Pain(ting) is self-discovery

Sen sijaan, että olisi laiskotellut aivan koko keskiviikkoillan lähdemme spontaanille iltalenkille yhdeksän jälkeen illalla. Vasta yhdeksän jälkeen, koska satun vahingossa laittamaan televisiosta pyörimään Australian version Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Joskus kauan sitten katsoin jonkun jenkkiläisen tuotantokauden ja se oli mielestäni aika mainio. Osallistuisin heti tuohon formaattiin jos realityyn osallistuminen muutoin sopisi elämäntilanteeseeni. Mielestäni se, että joku testaa psyykkisen, fyysisen, emotionaalisen ja sosiaalisen yhteensopivuuden etukäteen on ihan mahtavaa! Jokseenkin luotan tieteeseen näissä asioissa ja nauttisin päästä tällaiseen ihmiskokeeseen mukaan. Pääsääntöisestihän realityparit eroavat pian ohjelman kuvausten jälkeen (kuten kävi Suomen viimeisimmälle poikamiehelle), mutta ei se estä kokeilemasta. Kuitenkaan minusta ei ole osallistumaan näihin formaatteihin muun muassa siksi, että en pitäisi siitä, että kanavilla on todennäköisesti luvat esitellä julkisesti niitäkin kandidaatteja, joita ei valita itse ohjelmaan. En julkisesti haluaisi olla yksi niistä hyljätyistä, hah. Esimerkiksi joku Haluatko miljonääriksi -ohjelma olisi tosi hauska, mutta koska siinä on se kuuden henkilön alkukarsinta, joista vain nopein pääsee jatkoon, niin en edes lähtisi yrittämään. Aika outoa? Kertooko tämä jostain huonosta itsetunnosta vai jostain muusta? No mutta joka tapauksessa, myöhäinen iltalenkki on tosi raikastava ja tekee hyvää. Etenkin koska olen oikeasti syönyt aivan järkyttävästi viime aikoina. Nyt on pakko ryhdistäytyä! Vaikka rantakelit eivät suoranaisesti horisontissa siinnäkään ihan vielä. Lenkin jälkeen en ota edes viinilasillista, koska olo on niin rento ja tasainen muutenkin. Ystävätär kertoi siinä reippaillessamme, että hän on saanut yllättävän yhteydenoton ihmiseltä, jota on yrittänyt ahkerasti karistaa mielestään useita viikkoja. Ystävätär on keskittynyt uuteen (uusiin) seuralaisiin ja päässyt ylitse pahimmasta tarpeesta ottaa itse mitään yhteyttä vahingolliseen ihmiseen. Kuten minäkin. Mutta heti kun tämä henkilö itse otti sovittelevana kontaktia, niin ystävättären kasvot olivat niin kirkkaat. Heti kaikki uudet tuttavuudet tuntuivat unohtuneen ja tuo ihonalainen ihastus nousi taas hetkessä ykkössijalle. Miksi me naiset oikein ollaan tällaisia? Ystävätärtä kuunnellessa aloin jo miettiä, että käyttäytyisinkö itse samoin jos Roni ottaisi yhteyttä ja olisi se minun ronini. Ehkäpä? Mutta en anna hänen nyt vallata mieltäni, vaan ajattelen enemmänkin sitä, että pitäisikö viestiä jotain kivaa Harrille vai ei. Mutta on jo myöhä enkä kuule kenestäkään mitään.

Nukahdan ajoissa ja herään pari kertaa yöllä suoristamaan lakanoita ja siirtämään puhelintani pois tyhjältä sängynpuoliskolta. En ole muistanut lainkaan sitä, että edellisaamuna, kun herätyskelloni on soinut makoillessani Harrin sängyssä, olin laittanut herätyksen pois päältä. Siispä yllätyn positiivisesti kun havahdun hätkähtäen valveille viisitoista minuuttia oikeaa herätyshetkeä myöhemmin, joten en myöhästä kauheasti. Mainio alku aamulle. Tarkistan puhelimesta lämpötilan harkitessani sopivaa vaatetusta. Viileä! Harmi. Vaihdan pari viestiä Manuelin kanssa, joka pitkästä aikaa kysyy, että milloin olisin vapaa näkemään, mutten osaa vielä sanoa mitään päivää. Ja kumma kyllä en ahdistu kauheasti, vaikken kuule kenestäkään muusta yhtään mitään. Harri on ollut hyvin pidättäytyvä viestittelyssä, joten en stressaa sitä juuri lainkaan. Laitan hänelle itse neutraalin kuulumisviestin illemmalla jos vielä huvittaa. Javier on siellä omassa arjessansa ja tiedän hänen olevan viikonloppunakin kiireinen, kun hän tapaa jonkun shen. Joten olkoot. Satuin ohimennen huomaamaan, että olin joku viikonloppu laittanut johonkin hänen kuvaansa sydänreaktion. Jahah, olen näköjään ollut sydämellisellä juhlatuulella. No, ei se mitään. Päivän aikana ilma vaan kylmenee ja kotiin tullessa saa jäätyä täysin. Ja se tuuli saa minut ärsyyntymään. Saapuessani keskivertoisen työpäivän jälkeen kotiin olen kuitenkin oudon energinen. Yhtäkkiä inspiroidun ja katson youtubesta jotain opetusvideioita uusiin maalaustekniikoihin ja kaivan kanvaksen ja jotkut kuivettuneet maalit esille. Levitän kanvaksen vanhojen pizzalaatikoiden päälle, jottei maali roisku joka paikkaan. Ja sitten sotken ja kokeilen erilaisia uusia juttuja. Ihan vain huvikseni. Maalaan päälle ja päälle ja päälle kunnes kuva on aivan sotkussa. Sitten pyyhin enimmät maalit pois ja siivoan kamat. Minulle tulee yhtäkkiä lievä ahdistus, kun muistan kuinka Roni ehdotti, että voisimme maalata yhdessä ensitapaamisellamme. Innostuin hänen spontaaniudestaan ja tykästyin häneen silloin oikeasti. Kuka ehdottaa yhdessä maalailua ekoiksi treffeiksi, kun tietää minun pitävän maalaamisesta? No ei vielä tähän mennessä kukaan muu kuin Roni. Emmehän me sitten lopulta maalailleet, mutta nyt tiedän, että se olisi aivan hyvin voinut toteutua. Tulee haikea fiilis. Tänään otan varmasti viiniä.

Vaikka sää oli kauhea aikaisemmin, niin en muista sitä enää kun aurinko paistaa niin houkuttelevana ja mietin, että pitäisi varmasti lähteä lenkille. Kysyn ystävättäreltä, että mennäänkö, mutta hän ei heti ehdi. Alan harkita viinilasillista. Lievä, lievähkö ahdistus ja turhautuminen. Muttei kauhean paha. Mutta olen aika turtunut, joten keskivertoahdistus on aikalailla normaali olotila. Tasainen. Laadin kivan neutraalin kuulumisviestin hiljaiselle Harrille, ihan vain siksi, että hän muistaisi olemassaoloni, ja siksi, että voisin havainnoida kommunikaatiovälejämme. Ja antaa hänelle tilaisuuden kertoa, onko hän maisemissa enää tällä viikolla. Jos ei mitään muuta ilmaannu niin voisinhan käväistä vaikka Manuelilla huomenna suorittamassa ystävyystapaamisen. Tai ehkä joku ystävä innostuisi lähtemään juhlimaan. Lauantaina täytyy pistäytyä moikkaamassa perheenjäseniä, joten ei ole pahitteeksi vaikka heräisinkin omasta sängystäni rauhallisen illan jälkeen. BLING. Ystävätär toteaa, että kohta voisi mennä. En ole vielä ehtinyt maistella viiniä, joten lenkki voisi olla ennen sitä parempi ratkaisu. Ainahan se on! Sitä paitsi söin lihapiirakan (lounassalaatin lisäksi). Sellaisen pienen, jossa on 290 kaloria. Mutta kuorrutin sen ketsuppiin ja juustoon. Harri ei vastaa heti, mutta ei hän tee sitä lähes koskaan. Osittain ärsyttävä piirre ihmisissä, mutta juuri nyt minulle jokseenkin turhanpäiväinen yksityiskohta. Hän ei juuri nyt lisää tai vähennä ahdistustani tällä asialla. Sovimme lenkin Elinan kanssa vartin päähän. Laitan Ensitreffit alttarilla -jakson nauhoitukselle. Ja samalla hetkellä saan kivan ja neutraalin vastauksen Harrilta.