faces and phaces

Torstai-iltana Jukka viimein soittaa, kuten pari tuntia aikaisemmin on luvannut. Hän haukottelee toistuvasti kovaäänisesti ja kertoo tylsiä juttuja työpäivästään. Hän on iloisella tuulella, mutta minä vain en enää ole, koska taas kerran hän jättää tulematta, vaikka edellisiltana niin kovasti intoili tulevansa. Olen ehtinyt täällä majapaikassani kertoa, että eräs vierars olisi tulossa ja tunnen oloni tyhmäksi koska ei hän tulekaan. Realiteetit on, että arkena se ei vaan ole niin helppoa, mutta saahan minua ärsyttää. Ärsyttää kun hän haukottelee ja yskii siellä ja kertoo, että ohoh menipäs taas myöhäseen vaikkei pitänyt. Olen neutraali, ja Jukka varmaan aavistaa pettymykseni ja kysyy, että pitäisikö hänen vielä tulla. Hän ehtisi lähteä tunnin sisällä. No ei pidä. Ei ole mitään järkeä tulla nukkumaanmenoaikaan. No onneksi nähdään ihan pian, jo huomenna! Jukka intoilee ja tyydyn sanomaan, että juu katsotaan mitä sitä jaksaa sitten huomenna. Ajattelen, että miksi minun pitäisi jaksaa rientää taas hänen luokseen, jos hän ei saa minään iltana vaivauduttua tulla minun luokseni, vaikka niin on ensin antanut ymmärtää. Inhottavaa, mutta ärsytys saa minut valtaansa ja tekee mieli ihan vain kiusallani sanoa, etten ehdikään nähdä koko viikonloppuna! Hän on minusta juuri nyt niin ärsyttävä, että voisin aivan hyvin olla ärsyttävä itsekin. Mutta en tietenkään tee sitä, vaan totean katselevani jotain ohjelmia illalla ennen kuin menen aikaisin nukkumaan. Jukka sanoo että tahtoo soittaa vielä illalla. Hän on kiltti oma itsensä, eikä tee tällaista minulle tahallansa. Hän tulisi jos pyytäisin ja sanoisin, että on ihan okei tulla keskellä yötä. Mutta ei ole ensimmäisellä kertaa, enkä pyydä. Olen pettynyt ja ärsyyntynyt, ja kaivan uudenlaisessa pakkauksessa olevia omar-karkkeja kourallisen mukaani nojatuoliin, jossa lojun loppuillan. Jukka koittaa jossain vaiheessa iltaa soittaa mutten vastaa. Saattaisin olla kiireinen, tai suihkussa tai kaupassa ja siksi vastaamatta. Mutta istun vain aloillani enkä vastaa, koska tiedän, että hän huomaisi ärsyyntymiseni. Toisaalta tiedän, että hän huomaa sen jo nyt ja vähän haluankin sitä. Iltayhdeksän jälkeen laitan hänelle viestin, jossa ilmoitan olevani väsynyt ja meneväni jo sänkyyn. Se on ihan totta, mutta poisjääneet sydänhymiöt kertovat selvän sanoman loukkaantumisestani. Jukka jatkaa aloittamaani typerää peliä ja odottaa tunnin ennen kuin reagoi viestiini yhdellä hymiöllä. Ai miten typerää! Ei ollenkaan meidän tapaista! Ja minä tämän aloitin. Minä loukkaannuin kun hän ei tullutkaan minään päivänä tällä viikolla. Olen selittänyt itselleni, että minä olen rampannut hänen luonaan pidentäen omaa työmatkaani lukuisia kertoja ja hän ei voi tehdä sitä yhtä kertaa! Hän on jankuttanut tulevansa muttei taaskaan saa mitään aikaiseksi! Oikeutan itselleni kiukuttelun, mutta pian huomaan miten helposti ihan pieni vähäpätöinen asia saattaisi eskaloitua isoksikin mykkäkouluksi ja vetäytymiseksi. Ihan turhaan! Jonkin typerän ylpeyden vuoksi. Emme ehkä tapaisi koko viikonloppuna vaikka molemmat sitä kuitenkin haluaisivat jos en nyt lopeta tätä hölmöilyä heti alkuunsa. Siispä vastaan heti Jukan viestiin, että joo, harmittaa kun et ehtinyt tulla, mutta ehkä sitten viikonloppuna! Sovitteleva ja aikuismainen loukkaantumisen myöntäminen. Ja näin alan nukkumaan paremmanmielisenä. 

Nukun taas kuin tukki aamun asti. Ehkä herään kerran tai pari yön aikana miettimään että missä oikein olen, mutta ei mitään mitä jaksaisi aamulla muistella. Heti aamulla pieni riidanalkumme välähtää mieleeni ja oloni on lievästi ärsyyntynyt. Hän ei ole vielä reagoinut viestiini mitenkään. Hän on varmastikin ihan vilpittömästi toiminut taas omien fiilistensä mukaan eikä ole ajatellut hänen vierailunsa olevan minulle niin tärkeä asia. Nyt kun olen osoittanut että hänen välinpitämättömyytensä onkin loukannut minua, niin hän on ehkä vähän nolostunut, kun taas toimi silmissäni aikaansaamattomasti. Ei taaskaan ollut tarpeeksi hyvä. Ehkä tullut pienelle puolustuskannalle. Mutta mikä tahansa hänen ensireaktionsa on ollut, niin nyt aamutoimia tehdessäni hän lähettää kauniin aamutoivotuksen sydämineen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hyvä Jukka! Juuri näin. Eikö tämä ole paras tapa sivuuttaa asia ja pyrkiä vaivihkaa korjaamaan tilanne ilman dramatiikkaa? Hän tietää fiilikseni muttei jää siihen vellomaan vaan pyrkii nyt tasaamaan tilanteen. Hyvä. Vastaan iloisena takaisin ja normaali perjantai saa jatkua! Edelleenkin fiilistelen sitä miten ahdistus on pysynyt poissa jo tosi pitkään. Se hirveä ahdistus mikä aikaisemmin olisi nyt pistänyt minut panikoimaan sitä, ettei minulla ole riittävän hyviä suunnitelmia viikonlopulle. Olen siirtynyt sekavasta ja ahdistavasta sinkkurilluttelusta tasaiseen ja melko itsevarmaan tilaan, jossa jo arkisesti nahistelen jonkun miehen kanssa, joka viimeinkin avoimesti tahtoo minut kokonaan siitä huolimatta että olen lapsellinen ja typerä. Vihdoinkin joku mies, josta itsekin saatan voida oikeasti välittää, pitää minua maailman kauneimpana ja ihanimpana ja itseään onnekkaimpana saadessaan viettää kanssani aikaa. Jukka avoimesti esittelee minut loistavana naisena ystävilleen. On innoissaan kuin pikkupoika selittänyt tutuilleen minusta ennen kuin he ovat päässeet tapaamaan minut. Onko se ahdistavaa ja alkukantaista? Vai suloista ja juuri sellaista mitä rakkauden pitääkin olla? Olen tapaillut lukuisia miehiä. Jotkut ovat aikaisemminkin ihastuneet minuun, mutta jostain syystä se ei ole koskaan ollut näin vaivatonta. Ainakaan niissä tilanteissa missä olisin itsekin ollut valmis heittäytymään peliin. Olisin saanut vilpitöntä ihailua ja rakkautta Ryanilta ja Rickyltä (pieni kripaisu sisimmässä) ja Taunolta ja ehkä alkuaikoina Ninoltakin. Helpommassa tilanteessa Dimiltä myös. Mutta muiden kanssa asiat ovat olleet haastavia heidän oman ylpeytensä ja asenneongelmansa tai käytännön haasteiden vuoksi. Kenties samojen sisäisten ongelmien vuoksi, mitä minulla itsellänikin on, mutta jota nyt tasapainottaa tuollainen toisen avoin ja välitön persoona. Pitääkö valita se korkea status ja karisma ja miehekkyys, mikä vetoaa minuun tämän rakkauden ja hellyyden sijaan? Eikö kaikkea voi saada? En tiedä. Mutta pelkään, että Jukan "matalampi" asema tässä sanattomassa tasottelussa voi aiheuttaa välillemme minusta johtuvia typeriä vaikeuksia. Hän ei vaadi samalla tavoin pelkällä olemassaolollaan ihailua ja kunnioitusta, kuten nuo monet muut miehet. Hän on resessiivisesti omaksunut oman asemansa heikompana kuin moni muu. Ja en tiedä kestänkö sen pidemmän päälle. Jos olen oikein taitava niin ehkä sitten opin hoitamaan tämän asian sivuun päiväjärjestyksestä. 

Lounastauolla saan mukavan kohteliaan viestin Ninolta. Hän kyselee missä oikein menen ja joko olen taas maisemissa näillä kulmilla. Hitsi. En tiedä yhtään miten nyt suhtautuisin näihin yhteydenottoihin. Siis tietenkin ystävällisesti ja normaalisti, mutta kun tiedän, että toinen tahtoisi tavata, kuten on tahtonut monia viikkoja takaperin, niin tunnen itseni jotenkin petolliseksi, etten kysymättä ilmoita, etten ehkä nyt ole sillä tutulla meinigillä tapaamassa ainakaan tällä hetkellä. En uskalla sanoa suoraan. Mutta pitääkö sanoa jos toinen ei kysy? Tai jos kysyy niin riittääkö että sanon, että olen nyt vähentänyt kaikenlaista kevyttä deittailua, mutta muuten voisimme tavata, mutten toisi esiin ketään muita osapuolia? En uskalla sanoa, että ehkä tapailen jotakuta. En tajua miksi en. Kai ajattelen, että tarvitsen näitä ihmisiä jos jotain menee pieleen. Arvostan Ninoa tosi paljon ja hänessä ei ole mitään vikaa. Hän on ihan mahtava tyyppi ja mahtava saalis monin tavoin, ja kenties jos ajat ja paikat olisivat olleet oikeampia niin olisimme ajautuneet tapailemaan. Tiedän, että hän pitää minusta, enkä kehtaa tyrmätä hänen mahdollisia toiveitaan? En uskalla tuottaa toisille pettymyksiä? En oikeasti tajua itseäni. Miten itse reagoisin jos kuulumisia tai tapaamista kysellessä Nino tai Javier ilmoittaisi, että joo voidaan toki nähdä, mutta itse asiassa tapailen jota kuta. Miltä se tuntuisi? Ihan ookoolta! Ehkä vähän pettyisin ja ajattelisin, että minun olisi pitänyt olla aktiivisempi jos olisin toivonut jotain välillemme, mutta olisin iloinen, että voimme olla ystäviä. Vaihdamme Ninon kanssa pari iloista viestiä ja hän kertoo viikonlopun juhlista. Ehkä vihjailee että olisi kiva törmätä. Mutta itse sivuutan ne ja valittelen väsymystäni. En oikeasti tunnista että mistä tämä käyttäytyminen johtuu. Esimerkiksi Jukka on heti halunnut toitottaa maailmalle, että hän on nyt ihastunut minuun. Heti viesti eksälleen, joka toivoi vielä jotain heidän välillensä, että nyt hän on kohdannut ihmisen, jota tahtoo tapailla. Sehän on ihanaa ja vilpitöntä ja oikein. Mutta itse en pysty siihen. Vähättelen välejäni Jukkaan. Pidän kaikkea ehkä-tasolla, vaikka jo samalla suunnittelen esitteleväni hänet sukulaisilleni. Mutta eihän sekään mitään merkitse. Ystäviä saa esitellä. Outoa. Vaikka vaivaannun ja saan pistoja omatuntooni Rickyn rakkausviesteistä niin samaan aikaan olen salaa iloinen ja tunnen että turvaverkkoni on kunnossa. Vastailen hänelle ystävällisesti korostaen ystävyyttämme. Mutta silti olematta kokonaan häntä tyrmäämättä. Huoh. Kai tämä on sallittua. En ole tilivelvollinen kenellekään. En ole. 

  Eli viikonloppu on taas ovella! Lauantaina kivat pikkukemut Elinan ja muiden rentojen kavereiden kanssa. Rennot kaverit erottuvat nykyään niistä kavereista, joiden kanssa ei voi olla vesilinjalla avoimesti. Odotan innolla! Olo ei ole ollenkaan perjantainen, koska mennyt lomailu varmaan painaa vielä. Siksi en myöskään panikoi vapaailtaa ja sen ohjelmaa. Etenkään nyt kun tiedän, että voin tavata Jukan jos tahdon. Ihan varmasti voin. Tai sitten voin olla vain kotona ja odottaa huomista, tai katsoa jos tulisi Jukka kylään tällä kertaa. Mutta tuskin maltan olla koko iltaa kotonakaan. En ole malttanut lähes koko viimeiseen vuoteen, joten miksi tämä ilta olisi poikkeus. Iltapäivällä huomaan, että päätä ihan vähäsen jomottaa. Se johtuu varmasti siitä että olen kahvin sijaan juonut teetä. Kofeiinipäänsärky? Ehkä, mutta en jaksa vaivautua keittelemään kahvia kahvitaukojen ulkopuolella, ja päädyn haaveilemaan päiväunista.