Yökylässä sittenkin ja pikkupanic

Juuri kun olin eilen luopunut toivosta päästä yökylään Roni ilmoittaa paperiasioiden olevan valmiita. Kysyn ovat päivän työt nyt pulkassa, ja hän vastaa että eivät ole. Mutta tuletko juomaan kanssani viiniä? Jesjesjes. Miten tätä halusinkaan ja oikeastaan uumoilin. Ja TAAS sain sen mitä halusin. No ainakin melkein. Totean tulevani. Roni vastaa, että tarjolla ei oikeastaan ole viiniä, eikä seksiä, mutta turhautumista riittäisi. En tiedä miksi hän sanoo noin, mutta ihan sama. Haluan mennä silti. Heti. Olen ennätysajassa valmis ja ehdin hypätä jo seuraavaan mahdolliseen kulkuneuvoon. Siihen oikeaan, jes! Oikein makustelen hetkeä, kun saan olla juuri siinä bussissa jossa haluankin olla. Menossa oikeaan paikkaan. Ihanaa, ihanaa. Roni odottaa jo. Vien viinin mukanani, koska Ronilla on vain muita juomia. Saan häneltä sydämen, tule jo! Voiko tämä taas olla alkanut? Me viestitään joka päivä. Ollaan ikävöity toisiamme. Ja kun olemme kuplassa niin kaikki on selvää. Tai siis ei mikään ole, mutta juuri se on. Olen niin iloinen kävellessäni katua pitkin hänen talolleen. Katson ympäristöäni ja yritän havainnoida, että olen oikeasti siinä. Roni on ulkona vastassa. Hänen naapurinsa on pihalla myös ja vilkaisee meitä. Me ollaan tässä yhdessä. Halaamme. Alamme heti puida päivän tapahtumia. Roni kertoo hauskasti tärkeistä työasioista. Totean, että voisinpa joskus olla näkemässä näitä tilanteita. Menemme sisälle ja otan esille lasit ja kaadan meille keskinkertaista kierrekorkkista viiniä. Toteamme, että näin alamme siedättää itseämme keskinkertaisuuteen. Mikä voisi olla parempi alku kuin viini. Mitä pidemmälle kello käy, sitä syvemmälle juttumme menevät. Roni on selkeästi lennokkaampi tällä kertaa. Hän muun muassa toteaa, ettei voi antaa minulle mitään. Älä rakastu muhun. Sanon, ettei mulla ole edes sydäntä. Roni sanoo, että on pieni. Puhumme matkasta. Kysyn taas, että alkaako hän epäröidä koko juttua puhuessaan ettei voi antaa minulle mitään. Ei! Ei todellakaan, se on päätetty! Roni huudahtaa. Voi kunpa voisin uskoa siihen. Hän jatkaa, että itse varmaan jää sinne. "Mutta voithan sä sitten tulla takaisin jos ikinä palaat". Niinpä. Sanon, että kunhan mennään (uskon, kun liput on ostettu). Katsotaan sitten. Taas kerran Roni sanoo, että viimeksi iski paniikki, nyt ei iske. Sanon, ettei tarvitsekaan. Nyt vain ollaan ja nautitaan silloin kun huvittaa. Ei stressata muusta. En yhtään tiedä mitä Roni haluaa. Vähän väliä hän toteaa, että minun täytyy kertoa joitain asioita, jotta parisuhteemme voisi syventyä. Hän saattaa sanoa niin vain manipuloidakseen minua. Tai sitten oikeasti haluaa tuntea minut. Sitten hän taas pohtii ettemme voi ikinä tulla onnellisiksi. Kaikkia ihmisiä ei vain ole tarkoitettu siihen. Meillä on jokin muu tarkoitus. Sanon, että ainakin me yritetään etsiä sitä. Yritetään ainakin. Myös Javier viestii illan kuulumisia joihin vastaan iloisena. Nyt juuri hän on niin kaukana.

Viini on juotu. Roni ottaa oluen. Sitten hän valmistaa meille nopeasti ruoka-annokset ja asettelee ne kauniisti kahdelle lautaselle. Hän ehdottaa, että menisimme syömään sänkyyn ja katsomaan samalla avaruusohjelmaa. Sopii. Hän menee edeltä lautasten kanssa, kun minä kerään muita tavaroita. Yhtäkkiä kuuluu hirveä räsähdys! Ja Voi Vittu -huuto. Nauramme täysillä. Toinen lautanen on sängyn vieressä ja ruoat pitkin lattioita ja seiniä. No hei, nou hätä, meille riittää yksi annos. Olemme aika vähäruokaisia. Roni toteaa, että antaa olla, hän siivoaa joskus myöhemmin. Ja niin ruoat jäävät yöksi pitkin lattioita. Syömme yhdessä yhden annoksen emmekä keskity taustalla pyörivään ohjelmaan, koska juttumme taas leijuvat avaruuteen ihan itsestään. Olemme vähän huppelissa. Roni enemmän. Jutuissa vilahtaa rivitalo ja rakkaus. Onnettomuus ja masennus. Matka. Kohina. Paniikki. Sitten yhtäkkiä vaan olemme nukahtaneet toisiamme halaten. Aamulla päätän mennä töihin myöhään. Heräämme ilman herätyskelloa aika ajoissa. Halailen Ronia enemmän kuin hän minua. Haluan rikkoa Ei seksiä -sääntöä. Itse asiassa näin koko aamun unia siitä. Kerron sen Ronille ja totean, että hän varmaan sanoi noin tahalleen aiheuttaakseen tällaisen tilan. Hän ei anna minun silitellä itseään muualta kuin rinnasta. Kysyn suoraan, että Camoon! Missä mättää. Ja mitä vastaa Roni? En ole hyvä tässä jutussa aamulla, väsyttää. En jaksa! Hah, uskomatonta. Tältäkö miehistä tuntuu? Kauheaa. Vetoaa väsymykseen! Hyvä ettei päänsärkyyn. Nauramme jutulle ja päivittelen asiaa liitoitellun loukkaantuneena. Puhuessamme siitä miten ihana ja hyvä tästä päivästä tulee, sanon vihjaten, että olisi se voinut alkaa vieläkin paremmin! Roni on erikoinen, en tiedä miksi hän käyttäytyy aina välillä näin. Mutta jos naisilla on siihen oikeus niin miksei miehilläkin. Hän on tosi kiireinen. Puhelin soi koko ajan. Sähköposti huutaa. Tärkeä kokous tulossa siellä ja toinen täällä. Ymmärrän, jos keskittyminen on nyt näissä asioissa. Ehdimme kyllä. Ihan mitä vain. Kaikki on mahdollista aavan meren tuolla puolen. Valmistaudun rauhassa töihinlähtöön. Juomme aamukahvia. Kuuntelemme hyvää musiikkia. Kun olen valmis halaamme. Suutelemme. Kummallakin herää fiilis, mutta Roni hymähtää hymyillen ja irtaantuu nopeasti. Tätähän hän on tehnyt useastikin. Totean, että jatketaan sitten heti kun palaan lomalta ellei ennen sitä sattumalta törmätä. Nyt aika jo käy vähiin. Roni sanoo, että joo ja viestitellään. Huh. Meillä on jotain. Rakkautta tai jotain. Hypätessäni onnellisena kulkuneuvoon ikävöin häntä heti. Voiko tämä oikeasti alkaa taas. En tiedä. 

Ossi viestittelee taas hauskoja juttujaan koko aamun. Hän aikoo liittyä AA-kerhoon. Totean, että voin tulla mukaan kertomaan mielettömistä bileistäni, jos sen jälkeen lähdetään juhlimaan. Sitten Ossi onkin jo hetkeä myöhemmin menossa työkavereiden kanssa yksille. Pidän hänestä edelleen. Hän on klubissa. Vaikkei meidän kuplassa tietenkään. Hän on sivuhenkilö. Manuel heti aamusta muistaa kertoa, että lomasta pitää sitten muistaa nauttia. Tuutko illalla kylään? Ehtisit vielä! Sanon suoraan, että ihan oikeasti, en tällä viikolla pysty. Manu toteaa, että okei, kunhan ehdotin. Olen huumassa kuplasta ja laitan Javierille viestin, että olen poissa muutaman päivän kohta. Haluan, että hän tietää. Ettei hänestä tunnu siltä, etten jaa mitään oleellisia asioita hänen kanssaan. Matka ei tunnu yhtään innostavalta. Ei pisaraakaan. Miksi? Koska haluaisin vain olla Ronin kanssa. Mutta muutama päivä on ihan sama. Voihan olla ettemme muutenkaan tapaisi noina päivinä. Mutta toisaalta saattaisimme viettää taas ihanan viikonlopun yhdessä ja jossain korkeella. No kohtalo meni nyt näin. Kai sillä on tarkoituksensa. Ja laatuaika ystävättären kanssa tekee varmaan hyvää. Tänään voin hyvällä omallatunnolla hoitaa pakkaukset ja muut velvollisuudet, koska olen jo tälle viikolle ehtinyt tavata sekä Ronin että Javierin. Siis ei kai paremmin olisi asiat oikeastaan voinut mennä? Nyt pitäisi osata nauttia ja tappaa ahdistus. Kaikki on hyvin! Kaikki on niin hyvin kuin vaan nyt voi olla. Paitsi etten saanut ihanaa aamunaloitusta. Mutta toiseksi parhaan sain. Leijun töissä. Teen pakolliset asiat, mutten juurikaan ylimääräistä. BLING. Lounasaikaan Javier kysyy minne menen. Sanon, että kerron kaiken, kun tapaamme. Mutta kun hän kysyy uudestaan käyn läpi yksityiskohtia. Hän toteaa minun olevan onnekas. Voi kunpa voisin tuntea niin. Koko matka ei kiinnosta edelleenkään paskaakaan. Roninkin kanssa puhuimme siitä. Sanoin, että ei paljon innosta. Verrattuna minun ja Ronin matkasuunnitelmiin tämä ei ole mitään! Tiedän toki, että sitten kun kone nousee niin nousee fiiliskin. Ja se varmaan on odotettua parempaa juuri siksi, koska nyt fiilikset on niin paskat.  

Haluan kovasti kertoa Ronille mitä ajattelen. Hänkin usein keskusteluissamme sanoo, että mieti miksi me kohdattiin. Ja miksi me kohdattiin uudelleen. Miten juuri me, keiden sielut on yhtä. Sillä on pakko olla tarkoitus. Olen tietenkin samaa mieltä. Haluan silti erikseen vielä sanoa hänelle - ilman viinihuuruja - että olen tosi iloinen, että olemme kohdanneet, enkä malta odottaa mitä kaikkea meille voi tapahtua. Sanon sen viimeistään huomenna. Viimeksi puhuttiin siitä, että jos me voidaan saada tämä kaikki takaisin tuollaisen välirikon jälkeen, joka hajotti minut pahasti, niin se voi kestää mitä vain. Me tunnetaan toisemme ja se ei ehkä muutu vaikka muut asiat muuttuisivat. Huh. Olen taas niin onnellinen siitä että sain kohdata sielunkumppanini. Ja nyt käsillä on toinen mahdollisuus. Eron aikana selittelin itselleni, kuinka oli ihana, että kohdattiin, mutta koska olemme niin hajonaisia ihmisiä, niin yhteiselosta ei ehkä koskaan edes tulisi mitään. Siksi on parempi keskittyä muihin asioihin ja vaalia muistoa, jota harvat saavat kokea. Pyörränkö sen nyt? En tiedä, mutta miten voisin muka pysyä hänestä erossa, jos hän on nyt minun (aina joskus). En mitenkään. En todellakaan mitenkään. En todellakaan halua ilman jotain todella pätevää syytä, mitä en nyt pysty keksimään. Eli mikä on nyt ero edelliseen tilanteeseen? Otamme rauhallisesti. Emme odota liikoja toiselta. Tiedämme, että haluamme toisemme, mutta katsomme tilannetta yhdessä viikko kerrallaan. Luotamme kohtaloon. Päätämme ettei ole syytä paniikkiin. Emme polttele siltoja. Emme mieti liikaa mitä toinen tekee silloin kun emme ole kuplassa. Mikä vain on mahdollista. Hyvässä ja pahassa.

Iltapäivällä tulee hetkeksi sellainen paniikkimainen olo. Näen sattumalta jonkun Ronin  kuvan välirikkomme ajalta, jossa hän vuolaasti kehuu sydämin toista naista (aika tavista). Ja heti sydän pomppaa kurkkuun. Eli en ole lainkaan niin kylmäverinen tämän asian kanssa kuin pitäisi. Heti kurkkua alkaa kuristaa ja ajattelen miten haavoittuvaista kaikki on. Roni voi milloin tahansa taas tehdä uukkarin ja olla palavasti rakastunut johonkin toiseen. En voi lainkaan luottaa siihen, kun hän selittelee, että kyse oli paniikista. Ja että katuu välirikkoamme. En voi täysin uskoa mitään. Ja hänhän itsekin sanoo, ettei häneen voi luottaa. Voiko minuun? Ei hitto, mikä sotku taas. Alkoi pelottaa matkalle lähtö ihan tosissaan. Sillä aikaahan voi tapahtua mitä tahansa. Luoja miten olenkaan tässä tilassa. Minulla on ihana tyttöjen reissu tiedossa enkä osaa nauttia siitä tippaakaan, jos joudun panikoimaan, että onko Taikatalo enää sen jälkeen olemassa. Päätän, että töiden jälkeen lähetän Ronille viestin jossa sanon, etten halua panikoida mutta vähän pelottaa. Mutta silti olen iloinen, että ollaan kohdattu. Ja että tarvittaessa ehdittäisiin vielä nähdä. Mitä sitten jos olen innokas ja tuon sen suoraan esille? Hitto, jos minusta ei tunnu esittää vaikeasti tavoiteltavaa niin en sitten tee niin. Vaikka se aina toimiikin. Ystävätär neuvoo että älä anna sen pilata elämääsi. Niin.

Töiden jälkeen käyn syömässä pienet alkupalat perheenjäsenen kanssa. Saan myös hermoja rauhoittavan annoksen viiniä. Käymme ostoksilla ja hankin Murra Tunnelukkosi -kirjan. Minun piti lainata Ronilta mielenkiintoinen itsehoito-opas lainaksi, mutta unohdin ottaa sen mukaani. Puhumme Ossin kanssa. Puran hänelle taas ahdistustani. Hän ymmärtää. Mietimme voiko särkyneeseen sydämeen kuolla (takotsubo -syndrooma). Kun minuun iskee paniikki, niin oireet ovat fyysisiä. Oloni tasaantuu vähän (viini). Laitan huolettoman ja iloisen viestin Ronille koskien päivän kulkua. Käyn ostamassa itselleni uuden puhelimen. Ihan vain käytännön syistä yhden askelen paremman. Kotona yritän varmuuskopioida vanhaa puhelinta ja saan keskityttyä enimmäkseen siihen. Roni vastaa iloisena ja päiväänsä tarkasti kuvaillen. Hetken kuluttua vastaan siihen, että minua ärsytti tänään se, etten muistanut ottaa kirjaa mukaani matkalukemiseksi, mutta että onneksi huomenna on perjantai. En valita, en draamaile. Ehdimme kyllä. Mutta olen saanut hengitykseni tasaannutettua. Selviän. En voi vaikuttaa kuitenkaan kohtaloon ja väleihimme jos se tällaiseen kaatuu. Ei mitään hätää. Roni vastaa, että ehdit kyllä lainata kirjan milloin vain. Samalla hän lisää ettei aio tehdä viikonloppuna mitään erityistä. Hyvä. No panic. Vastaan jollain tosi typerällä vitsillä, joka kaduttaa lähetyksen jälkeen, mutta ihan sama. Ei sellaisella ole merkitystä.