Kun vähiten odottaa?!

Eilisiltakin oli kyllä ihan turha. Kun on puolikuntoinen, eikä jaksa tehdä mitään, niin tuntuu, että aika valuu hukkaan. Kylkikipu ei ole juurikaan helpottanut vielä,  mutta kai lääkkeiden vaikutuksessa on pieni viive. Viimeinkin jaksoin eilen kurottautua lähes puolikkaaseen valkkariin, joka on jo edelliviikolta lojunut lattialla. Onkohan se vielä hyvää? Kaadan lasillisen siihen samaan vanhaan lasiin, joka on kirjahyllyn reunalla, ja huudon viinimaistiaisella ilta-antibiootin alas. Hyvää on! Katselen laiskana televisiota ja juttelen Ossin ja ulkomaan tutun kanssa koko illan niitä näitä. En kuule Javierista mitään. Hän ei ole juurikaan somessa. Ärsyttävää. Illalla ihme kyllä jaksan käydä suihkussa. Mutta lähinnä siksi, että on ihan pakko. Hiukset on pestävä. Menen nukkumaan, kun hiukset ovat kuivuneet, mutta heräilen pitkin yötä kylkien kipuiluun, sekä kaksi kertaa pomppaan ylös sydän tykyttäen etsimään Javieria sohvalta. Aamulla puhelimessa ei ole viestejä keneltäkään. Tylsää. Päätän, että illalla kysyn suoraan Javierilta, että aiommeko tavata tällä viikolla. Miksen? Koska haluan tietää, ja se helpottaisi suunnitelmiani suuresti. Hän halusi tavata minut tiistaina, joten ehkä minä voin tehdä aloitteen nyt. Sanoinko aikaisemmin etten nyt aio kysyä viikonlopusta? No näin se mieli muuttuu. Kelkka kääntyy. Yes.

Töissä on taas liian kiire. En ole muistanut tuoda eväitä töihin, enkä ehdi mennä ruokalaan. Ei se mitään. BLING. Lounasaikana Alex ottaa yhteyttä! Hän ei pyydä panolle, kuten on tapansa mukaan viimeaikoina toiminut, vaan kysyy olenko töissä. Kertoo omasta viikostaan. Kerron, että nyt joudun ihan liikaa keskittymään työasioihin. Hän kysyy ehtisinkö keskittyä häneen jossain vaiheessa. Joo, varmaan ehtisinkin! Nyt siis entistä suurempi syy varmistaa Javierilta tilanteemme viikonlopun suhteen. Myös Manuel aloittaa keskustelun ja ehdottaa iltatapaamista. Nyt on kyllä oikeastikin sen verran heikko olo, etten aio lähteä minnekään muualle kuin enintään Javierille. Otan rennosti ja odotan, että vatsani toiminta paranee, ja että lääkkeet vaikuttavat kipuiluun. Huomenna on oltava kunnossa! Joko juhlimaan tai Javierille. Manuel selvästi on vähän näreissään, kun heti kieltäydyn tapaamisesta ja sanon suoraan, että haluan parannella itseäni, jotta olen huomenna kunnossa. Mutta se on totuus. Lähetän hänelle hauskan kuvan, jota hän ei mielenosoituksellisesti (?) avaa pitkään aikaan. En välitä, me olemme kavereita, en nyt ota huonoa omaatuntoa siitä, etten varmaan tällä viikolla nyt häntä ehdi tavata.  Myöhemmin hän vastaa iloisena ja normaalina. Goood.

Eli taas yksi tylsä lepopäivä edessä. En edes viitsinyt lähteä lenkille, vaikka ystävä kutsui, koska olo ei ole täysin hyvä vielä. Ei täysin huono, mutta parantamisen varaa. Sen verran hyvä, ettei tämä minua saa kotiin viikonlopuksi jäämään. Kello ei ole vielä kuutta ja Javier on varmaan vielä töissä, mutta repäisen ja kysyn häneltä, että tapaammeko vielä tällä viikolla. Miksi se onkaan niin vaikeaa? Jos kuka tahansa kysyisi minulta sellaista niin en ajattelisi mitään sen kummemmin. Alex jo sellaista vihjailee ja se tuntuu kivalta vaikkei hän ykkössuunnitelmani olekaan. Jos Nino ehdottaa jotain niin sekin olisi kiva vaikken heti menisi mihinkään lupautumaan. Siispä, miksi joku ottaisi nokkiinsa jos itse osoitan, että haluaisin tavata ja tiedustelen sitä. Miksi "kasvojen menettäminen" on näin iso juttu ja vielä ihan turhaan. Jos Javier sanoo, ettei taida ehtiä, niin ehdin nyt vielä hyvissä toipua tyrmäyksestä ja ilmoittaa, että osallistun ystävättären mukana tapahtumaan huomenna. Sitten voin ehdottaa Alexille tapaamista jossain kurvissa ja ties mitä muuta. Hei! Ehkäpä laitan viestiä sille bussissa tapaamalleni miehelle! Nolouteen liittyen muistan kuinka totaalisesti olin mokannut ne yhdet treffit Carloksella. Ei voi varmaan sen suurempaa noloutta tapahtua ilman, että olisi tapahtunut jotain pysyvämpää vahinkoa. Ja toivuin siitä tosi nopeasti ajatellessani, ettei kukaan minun tuttuni siitä tiedä (paitsi että kerroin kaikille), eikä kukaan hänen tuttunsa minua tunne. Joten So What jos joku pitää minua tosi typeränä ja huonokäytöksisenä idioottina? Ei juuri mitään. Ainoastaan olisi tietenkin hyvä jos itse oppisi moisista kokemuksista jotain ja jatkossa ei enää ajautuisi samanlaisiin mokiin, mutta en ole kyllä ollut siihenkään kovin motivoitunut. Olen aina mokaillut melko paljon "juhlahumussa" nuoruudessa ja nyt uudessa nuoruudessa. Olen oksentanut baarin vessaan. Ja jonkun parvekkeelta alas. Ja jonkun luokse. Olen sanonut typeriä juttuja, jotka ovat sillä hetkellä kuulostaneet mielestäni hauskoilta. Olen ollut tyly (tarkoituksettomasti). Ohittanut muita taksijonossa (tosi taitavasti). Olen kadonnut yökerhosta kesken illan muistamatta ilmoittaa siitä kenellekään (mutta sitä tekee kaikki). Olen herännyt vieraasta paikasta. Olen käynyt mäkissä ilman että muistan sitä seuraavana päivänä. Olen nukahtanut kulkuneuvoon ja ajellut tyytyväisenä oman pysäkkini ohi (potenssiin sata). Olen itkenyt typeriä asioita. Olen nauranut typeriä asioita. En ole aina päässyt baariin sisälle. En ole aina päässyt etkoilta ulos. Olen nukahtanut julkisella paikalla vessaan siten, että ovi on jouduttu tiirikoimaan auki. Että sellaista pientä! Ja mikä ehkä pahinta? Minua ei nämä asiat juurikaan hetkauta. Pystyn myöntämään ne kaikki ääneen. Pyytämään anteeksi ja toteamaan, että tällaista mulle aina joskus käy. Kukaan ei niitä kauheasti jaksa jälkikäteen muistella (paitsi Javier). En edes itse muista kaikkia nolouksia. Kaikilla on omat heikkoutensa ja mokansa. Kaduttaako? No tottakai kaduttaa! Voiko mennyttä muuttaa? Ei voi. Haluanko olla paremmin käyttäytyvä ihminen? No joo, mutten ole valmis tällä hetkellä muuttamaan elämäntapojani. Sitten joskus tulevaisuudessa taas. Itse en tuomitse muita. Ei haittaa vaikka Ossi sammui kesken treffiemme. Sellaista sattuu. Who cares.

BLING. Puhelimeen tulee viesti. Olen sulkenut somen tietokoneelta, jotten näytä siltä että kyttään siellä vain vastausta. En uskalla heti katsoa mitä siinä sanotaan. Hölmöä, hölmöä typeryyttä. Myönnän. Pelkään niin kovasti, että siellä on joku ympäripyöreä selitys kiireistä tai väsymyksestä. Parasta olisi suora ehdotus johonkin ajankohtaan. Ehkä edes jotain siltä väliltä! No luetaan viesti! En tiedä, lähden juuri töistä. No olipas kiva. Onko tämä parempi kuin ei? Niin hänen tapaistaan vältellä aihetta ja olla vastaamatta. Nyt en voi tehdä muuta kuin odottaa jos hän ottaa asian uudelleen esille. Jos ottaa. Javier jatkaa juttuja työpäivästään valittaen. Totean hänelle tsemppiä neutraalina. Ja tottakai ymmärrän työstressin ja väsymyksen ja sen ettei jaksa ajatella. Mutta  jos joku josta minä pidän ehdottaisi tapaamista, niin en ehkä vastaisi noin. Jos en oikeasti jaksaisi nyt miettiä, niin sanoisin, että olisi kiva, mutta jutellaan kun pääsen kotiin ja olen levännyt hetken. Tai jotain. Jotain muuta kuin En Tiedä. Kauanko hänelle pitäisi antaa aikaa miettiä ja palata asiaan? Tämä ilta? Huomisen työpäivän loppuun? Saisinko jotenkin hänet alkolukon taakse viikonlopuksi puhelimessani.

BLING. Aivan yhtäkkiä harmitellessani Javierin tylsää asennetta saan viestin Ronilta! Viestissä lukee vain nimeni. Miten merkitykselliseltä yksi sana voikaan tuntua. Vastaan toteamalla hänen nimensä. Tietenkin. Ja vielä huutomerkin kera. Ihana Roni! Roni kysyy mitä aion tehdä huomenna. Whaat! Apua. Roni kertoo, että tarvitsee konsultaatiotani. Hän on kyllästynyt. Tiedän, Roni, tiedän. Tunnen samoin. Kerron, etten ole vielä varma suunnitelmistani, mutta ainakin ne sisältävät viiniä. Ja sehän on hyvin pitkälti totta. Kysyn mitä hän itse suunnittelee ja sitä miksi hän vieläkin lojuu täällä suurista suunnitelmistaan huolimatta. Olen iloinen tästä yhteydenotosta! En tiedä haluanko tavata hänet, mutta olen iloinen. Tyytyväinen, että tällaisella hetkellä hän ajattelee minua. Roni kertoo työjutuistaan ja,että hän on huomenna kotona ja toivoo, että voisimme nähdä. Tehdään mitä vain haluat! Huh. Kuumottavaa. Muistaakseni joskus miljardi valovuotta sitten tammikuussa sanoin, että jos vain osaan olla kärsivällinen, niin hänen aloitteestaan saattaa vielä tulla tilaisuus tavata uudelleen. Ihan missä merkeissä vain. Ja nyt se tuli. Noin 6 - 7 viikkoa edellisestä tapaamisestamme. Selvä. Javierilla oli tilaisuutensa ja hän sanoi "en tiedä". Nyt luotan vaistooni. Siispä totean Ronille, että voin tulla hänen luokseen. Juodaan viiniä. Ja sitten ehkä lähden jatkamaan iltaa muualle. Oi miten jännittävä käänne! Sovimme siis tapaavamme huomenna. Sanon, että hän voi kyllä ilmoittaa jos suunnitelmiin tulee muutoksia. Lupaan olla kärsivällisempi kuin viime kerralla, kun hän vannottuaan perui treffimme, mutta Roni toteaa, ettei hänellä ole siihen enää mitään varaa. Ja taas se alkaa. Ajattelemme ihan sanoja asioita ja kirjoitamme samaan aikaan samat jutut. Jep. En siis viimeksi kuvitellut yhteyttämme. Se toimii yhä. Saadaankohan puhallettua vielä kupla. Vaikka sellainen ihan vaan kaverillinen. Sisaruksellinen. Insestillä tai ilman. Ihan sama. Olen yllättävän innoissani!

Enää Javierin  päättämättömyys ei harmita niin paljon. Oikeastaan tunnen vähän huonoa omaatuntoa siitä, että sainkin näin helposti ja nopeasti järjestettyä mieleistä aktiviteettia viikonloppuillalle. Mutta eihän tässä ole mitään pahaa. Hänhän se on joka ei ole kyennyt selvittelemään asioita kanssani tarkemmin.  Hän on se joka ei innokkaana halunnut sopia tapaamista viikonlopulle. Jes! Laitan hyvällä fiiliksellä myös Alexille viestin, että katsotaan ehditäänkö viikonloppuna törmätä. Eihän sitä koskaan tiedä! Manuel ehdottaa taas, että näkisimme vielä tänään. Selitän (taas) etten viitsi liikkua, koska haluan levätä, jotta olen huomenna terve. Kerron hänelle, että Roni kutsui tapaamiseen, ja että aion suostua. Manuel toteaa, että no tee mikä tekee sinut onnelliseksi. Ja kiitti kun kerroit. Hmm? Oliko siinä jotain sarkasmia. No, nyt ainoa mikä minua ärsyttää on tämä sairaus! Sen on helpotuttava, jottei se häiritse viikonlopun viettoani. Sovimme jo Ronin kanssa juotavat ja syötävät (ihan niin kuin aina ennenkin) seuraavalle illalle. En voi olla miettimättä, että sujuukohan kaikki luonnollisesti. Käyn varmaan ensin yhdellä jännityslasillisella. Muistanko vielä tarkan reitin hänen luokseen? Tuleeko hän vastaan niin kuin ennenkin? Istutaanko lattialle ja jutellaan heti niin kuin aina. Vähäsen epäröittää koko juttu. Onko tää fiksua?  No nyt se kokeillaan. Jos ei mikään pääse tätä estämään. Ja jos pääsee, niin se on sitten niin tarkoitettu. Mutta näin asiat aaltoilee. Enemmän ihmisiä on jossain vaiheessa ottanut uudelleen yhteyttä kuin ollut ottamatta. Pidän siitä. Ainakin nämä ihmiset ovat joiltain osin pitäneet minusta. Ja minä heistä.

BLING. Kylläpäs on tänään sosiaalinen meininki! Alex vastaa, että lauantaina tapaaminen voisi sopia. Meneepä hyvin! Jos Javier ei halua tavata minua ajoissa lauantainakaan, niin voin mennä taas viettämään kivat pre-partyt Alexin luokse. Pitkästä aikaa minun ei tarvitse sanoa, ettei viikonlopulle olisi tekemistä! Jee, se putki katkesi vihdoin! Yhtäkkiä viikon viimeinen työpäivä tuntuu ylivoimaisen ärsyttävältä, mutta pakko kai siitäkin vain on suoriutua. Jotain uutta kivaa pitkästä aikaa! Nyt takuulla maltan rauhassa taas odotella Javierin mielenliikkeitä. Jeeeeshhhh.