Zoolander

Tämä viikko onkin ollut aika hyvä lenkkiviikko! Melkein yhtä hyvä lenkkiviikko, kuin se on ollut ahmimisviikko. Torstai-iltana lähdemme pitkälle ja tehokkaalle lenkille. Ensimmäistne kymmennen minuutin jälkeen tulee jo ihanan lämmin ja aurinkokin paistaa. Sitten tulee pieni tihkusade, joka piristää ja raikastaa kivasti. Ei tuule. Päivittelemme molemmat, kuinka hyvä idea tämä lenkki oli! Menemme mäkisen reitin, jonka varrella voi pysähtyä venyttelemään. Reisissä tuntuu, koska tätä reittiä ei ole tullut käytettyä ollenkaan koko talven aikana. Puolivälin jälkeen on jo kivan kuuma ja yhtäkkiä taivas pimenee ja kun olemme keskellä metsäistä pururataa niin meidät ympäröi piikittelevä ja jäinen raekuuro! Samaan aikaan kauempana paistaa aurinko. On niin kaunista. Nauramme ja otamme valokuvia. Ei ehdi edes tulla kylmä, kun pilvet katoavat yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin ja aurinko paahtaa taas. Ja loppumatkan taivaalla onkin kaunis sateenkaari. Ennen lenkkiä olen saanut viestin Harrilta vastaukseksi arkiseen ja läpinäkyvään Kunhan kirjottelen -viestiini. Ja juuri ennen kuin astun ovesta ulos hän ehdottaa, että tapaisimme vielä viikonloppuna. Noniin! Kivaa. Asia etenee kutakuinkin kuin deittailun oppikirjasta. Mutta sehän ei merkitse tai tarkoita mitään, kuten olemme saaneet oppia edellisen vuoden aikana. En edes osaa tuntea mitään perhosia vatsassa. Niitä ei vielä ole yhtäkään. Ne on ehkä tapettu lopullisesti tässä kuukausien varrella. Perhoset on lähetetty innokkaina lentoon niinkuin epäeettisissä (?) häissä, joissa laatikon pohjalle jää ne yksilöt, joiden siivet ovat vahingoittuneet odotellessa vihkivaloja. Ja minun perhosistani kaikki hyvät yksilöt ovat tulleet hulluiksi ja lentäneet pois, ja loput makaavat vatsani pohjalla odottamassa kuolemaa. Siitä huolimatta sovimme, että mietimme lähempänä, että mitä tekisimme ja milloin tapaisimme. Se keventää suhtautumistani loppuviikkoon. I have a date. Se riittää nyt. Minusta tuntuu, että haluaisin tehdä jotain muuta, kuin mennä suoraan hänen luokseen juomaan viiniä ja katsomaan leffoja. Se on se perinteinen juttu, mitä olen tehnyt kaikkien kanssa. Mutta ehkä juuri siksi se merkitsee minulle sitä pinnallista tapailua, mikä ei koskana tule johtamaan mihinkään. Se on se juttu mikä ilmeisesti miehille tarkoittaa varmaa seksiä, kunhan jaksaa kuunnella ja nautaa ensin pari tuntia. (Ei, en oikeasti usko näin) Mutta toisaalta, olenhan minä tavannut useampienkin tapailemieni miesten ystäviä, ja he ovat (no yksi on) tavannut jopa perhettäni. Olemme olleet ulkona, ravintoloissa, juhlissa, puistoissa. Ihan avoimesti yhdessä. Eikä mikään siltikään ole johtanut mihinkään. 

Illalla sorrun vielä syömään jotain liian epäterveellistä, vaikkei minulla edes ole nälkä. Olenko ollut liian tyytyväinen viime aikoina, kun ruoka on maistunut niin hyvin? Sydänsuruissa pidän eniten siitä, ettei ruoka maistu. Lisäksi kaadan itselleni viiniä samalla kun laitan hääohjelman pyörimään taustalle. Selailen somea ja törmään hauskaan yksityiskohtaan. Minun vanha ja luotettava ihanan kunnollinen Ninoni tykkää silikonitissi -sivustosta sosiaalisessa mediassa! Hahah. En olisi uskonut, että hän antaa itsestään tällaisia näkökulmia julkisuuteen. Hän on niin tasainen sellaista perheenisämateriaalia. Mutta! Tämähän vaan heti korostaa sitä tosiasiaa, ettei mikään välttämättä ole sitä miltä se näyttää. Minkään ensivaikutelman tai käyttäytymisen tai muun perusteella ei voi tehdä mitään olettamuksia tai ennusteita tulevasta. Ja mitä muuta tästä ajattelen? Ajattelen, että onkohan hänellä jokin fetissi silikoneja kohtaan? Onkohan hän minuun kauhean pettynyt? En ole missään vaiheessa kyllä huomannut mitään sellaista. Päinvastoin. Saahan ihminen pitää monenlaisista asioista. Ja uskon, että hän oli oikeasti kiinnostunut minusta vakavissaan edelliskesänä, joten ainakaan silikonittomuus ei ole ollut dealbreakeri. Olisiko hän yksi niistä miesystävistä, joka ostaisi vaimolleen lahjaksi tissit? Ehkä. Sitten ajattelen Javieria, joka edellistapaamisellamme meuhkasi kaikkea ihmisen muovitusta vastaan. Ja se saa minut hymyilemään. Raahaudun sänkyyn ennen puoltayötä. Nukahdan nopeasti, kuten useimmiten. Mutta herään ainakin miljoona kertaa yön aikana tuijottelemaan kelloa ja siirtelemään tyynyjän ja puhelintani. Joku kerta kun herään on kissani siirtynyt viereiselle tyynylle nukkumaan kauniisti kääräytyneenä ja ensimmäinen ajatukseni on, että voi ei! Nyt se Joku ei ole halunnut tulla nukkumaan. En tiedä kuka luonani on tällä kertaa vieraillut. Aamulla torkutan herätystä muutaman kerran ja nousen harmaaseen aamuun. Aamupesulla huomaan, että kasvoni ovat punaiset, ihan niinkuin jonkin allergisen reaktion vaikutuksesta! Mietin, että ovatko ne vain tyynynpainaumia, mutta kasvoja polttelee ja joudun laittamaan pitkästä aikaa töihinkin meikkivoidetta. Apua! Näin nopeasti voisi ulkonäkö rapistua. Minulla ei ole täydellinen, tai edes erityisen hyvä iho, mutta edes melko hyvä ei ole mikään itsestäänselvyys. Huh, kun tämä menee ohi saan taas olla kiitollinen, etten kärsi aknesta tai oikeista allergioista. Säikäyttihän lääkityksen aiheuttamat ihoreaktiotkin minut silloin aikaisemmin keväällä. Se parin päivän akne poskissa oikeasti sai minut säikähtämään. Aika pinnallista, mutta totta. 

Toimistolle saavuttuani tajua unohtaneeni lounaaksi suunnitelemani kepeän jogurtin kotiin. Äh, ärsyttävää. Nyt joko hillitsen itseni ja olen syömättä (paras ratkaisu) tai lankean hakemaan jotain epäterveellisempää jostain. Saa nähdä miten käy. Poskia ja otsaa kuumottaa edelleen aamupäivän aikana. En tiedä mistä voi olla kyse, mutta koska punotus peittyi meikillä (no minä huomaan sen jos tarkkaan katson) niin en ole liian huolissani. Ja päivän mittaan se katoaakin kokonaan. Pitkästä aikaa keskustelen Rickyn kanssa, joka jälleen kerran on tajunnut haluavansa tavata ja rakastaa minua. Pidän hänestä ihmisenä, joten juttelen hänen kanssaan niin kauan kunnes kyllästyn jankutukseen. Yritän kuunnella kesäistä ja perjantaista musiikkia saadakseni viikonloppufiiliksen käyntiin, mutta koko toimisto on lähes yhtä jäässä kuin sää ulkona. Olin suunnitellut meneväni ensimmäistä kertaa ikiaikoihin johonkin secondhandiin, mutta jos olen näin kylmissäni niin en kyllä kulje yhtään pakollista enempää ulkona töistä lähtiessäni. En yleensä tee mitään uusia hankintoja kuin vain oikeasta tarpeesta, ja nyt olen havainnut tarvitsevani ehkä uuden kevyen huivin, sillä olen kadottanut niitä lähikuukausien aikana kolme. Kolme, joista kaksi oli todella laadukkaita ja hyviä, enkä löytänyt haluaamaani liikkeestä. No ehkä pärjään nykyisellä tarvittaessa jos säät jatkuvat tällaisina. Ennen töistä poistumista kuuntelen satunnaisia biisejä spotifysta. Valitsen tarkoituksella sellaisia aika herkkiä, joihin liittyy voimakkaat muistot joihinkin näihin nimeltämainitsemattomiin sydämensärkijöihin. Kuuntelen niitä täysillä. Niitä kaikista pahimpia. Mutta en tunne mitään. Olen yllättynyt. Miksi olen näin turtunut? Vai vain parantunut? Tai jossain limbossa. Kai tämä on parempi kuin tuskaisuus. Manuel kysyy olenko jo sopinut menoa illaksi. No en ole, mutta alustavasti olemme suunnitelleet lähtevämme jonnekin ystävättären kanssa, ellen vielä tapaa Harria. Kerron, että suunnitelmat ovat vielä vaiheessa. Jos mikään muu ei onnistu, niin sitten voisin käväistä hänen luonaan, mutta muutoin valitettavasti muut asiat ovat prioriteetteja tänäänkin. Laitan Elinalle viestin, että missä mennään. Vai mennäänkö. Ja minne.

Kuten olin aavistellutkin kotimatka on kauhea. Tuuli on niin raivostuttavan kylmä ja kova, etten voi olla tiuskaisematta ääneen, että voi vittu, ja ikävöin rumaakin kaulahuivia. Mutta ei kukaan ympärillä olevakaan ole säätilasta sen tyytyväisempi. Elina ei vastaa ja ihmettelen, että missä hän nyt on. Pian on jo aika alkaa valmistautumaan perjantaihin, oli se sitten millainen tahansa. Muistan yhtäkkiä jonkun hauskan lauseen, jota käytimme paljon Ronin kanssa. Se oli osa jotain biisiä, jota hän joskus soitti minulle. Nyt minulle tule kauhea tarve tarkistaa miten se oikein meni. En löydä googlesta mitään, enkä muista koko bändiä, mutta sitten tajuan mennä lukemaan vanhoja viestejämme, josta löydän tuon omaan sisäiseen kylmyyteen viittaavan jutun. Tulee hetkeksi vähän haikea olo. Ja jopa ikävä Ronia. Ärsyttää, että edelleenkin hän tuntuu olevan se, joka herättää minussa jotain fiiliksiä. Mutta onneksi vain lievästi. Ainakin nyt. Käyn suihkussa vaikka vähän väsyttää. Tiedän kuitenkin, että aion joka tapauksessa mennä jonnekin, joten turha viivytellä. Soitan Elinalle ja hän vastaa kertoen olleensa päiväunilla! Ja nyt valmis uuteen iltaan, jees! Siispä kaunistautuminen ja menoksi. Maneul pettyy rajusti, kun kerron ystävättäreni olevan sittenkin liikkeellä (mutta olin sanonnut, että minulla on hänen kanssaan alustavia suunnitelmia), enkä nyt voi murehtia asiaa enempää.