Aamu alkaa jälleen ihan keskinkertaisesti. Mutta tuntuu hieman pahalta olla kotona. Turhalta. Minun pitäisi olla jossain muualla. Tunne siitä, että olen väärässä paikassa on hyvin vahva, kuten se usein on. Mutta se varmaan liittyy fomoon, josta haluaisin parantua. Ajattelen haikeana Ronia. Aamupäivän aikana mietin, että voisin laittaa hänelle jonkun viestin päivän aikana. Koska minulla on ikävä häntä. Miksi jättää viestimättä? No tietenkin siksi, etten lisäisi hänen ahdistustaan. Mutta hän aloitti eilen illalla keskustelun. Kai se on merkki siitä, että tilanne on menossa parempaan suuntaan. Haluan, että Ronilla on mahdollisimman matala kynnys esittää toive tapaamisestamme. Haluan ettei hänen tarvitse lainkaan epäröisä sitä haluanko minä tavata. Toisaalta hän on niin itsekeskeinen, että puhuu aina siitä kuinka kaikki ihmiset rakastuvat häneen, joten en tiedä kannattaako sitä hirvittävästi vahvistaa. Mutta yrittänyttä ei laiteta. En aio viikkokausia roikkua limbossa odottamassa Ronin mielenliikkeitä. Ajatus kolmannesta illasta kotona ahdistaa. Se on jo melkein liikaa. Ainakin jos epävarmuus jatkuu. Kun suhde orastaa ja ihastus on vankkaa, se luo energiaa ja positiivista intoa myös siihen hetkeen, kun ei tapaa toista. Sain sen muistaakseni hetkeksi Ronin kanssa viimeksi. Mutta se ei kestänyt kovinkaan kauaa. Se on hyvin harvinaista herkkua. Iltapäivällä kysyn Ronilta miten päivä sujuu. Oma ahdistukseni on jostain syystä korostunut. Oireet ovat fyysisiä. En osaa rauhoittua ollenkaan ja olla ajattelematta Ronia. Välillä tulee välähdys Ronin huonoista ja huolestuttavista puolista, jolloin hetken mietin, että on ihan ookoo jos tiemme taas erkanevat. Mutta sitten paniikin oireet taas tulevat, kun ajattelen, ettei minulla enää olisi häntä, eikä melkein ketään. Tämä kierre on kyllä lähes sietämätön. Ystävätärkin oli eilen päättänyt ettei enää ole missään kontaktissa haittaa aiheuttavaan henkilöön. Mutta jo tänään hän onnellisena viestii, että ehkä heidän on sittenkin vielä tavattava ihan vain käytännön syistä. Niinpä. Siitä se lähtee.
Kesän tunne siellä lomalla tuntui hyvältä. Vaikka olemme aliarvostaneet tällaisista asioista intoilua esimerkiksi Ronin kanssa, niin kyllähän se saattaa helpottaa taas asioita. Ei se sisintä auta, mutta saattaisi tehdä vapaa-ajan sietämisestä helpompaa, jos on vielä yksin. Selvisinhän viime kesästäkin, enkä mielestäni ollut silloin näin ahdistunut. Minun on pakko yrittää ajatella positiivisesti tulevaisuutta, eikä antaa Ronin olemassaolon tukkia taas toiveita ja odotuksia muusta kuin hänestä. BLING. Roni vastaa lyhyesti ja kuvan kera, ja kysyy miten itse voin. Hyvä. Kuulumiset vaihdettu, mutta sehän ei oloani helpota valitettavasti. Yritän ajatella positiivisia asioita. Minulla on mahdollisuus lähteä lomamatkalle heti kun tilaisuus tulee, ja varmasti ennemmin tai myöhemmin jokin tilaisuus tulee (nähtävästi toteutettu loma on jo unohtunut). Pian on hieman pidemmät pääsiäisvapaat. Siinä olisi mahdollisuus keksiä jotain kivaa (mutta kenen kanssa)! Viime vuonna itkin koko pääsiäisen. Kävin kirkossa ja ruokakaupassa, jossa pidättelin kyyneleitä. Tänä vuonna tilanne on luultavasti tavalla tai toisella erilainen. Ehkä. Jos tapaisin Ronin voisin aivan hyvin ehdottaa hänelle pientä irtiottoa muutamaksi päiväksi. Mutta hän varmaan saisi siitäkin paniikkikohtauksen. Eilen ennen nukkumaanmenoa kokosin erilaisia aktiviteetteja, joita voisi tehdä Helsingissä. Jotain muuta kuin vain päättömästi kierrellä kivoja ravintoloita. Ja tein niistä listan puhelimeni muistioon. Siis oikeasti kyllä. Näin paljon toivon meidän vielä viettävän yhteistä aikaa ja päästä kohti normaalia olotilaa (mä parannan sut hei). Manuel toteaa työpäivän olevan tylsä. Jep olen samaa mieltä. Kerron, että yritän taistella paniikkia ja ahdistusta vastaan, ja hän ehdottaa, että katsoisin ulos ikkunasta kaunista säätä. Tämä melkein lisää ahdistustani. Ei se kaunis sää auta, jos täytyy istua toimistossa. Eikä se ole kesä. Kevätaurinko masentaa jo muutenkin. Muistan, että minulla on kotona jokin itseopas siihen, miten voisi olla murehtimatta. Ehkä minun pitäisi taas lukea sitä. Ehkä minun pitäisi jo nyt tuplata valmiiksi lääkeannos. Hmmm, lisää positiivista ajattelua, kiitos. Pääsin Ronista kokonaan yli viimeksi. En oikeastikaan enää ikävöinyt häntä. Se on siis mahdollista uudestaan. Vaikka olen pyörinyt kuukausikaupalla näiden samojen miesten kanssa, niin aina on mahdollisuus törmätä johonkin spesiaaliin, joka muuttaa kaiken, jos jään taas yksin. Mikä vain voi olla se päivä, kun kaikki muuttuu. Joko Ronin tai jonkun muun kanssa. Hengitä sisään ja ulos. Mikään tulevan tai menneen murehtiminen ei muuta tai auta nyt juuri tätä hetkeä. Ja samalla hetkellä minun ja Ronin biisi alkaa soida radiossa.
Saan ahdistuksen hieman lievenemään iltapäivän aikana. Se oikeasti hieman auttaa, kun sanoo itselleen, etten voi mitenkään murehtimalla vaikuttaa siihen mitä tapahtuu. Voin vain ilmoittaa olemassaolostani jos siltä tuntuu, ja katsoa mitä tapahtuu. Myös ystävätär lähettää linkin ahdistuksenpoistoharjoitteisiin. Siis typeriltähän ne tuntuu, mutta jos vain jostain on apua niin se kannattaa käyttää. Nyt pitäisi ottaa aktiiviseksi tavoitteeksi päästä irti turhasta ahdistuksesta. Koska aivan turhaa ja järjetöntähän se on ennakkoon murehtia jotain mikä saattaa tapahtua. Otan puolikkaan lääkkeen normaalin annoksen lisäksi. Kuten olen maininnut, niin olen joskus päässyt hetkeksi siihen upeaan tunteeseen, että pystyy olemaan täysin huoletta, koska luottamus siihen, että kaikki menee juuri niinkuin kuuluukin on niin vahva. Kuljin ulkona ja tunsin hehkuvani hyvinvointia ja iloa. En välittänyt lainkaan minua ympäröivistä huolista, koska olin päässyt niin hyvin sisälle siihen hetkessä elämiseen. En muista miksi se vaurioitui. Mutta miksen voisi päästä siihen uudestaankin. Silloin tunne siitä, että minua varten on jotain hyvää tulevaisuudessa oli niin selkeä. Haluaisin sen takaisin. Se oli varmaan jokin hetki eroni ja tämän blogin välissä. Työpäivän jälkeen lähden suoraan pitkälle kävelylle ystävättären kanssa. Mietimme, että jos ei muuta tapahdu, niin lähdemme jonnekin viikonloppuna. Ajatus ei tunnu kovin lohdulliselta kun vaa'an toisessa kupissa on Roni. Tuo bipolaarinen ihana sekopää. Jos häntä ei olisi, olisi ahdistuskin varmasti vähäisempi. Käymme taas alkossa ja tällä kertaa ostan valkkarin ja kivennäisveden, jota voi halutessaan sekoittaa valkoviiniin. En tiedä miksi. Mietimme ystävättären kanssa, mitä muuta järkevää voisimme tehdä, kuin käydä lenkillä. Voisimme mennä kahvilaan istumaan. Voisimme... hmm. Emme keksi mitään. Mutta toteamme, että yksinäiset illat voivat olla pitkiä. Ystävätär kiertää asuntoni kautta, jotta saamme vähän enemmän yhteistä aikaa. Kotiin päästyäni syön jonkun kaupan valmistortillan. Ja istun semimasentuneena tietokoneelle. BLING. Javier kyselee työasioita ja kuulumisia. Kerron, että yritän lukea opusta, joka auttaisi irti ahdistuksesta. Javier kysyy mikä minua ahdistaa. Hyvä kysymys. Oikeasti en tiedä, koska asiathan ovat ihan hyvin. Kyyneleet nousevat silmiini ja itkettää oma tyhmyys. No ei, oikeasti se on itsesääliä. Javierilla on herkistävä efekti minuun jostain syystä. Mitäköhän olisin tehnyt jos olisimme saaneet tiivistettyä suhdettamme Javierin kanssa, kun Roni olisi esittänyt tapaamiskutsun? En tosiaankaan tiedä.
Illalla lähetän taas sopimamme jutun Ronille. Se on ollut ihan hauska idea, mutta minä olen se, joka suhtautuu sopimaamme vakavasti, eikä hän edes ilmeisesti muista koko juttua. Joten juuri tänään kun taas viestin ensin niin tunnen olevani ärsyttävä. Mutta ihan sama. En tee mitään väärin. En voi ikuisesti varoa kaikkea siksi, että toinen saattaa ahdistua. Javier lohduttaa valituksiani sanomalla, että kaikki on ihan hyvin. Joo niin on. Mutta ei se tieto poista tätä typerää ahdistusta ja epätoivon tunnetta. Minun on todella keskityttävä ja turvauduttava apukeinoihin, jotta saan oloni tasapainotettua. Minun pitäisi päästä tästä Roni-ongelmasta eroon tavalla tai toisella. Näköjään sain jo hänestä jonkun mielenterveystartunnan taas. BLING. Hän on ulkona baarissa. Kiva. Toivottavasti hän purkaa ahdistustaan kavereidensa kanssa. Keinun nojatuolissani ja juon eilistä punaviiniä, josta jäi vähän jäljelle. Javier kysyy yksityiskohtia siitä, mikä elämässäni on hyvin ja mikä on huonosti. En osaa vastata. Koska hyvin on se, että olen terve (fyysisesti), viehättävä, minulla on mukava työpaikka, minulla on ystäviä, minulla on välittävä perhe, minulla on minimaaliset menot kuukausittain, pääsen milloin vain treffeille kun haluan, olen sosiaalinen ja kyvykäs toimimaan yksinkin, minulla on tapailukavereita, minulla on tukikohta jossa voin tarvittaessa olla mutta missä minulla ei ole juurikaan vastuita... Mikä on huonosti? Minä. Vastaan Javierille, että kaikki on hyvin. Koska se on totta. Hän on varmaan tuopillisella ystävänsä kanssa, kuten usein keskiviikkoisin. Siksi vastailen hänelle vähäsanaisesti, koska minua ärsyttää, että hän pitää viesteissä vartin taukoja. Viimeksi hän sanoi, että tykkää sitten myöhemmin lukea vastauksia, kun pääsee kotiin. Pöh. Kolmas ilta kotona. Kyllä tämä tästä. Viikonloppu on ovella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti