Saavuttuamme hänen luokseen rojahdan heti sohvalle tuttuun tapaan, ja Javier tuo pöytään suklaalevyn. Olen oikeasti syönyt aivan liikaa viime aikoina. En tajua miksi tekee mieli jatkuvasti syödä jotain herkkuja. Nyt olen päättänyt että yritän välttää kaikkea ylimääräistä (minullahan on vahva tahdonvoima! Miksi se olisi niin vaikeaa), mutta onhan nyt pakko maistaa edes yksi pala kun tarjotaan. Kuudessa palassa suklaata on yli 500 kilokaloria. Siis huh! Yhdessä palassa on siis lähes sata. Tyydyn yhteen palaan (+ närpin foliokuoresta pieniä murusia joita putoaa Javierin paloista). Vietämme sunnuntaita täysin perinteisesti televisiota katsellen ja puhelimiamme näpräillen. Kerron juoruja ystäviltäni ja kuuntelen Javierin työasioita. Sitten Javier kantaa sohvapöydälle kaksi sipsipussia (pizzasipsit nam!), joita on ihan pakko maistella ihan vähän. Televisiosta alkaa Hei me lennetään -elokuva, jota katsomme naureskellen. Sen jälkeen vien Jackin lenkille kosteaan iltaan ja Javier taikoo sillä välin keitettyjä perunoita ja laadukasta Wotkinsin makkaraa. Sopii! Hah, näin hyvin pysyy syöminen aisoissa! Huomaan, että Javierin asenne minua kohtaan on muuttunut. Hän aina välillä koskettaa minua. Taputtaa reittäni tai ottaa kiinni olkapäistäni. Itse taas ole paljon passiivisempi. Ehkä koska minulla ei olekaan sellaista intoa ja kiihkoa olla kiinni hänessä tai kenessäkään. Koska tunteet. Mutta tuntuu kivalta kun hän koskettaa ohimennen tai tulee hieman tavallista lähemmäs sohvalla. Ja tällä kertaa hän ei anna minun edes auttaa ruoanlaitossa tai pöydän kattamisessa. Kysyn voinko olla avuksi ja hän vastaa, että eiiii vaan sinä nyt nautit siinä ja katsot elokuvaa (Godfather)! Hah selvä. Javier lisää, että se on jo suuri apu kun käyt Jackin kanssa ulkona, mutta sitäkään sinun ei tarvitsisi tehdä ellet haluaisi. No jopas. Johtuuko tämä siitä, että hän nyt pitää minua herkkänä (sen jälkeen miten kerroin reagoineeni ronin sekoiluihin) eikä tahdo järkyttää minua vaatimuksillaan (heh), vai siitä, ettei hän enää ajattele minua vakavasti ja siksi minun kotitaloustaitojani ei tarvitse enää testailla? En tiedä ja ihan sama juuri nyt.
Valvomme tosi myöhään ja katsomme koko klassikkoelokuvan loppuun. Javier selittää minulle kuka on kenenkin puolella ja miksi joku tappaa kenetkin ja kuuntelen kiinnostuneena, vaikka elokuva ei sinänsä kuulu mielivalikoimaani. Kun elokuva loppuu käyn hammaspesulla ja riisun kaiken muun paitsi alushousut ja hyppään puhtaisiin valkoisiin lakanoihin. Valkoiset! Taas ne ärsyttävät valkosiet lakanat. Minulla on ollut vaihtelevasti vähän lievää tiputtelua, millä ei muutoin ole mitään merkitystä, mutta valkoiset lakanat! Noh. Edellisjouluna hankin hänelle lahjaksi erittäin laadukkaat mustat lakanat, joten jos hän ei halua käyttää niitä minun kyläillessäni niin ei voi mitään. Ja olen tietenkin peseytynyt hyvin. Javier tulee hetken päästä sänkyyn ja hänellä on yllään kalsarit ja t-paita. Useimmiten hänellä on sukatkin, mutta ei tänään. Halaamme sängyssä ja silitän vähän hänen selkäänsä. Sitten käännyn ja hän pitää minua kainalossaan, kunnes alkaa hetken päästä kuorsata kevyesti. Yllättävää, ajattelen. Ei ehdotuksia seksiin. Mistä se johtuu? Siitä että hän on niin väsynyt vai siitä, että hänellä on ollut riittävästi jo seuraa viikonloppuna? Vai siitä että hänen libidonsa ei vaan ole niin vahva enää. Hassua, mutta miksemme voi vain nukkua. Olemme tehneet niin aikaisemminkin. En saa heti unta vaan mietin ronia ja sitä kuinka nukuimme hänen kanssaan yhdessä. Tuntuu jotenkin epärealistiselta enkä ole ihan varma missä oikein olen. Joo Javierilla. Yhtäkkiä Javier naurahtaa unissaan ja rutistaa minua, sitten nousee päälleni ja pussailee selkääni ja vetää alushousuni pois. Okei, yllättävä käänne. Sopii! Yhtäkkiä Javier onkin kiihkoa täynnä ja yllättävän puhdikas ja raju. Tilanne päättyy sotkuisiin käsiini (kuten hyvin usein) samalla kun Javier tahtoo suudella minua. Ja sitten nukkumaan! Nukun loistavasti aamuun asti. Javier on lähtenyt töihin tuttuun tapaan halaamalla minulle heipat. Aurinko paistaa, uusi arkiviikko edessä. Ja Harrin tapaaminen!
Jee, maanantai alkaa paitsi hyvällä auringonpaisteella (joka muuttuu puolen tunnin välein sateeksi), myös kivalla aamutervehdyksellä Javierin kanssa ja kuuntelemalla Johnin purjehdusterveisiä, sekä sillä faktalla, että aiomme tavata tänään Harrin kanssa. Onpa jännä, mutta taaskaan ei ennen niin tuttu pahaenteisyysei ole läsnä. Tiedän, että tapaamme, tai jos emme niin sitten tapaamme varmaan huomenna. Olenko oppinut vahingossa omaksumaan näitä hetkessä elämisen taitoja, joita olen tankannut kirjoista ja nettiluennoilta itseeni? Olen hokenut niin paljon itselleni, että turha murehtia siitä mihin en voi vaikuttaa, että ehkä nyt vahingossa ainakin välillä noudatan neuvojani. En ole pitkään aikaan stressannut mistään minun ulkopuolisista asioistani. Siis vuosikausiin! Olen aina suureati luottanut siihen, että opiskelu- ja työasiat kyllä järjestyvät. Ja esimerkiksi asunnonhankkimiset. Kerran nuorempana olin todella kiireellisessä vuokra-asunnontarpeessa. Sain ilmoituksen mennä katsomaan jotain rötisköä kaupungin pahamaineiseen lähiöön. Se oli järkyttävä vanhoine tummine tapetteineen ja pinttyneine suitsukkeenhajuineen (edelliset asukkaat kenties intiasta tai jostain). Asunnonvälittäjä väitti kivenkovaan, että muuta ei ole tarjolla ja tämä on otettava vastaan tai nukuttava taivasalla. Mutta koin niin vahvasti, että asuntoasiani järjestyy toisin, että kieltäydyin tästä kamaluudesta. Soitin asuntotoimistolle ja sanoin, että tiedän siellä olevan minulle parempi asunto. Ja hetken epäröinnin jälkeen asuntotoimiston sihteeri sanoi, että selvä. Tässä ja tässä osoitteessa on vapautunut (kohtuuhintainen) kaksio. Ja tuo osoite oli tismalleen parhaan ystäväni naapurissa talossa. Otin sen vastaan edes katsomatta koko asuntoa, koska tunne siitä, että tämä on oikein oli niin vahva. Ja se oli siihen elämäntilanteeseen nähden aivan mahtava ratkaisu, valoisa ja avara valkoseinäinen kaunis asunto. Moni käytännönasia on hoitunut samalla tavalla. Että pystyn luottamaan siihen, että asiat kyllä järjestyy. Outoa etten ole voinut tehdä niin ihmissuhteiden kanssa, mutta ehkä voin oppia siihenkin. Tänään työpäivän aikana jouduin vierailemaan kaupungin ulkopuolella, kuten aina välillä teen. Minulla on sitä varten työnantajan hankkimat irtoliput, joita saan aina viisi kerrallaan. Nyt minulla oli yksi lippu jäljellä, jonka käytin mennessäni, joten takaisin tullessani harmittelin, että minulla ei ole lippua. Ostanko sen itse vai menenkö ilman? Mietin tätä kävellessäni pysäkille, kun joku koputtaa olkapäähäni ja kysyy, että olenko menossa Helsinkiin. Joo kyllä olen! Tässä sinulle lippu, ostin vahingossa kaksi. Ja mies ojentaa minulle puuttuneen lippuni. Ah kiitos maailmankaikkeus, luoja, taas tämänkin asian järjestymisestä. Juuri tällaiset pienet jutut vahvistavat luottamustani tarkoituksenmukaisuuteen.
Olen ajoissa kotona ja pian saan Harrilta viestin, jossa hän varmistaa tapaamistamme illaksi. Hienoa, kyllä nähdään pian. Vien varmaan viinin mennessäni ihan vain kohteliaisuuttani, vaikkemme joisi sitä. Tai sitten keksin jotain muuta. Ja kyllä, tänään käyn suihkussa ja siistiydyn normaaliin hyvään treffitapaan. Toivon ettei sada tai tuule kauheasti, mutta ehkä se on toiveajattelua. Olo on väsynyt koska menimme viimeyönä niin myöhään nukkumaan, enkä varmaan tänään pääse sen aikaisemmin unten maille, mutta ei se haittaa. Lepäsin riittävästi juhannuksena ja voin ottaa päikkärit vaikka huomenna. Hetkelliset univelat kestää kyllä. Toivon että tapaaminen Harrin kanssa sujuu hyvin. Tapaamisen toteutuminen ei aiheuttanut minussa epäilyksiä, mutta hieman jännittää, että mihin suuntaan tapaamisemme johtavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti