällä, joten ei väliä. Baarikierroksen jälkeen päädymme taas Ronin luokse. En muista loppuillasta paljoakaan. Päivä oli hyvä. Ahdistaa herätä sunnuntaihin. Nukumme puoleen päivään. Sitten Roni tapansa mukaan pomppaa ylös keittämään kahvia. Ossi soittaa minulle. Ihan sama, vastaan. Kerron, että olen Ronilla. Ossi kertoo, että hänelläkin on tavallaan tyttöystävä. Haha. Nauramme toisillemme ja kyselen Ossiltakin elämäntarkoitusta. Hän on hauska. Myös Ricky soittaa minulle sieltä ulkomailta. Juttelen hänellekin mitä sattuu. Roni nauraa minun jutuilleni. 

Roni ehdottaa, että kävisimme kaupassa hakemassa jotain helpotusta sunnuntaihin. Hän on jo ottanut oluen. Kysyn pitäisikö minun samalla suunnata kohti kotia. Roni sanoo, ettei tarvitse, saan itse päättää. Selvä mennään sitten kauppaan. En halua että tämä vielä loppuu. Tuntuu niin normaalilta käydä yhdessä kaupassa. Kävellä ulkona ja suunnitella lomamatkaa. Roni on epävakaa. Usein keskusteluissamme hän kertoo itsemurha-aikeista ja -yrityksistä. Puhumme paljon siitä, miten raha ei tuo onnea. Hän sanoo, ettei tunne ketään oikeasti onnellista omista piireistään. Toteamme taas, että irtiotto voisi auttaa. Lähdetään sinne rannalle miettimään näitä asioita. Sitten tullaan takaisin jos siltä tuntuu. Ja jäädään sinne jos siltä tuntuu. Olen iloinen, että olemme vieläkin samaa mieltä. Roni mainitsi viikonlopun aikana useaan otteeseen, että vain panikoitui silloin viimeksi. On pahoillaan siitä. Tiedän, että hänellä on ehtinyt jo olla tässä välissä useita suhteita. Mutta niinhän on minullakin. En välitä siitä. Ainakaan kovinkaan paljoa. Roni ei peittele sitä lainkaan. Ei tuo esille, muttei peittele. Hänen talossaan on tavaroita, jotka selvästi kuuluvat jollekin naiselle. Vahingossa jonkun nätin tytön kuva vilahtaa tietokoneella ja Roni laittaa sen nopeasti pois. Mitä sitten? Juuri nyt hän on minun. Vietämme hidasta sunnuntaita. Juomme siideriä. Menemme ravintolaan yksille. Siellä heti viereisen pöydän mummo huudahtaa meille, että muistakaa, että mikä tahansa on tässä maailmassa mahdollista! Katsomme toisiamme, ja otamme mummon puheet vakavasti. Mummo sanoo, että onni on aavan meren tuolla puolen. Pidämme sitä vahvistuksena sille, että täältä on lähdettävä. Kuljemme takaisin Ronin talolle. On jo hämärää. Hyppäämme yhdessä tontin rajan yli ja nauramme nyt olevamme turvassa maailmalta. Katsomme illan hölmöjä uutisia ja kuntavaaliehdokasvideoita. Sitten siirrymme sänkyyn katselemaan leffaa. Emme edes kysy, että jäänkö yöksi. Jään. Sängyssä sanon, että alkuviikko pelottaa. Silloin aina kaikki katoaa ja tuntuu, ettei mikään ole totta. Roni sanoo, että kaikki on totta. Voin mennä hänen luokseen töistä. Ei mitään hätää. Yleensä Roni ei juurikaan tee aloitteita seksiin. En yhtään ymmärrä tätä puolta hänestä. Vaikka viimeksi yritin ymmärtää niin en ymmärrä. Nyt kuitenkin hän innostuu. Ujosti sanoo, että mitäs jos pidetään vielä hauskaa ennen nukkumaan menoa. Sanon, että voimme tehdä mitä vain. Ja teemme. Roni sanoo, että se on uskomatonta ja miettii johtuuko se henkisestä yhteydestä. Sanon että kyllä johtuu. Voi kunpa hän olisi vakavissaan jutuissaan. Mutta minä jos kuka tiedän hänen osaavan käyttää lauseita antaakseen muille valheellisia vaikutelmia itsestään. Ehdotan Ronille, että yritämme etsiä elämän tarkoitusta ja onnea nyt, mutta jos ei se onnistu, niin menisimme naimisiin viiden vuoden kuluttua ja ostaisimme sen rivarin, josta aina vitsailemme. Roni sanoo, että se on liikaa. Kolme vuotta olisi parempi! Keksimme myös hauskan whatsapp-leikin. Katsotaan saammeko ylläpidettyä sitä. Nukun peläten herätyskelloa. Yllättävän kivuttomasti nousen sen soidessa. Halaan Ronia. Sanon, että ei syytä paniikkiin. Mutta heti kun irtaannun hänestä ja alan valmistautua töihinlähtöön, niin tunnen kuinka kupla heikkenee. Eih, taas joudun kohtaamaan todellisuuden. En kestä. 

Heti aamulla laitan viestin Javierille koskien yöllä näkemääni unta. Näin pienen unenpätkän siitä, että olisinkin mennyt Javierille viikonloppuna. Unessa heräsin hänen luotaan. Hän halasi minua ja sanoi rakastavansa minua. Hätkähdin Ronin viereltä hereille ja tunsin pienen piston sydämessäni. En kertonut Javierille, että hän sanoi rakastavansa minua, mutta totean, että näin unta, että tapasimme, ja minua vähän harmittaa ettemme ole tavanneet pitkään aikaan. Se on totta. Tavallaan. Javier vastaa toivottaen huomenta ja sanoo, että sun vika. Hymynaamojen kera. Hah, totta. Kerrankin mun vika. Lähetän myös viestin Ninolle, joka toivoi viikonloppuna tapaamistamme. Haluan pitää hyvät välit kaikkiin. Sivuutin myös Alexin. Sivuutin kaiken Ronini vuoksi. Taas. Tuleva minilomamme kaduttaa juuri nyt. Olen juhlinut kolme päivää. Ja en halua lähteä! En halua jättää näitä ihania ihmisiä. Ronia! En kertonut hänelle matkasta. Mutta aion kertoa, jotta saamme oikean tilaisuuden tavata vielä ennen lomaa. Manuel viestii ja kysyy voimmeko vielä tavata ennen matkaani. Kerro mikä päivä sulle sopii, koska mulla on kiireinen viikko niin saan sitten aikaa järjestettyä. Huoh! Nyt en jaksa miettiä häntä. Päivät eivät riitä kaikkeen. Roni on ensisijalla. Ja Javier. Ja muut. Työpäivä alkaa yllättävän kivuttomasti. Pystyn keskittymään töihin. Lähetän keskellä päivää hauskan ajankohtaisjutun Ronille, joka vastaa iloisena. Hyvä. Hän on vielä olemassa. Sisintä ahdistaa silti. Taas kerran olen pudonnut sieltä tänne. En välitä yhtään siitä, että olen perjantaisissa vaatteissa töissä. Selitän työkaverille, etten ole käynyt kotona lainkaan. Ihan sama. Ystävätär ehdottaa lenkkiä. Joo, ellen ole Ronilla tai muualla, niin se voisi tehdä hyvää. Eli. Olen taas eri todellisuudessa. Minulla on kuitenkin kommunikaatioyhteys kaikkiin näihin ihaniin ihmisiin. Mitään pahaa ei ole tapahtunut. Päinvastoin. Taas yksi hieno viikonloppu, joka joko johtaa johonkin tai ei johda. Minulla on yhä yhteys Javieriin, Ninoon ja Alexiin. Minulla on yhteys Roniin. Miksi siis ahdistaa. Aina tavattuamme. Eroahdistus?

Taas samassa jamassa. Pelottaa ettei nähdä. Pelottaa mitä tapahtuu jos taas alamme tapailla. Aina kun olemme yhdessä, niin on selvää, että olemme yhtä. Suunnittelemme kaikkea. Roni on usein jopa innokkaampi kuin minä. Siis puheissansa. Nytkin sanoin hänelle, että hän puhuu kyllä muttei varmaan uskalla toteuttaa mitään. Ja hän uhkasi, että kyllä me tämä matka tehdään. Olen nyt tajunnut, että vaikka hän välillä vaikuttaa ujolta ja epäröivältä, niin hänellä on varmasti valmiina kunnon kokoelma tarkkaan harkittuja mielistelyjä naisia varten. Myös minua. En osaa erottaa missä menee raja aidossa ja epäaidossa kommunikaatiossa. Sen tiedän, että syvälliset pohdintamme ovat totta. Ja se kupla. Ja se, että hänellä on paljon ongelmia. Todella paljon. Itsensä kanssa. Ja maailman. Mutta niin on minullakin. Puhumme paljon Jumalasta ja kohtalosta ja sielusta. Joskus se on pelottavaa. Hänelläkin on aika sotkuinen koti, kuten nykyään minullakin. Tunkkaiset lakanat. Niitä ei ehkä ole vaihdettu edellisen vierailijan jälkeen. Sinne on kaatunutkin jotain, mutta Roni ei jaksa vaihtaa lakanaa. Lakanassa on reikiäkin. Ihan sama. Nukumme niissä kolme yötä. Ihan tyytyväisinä. Hän usein jo aamulla poksauttaa ekan tölkin auki. Sunnuntainakin. Nyt itsekin join muutaman siiderin pitkin päivää. Nämä merkit viittaavat kaikki todellisuuspakoisuuteen. Siihen, että normaalista on mennyt merkitys. On lentänyt niin korkealle oman pään sisällä, ettei jaksa välittää pikkuasioista. Niitä ei edes näe enää. Pitää paeta ja turruttaa. Sanoin Ronille, että hänen tilansa on paljon pahempi kuin minun, koska hän elää siinä todellisuudessa aina, mikä saa minutkin hulluksi aina hetkittäin. Ai noi astiat ovat nyt lojuneet tuossa pesemättöminä kuukauden. Ohops. Ai tuo lamppu on palanut viime talvena. No ehkä sen voi vaihtaa tänä vuonna jossain vaiheessa. Kymmenet tölkit lojuvat siellä täällä pöydillä ja hyllyillä. Jotkut voisivat sanoa sitä masennukseksi. Me Ronin kanssa kutsumme sitä itseluoduksi mielenterveyshaasteeksi. Selviydyn työpäivästä. En haluaisi mennä kotiin. Tai mikä se nyt onkaan.

Ossi viestii. Hänkin on ollut viikonloppuna ihan sekaisin eikä muista tarkkaan keskustelujamme puhelimessa. Hän toteaa, että on jostain syystä kadottanut minut facebookista. Huomaan itsekin ettemme ole enää kavereita. Kysyn onko hänen tyttöystävänsä poistanut minut hänen kavereistaan salaa, hah! Ossi kieltää tyttöystävän kokonaan. Hän on hassu. Kotiin päästyäni laitan heti täyden koneellisen vaatteita pyörimään. Riisun sinne kaikki päälläni olevat vaatteet. Haluan hoitaa tämän ajoissa, jotta saan puhtaat vaatteet päälleni tulevaa matkaa varten. Puran tuntojani ystävättärelle. Sanon, että matka kauhistuttaa minua juuri nyt. Pelottaa lähteä. Kaikki tuntuu niin keskeneräiseltä täällä. Hän lohduttaa, että pian tuntuu paremmalta. Laitan myös Alexille viestin hurjasta viikonlopusta ja varatusta matkasta. En tiedä miten taas saisin oloani tasattua. Tekisi mieli vaan nähdä Roni. Mutta en halua ahdistaa häntä. En todellakaan halua, että häneen iskee paniikki. Seuraavaksi aion viestiä hänelle tänään tai huomenna aikataulun reissustani ja ehdotan tapaamista ennen sitä, ellei hänestä kuulu. Sitten jos nähdään niin sanon, että matkani jälkeen voidaan tehdä ihan mitä vaan. Hän on varmasti siellä toisessa todellisuudessa yhtä ahdistunut. Hänkin oli ikävöinyt minua viikolla, mutta jostain syystä ei ollut viestinyt kuin vasta viime hetkellä perjantaina. Humalassa. Jostain syystä olemme toisiamme kohtaan epävarmoja. Hän aina hokee, kuinka ei ole riittävän älykäs. No ei varmaan kaikissa asioissa olekaan. Mutta se ei haittaa. Kun puhutaan sielunkumppanuudesta niin kaikki muu on kohinaa.