Mikä minua vaivaa

Ja taas mennään laidasta laitaan. Onko tämä nyt uusi alkuviikon syndrooma melankolian sijaan? Että positiiviset fiilikset on kulutettu viikonlopun hauskanpitoon ja nyt ei jaksa yhtään innostua mistään romantiikasta Jukan kanssa? Emme ole tällä viikolla toivottaneet edes hyviä huomenia saati öitä! Enkä edes jaksa. Olemme vaihtaneet pari hymiötöntä viestiä lähinnä minun aloitteestani (no menikö harkat hyvin) ja jotenkin ei kiinnostus riitä enempään. Aavistelen, että Jukalla on sama fiilis tai sitten hän on taas loukkaantunut jostain. Ihan käsittämätöntä miten edellisviikon intoilusta on tipahdettu taas tähän välinpitämättömyyteen. Vaikea pysyä itsekään perässä, että mitä oikein haluan ja keneltä ja miksi. Viikonloppu kun sujui ihan mukavasti. Olimme kaveriporukalla yhdessä ja meillä oli hauskaa. Seurailin Jukan reaktioita viettäessämme aikaa hänen ystäviensä ja ex-säätöjensä seurassa. Hän istuu noiden säätöjensä viereen ja ylläpitää innoissaan aktiivista nauravaista keskustelua. Koin jopa hetkittäin tulleeni sivuutetuksi. Ehkä tahattomasti? Ehkä huomionhaussa? Koska olen itsekin ollut ajoittain vain keskittynyt hauskanpitoon, enkä mihinkään hempeilyyn. Kun Jukka kysyi jossain välissä, että miksen tykkää enää pussailla, niin en ole osannut sanoa mitään, koska nähtävästi en sitä halua tehdä. Ei tee mieli. En halua pussailla. Jukka onkin silmissäni taas jotenkin epäsiisti. Koko lauantain vietimme kyllä sängyssä toistemme kimpussa ihanista hekumallisista jälkitiloista nauttien, mutta ilman suudelmia. Sen sijaan sunnuntaina herätessämme yhdessä samasta sängystä olin heti ilman näkyvää syytä ärsyyntynyt ja taisin tartuttaa sen Jukkaan. Koska siitä lähtien välimme ovat olleet kalseat. Se on jännä miten välillä tietyt asiat hyppivät silmille ja joskus taas eivät häiritse lainkaan. Nyt sunnuntaina näen siellä Jukan kämpällä kaikki ne likaiset pinttyneet tahrat pitkin keittiötä. Ne astiat ja vaatteet  jotka on levitelty paskaisina ympäriinsä. Sohvalla on jotain likaa ja roskia ja ne kynsisakset, joilla Jukka leikkelee kuivunutta ihoa ympäriinsä eikä jaksa siivota jälkiään. Oksettaa. Jukka hikoilee kauheasti ja näyttää epäsiistiltä likaisine hiuksineen. Onneksi sentään oma-aloitteisesti olen vaihtanut lakanat, kun ne vanhat haisivat nenään tuntuvasti ja saimme ne ällöttävän kosteiksi hiesta pyöriessämme sängyssä koko lauantaiaamun. Mutta en enää halua siivoilla Jukan jälkiä. Yhtäkkiä asia joka ei aikaisemmin niin paljon minua häirinnyt saa aikaan ajatuksen, että miksi hitossa kukaan aikuinen asuu ja elää näin? Kenelläkään muulla ei ole ollut näin sotkuista ja likaista. En siis nyrpistele nenääni pikkujutusta, vaan kyseessä on oikeasti epäsiistein deittini tämänhetkisen sinkkuuteni historiassa (eikun ei! Roni taitaa olla sotkuisempi ja likaisempi, mutta miksi se ei koskaan häirinnyt minua näin?). Ja se saa häiritä minua. Kun sunnuntaina Jukka kysyy, että miksi vaikutan niin ärtyneeltä, niin sanon suoraan, että minusta yhtäkkiä tuntuu etten jaksa tätä likaista ympäristöä. No lähe sit menee! Huudahtaa Jukka ja sanon että niin kohta lähdenkin. Vielä edellisiltana Jukka totesi tulevansa viettämään sunnuntai-illan luokseni, mutta nyt annan sanattoman viestin siitä, ettei hänen kannata tulla. Minua ahdistaa. En nyt jaksa Jukkaa. En halua mistään myötätunnosta viihdyttää ketään tai antaa itsestäni mitään kenellekään. Velvollisuudentunnosta. Huomaan, että aina välähdyksittäin mietin, että no onhan se niin kiltti, että enhän voi käyttäytyä näin kylmästi. Mutta pitääkö minun oikeasti toimia vastoin haluani vain siksi etten loukkaa ketään? Antaa säälistä? Enpä usko. Lisäksi muistan kuinka viikonloppuna Jukka taas yritti mielestäni pummia minulta kaikenlaista vähän väliä, koska ei itse ole osannut varautua esimerkiksi siihen, että yhdeksän jälkeen ei enää kaupoissa myydä olutta. Ja kun sanon suoraan, etten aio lahjoittaa omia juomiani hänelle ärsyttävästä vihjailusta, niin Jukka suutahtaa etteihän hän mitään ole pyydellytkään! Sekavia ajatuksia, mutta ne ovat tällä hetkellä tosia. Yhtäkkiä huomaan, että kaipaankin taas jotain ihan muuta ja kaikki Jukkaan liittyvät vakavat ajatukset ovat ahdistavia ja tuntuvat vääriltä. Tältä on tuntunut aikaisemminkin ja se on mennyt ohi, mutta eikö jo pikkuhiljaa pitäisi pitäytyä jossain kannassa? En voi jatkuvasti mennä laidasta toiseen ilman, että mitään on edes tapahtunut. Mutta radiohiljaisuus on molemminpuolista ja se on okei. Ei kumpikaan ole sanonut mitään pahaa. Emme vain sano mitään erityisen hyvääkään. Ja kai se on ihan sallittua näin maanantaisin. Ja vähäsen tiistaisinkin. 

Sen sijaan tiistaiaamuna lähetän nostalgisessa ja kotoisassa tunnelmassa Ronille jonkun kivan viestin liittyen hänen lemmikkiinsä. Roni vastaa heti iloisena ja saan haikean ja hyvän fiiliksen päälle lähtiessäni töihin. Ei aamuviestiä Jukalta. Kuten aikaisemmin olen maininnut niin lähetän Jukalle neutraalin viestin, jossa kysyn jotain tyhjänpäiväistä ilman toivotuksia tai hymiöitä ja saan heti yhtä kuivakan vastauksen. Sellaiset ovat nyt kommunikointivälimme, mutta se ei haittaa minua jostain syystä nyt ollenkaan. Ehkä myöhemmin haluan palauttaa välimme, kuten olen aikaisemminkin halunnut tehdä, mutta juuri nyt keskityn miettimään Dimiä, joka on ottanut minuun viikonloppuna yhteyttä. Hänen yhteydenottonsa ei ole se syy miksi olen näin viileä Jukkaa kohtaan, koska Dim laittoi minulle viestin vasta sunnuntaina siinä vaiheessa, kun olimme yhdessä Jukan kanssa matkalla kohti keskustaa puhumattomina ja ilmeettöminä. Jukka lähtee ilalliselle jonkun nimeltä mainitsemattoman kaverin kanssa. En tiedä haluaako hän saada minut mustasukkaiseksi, mutta juuri tänään se ei onnistu. BLING. DIm kyselee iloisena viikonlopun kuulumisiani ja kerron olleeni tanssimassa trancefestareilla. Sitten Dim ehdottaa tapaamista. Sanoo, että meidän pitäisi mennä yhdessä risteilylle. Saan aikaa miettiä pari päivää, mutta hän tahtoisi varata meille hytin jollekin laivalle. Siellä saisimme kahdenkeskeistä aikaa, jonka puutteesta olemme kärsineet. Miksi juuri nyt! Mikset aikaisemmin ehdottanut tällaista. Mietin kuumeisesti, että miten selviän tästä tilanteesta mokaamatta mitään mihinkään suuntaan. Jos juttuni nyt kuivuu kasaan Jukan kanssa niin haluan ihan ehdottomasti viettää aikaa Dimin kanssa. Ehkä eniten kaikista muista! Mutta jos tunteeni taas heittelevät ja pian lämpenevät Jukkaa kohtaan, niin en voi touhuta mitään hänen selkänsä takana. Vastaan Dimille, että se olisi tietenkin hauskaa, mutta miten oikein voisin yhtäkkiä lähteä yönylitreffeille, kun emme ole tavanneet kuukausiin. Sanon, että emme voi deittailla aina pari kertaa vuodessa ja sitten kadota toisiltamme. Dim vastaa, että hän tahtoo olla jatkossa kanssani mahdollisimman paljon! Oikea vastaus. Ding ding ding. Mutta väärä aika ja paikka. Sanon, että palataan asiaan. En voi nyt tässä sunnuntaisessa laskumeiningissä tehdä mitään ratkaisuja ja lempata Jukkaa vain siksi, että pääsisin tapaamaan Dimin treffeille, jotka aivan hyvin saattaisivat taas jäädä kertaluontoisiksi. Ja sitä paitsi en oikeastikaan halua heittäytyä heti millekään yödeiteille. Se saa oloni halpamaiseksi. Jos harkitsisin Dimin tarjousta niin toteaisin, että meidän olisi ensin tavattava muissa merkeissä ja sitten päätettävä risteilystä. Mutta en voi vakavissani edes miettiä tällaista ellei jotain merkittävää tapahdu Jukan kanssa. Miten voisin olla ihastunut johonkin melko vakavissaan jos tekisin sitten heti tällaista jonkun toisen kanssa? Ei kai se niin voi mennä. Mielessäni taas pyörii kaikki nämä deittini ja jotenkin suurella haikeudella mietin, että olen nyt  antanut Javierille ja Ninolle sen kuvan, etten ole enää käytettävissä. Ja se on ihan oikein, joten miksi jossittelen? Jos he eivät muutenkaan ole elämäni miehiä, niin miksi tahtoisin jatkaa sitä kepeää hengailua? Koska pidin siitä. Ehkei minua olekaan tarkoitettu suhteeseen. BLING. Tässä lounastauolla naputellessani läppärilläni saan viestin joltain vanhalta tinderiltä, joka tunnisti minut viikonlopun juhlissa ja rohkeni tulla esittäytymään. Muistan hänet kyllä keskusteluistamme ja mielelläni moikkaan häntä. Muttei sen enempää. Hän on mukava ja kohtelias ja samanhenkinen biletyyppi, mutta ei muutoin laisinkaan tyyliseni. Kohtaamisemme jälkeen olen saanut häneltä viestejä, joissa hän toteaa minun olleen paljon upeampi luonnossa kuin kuvissa ja nyt hän tahtoisi tutustua paremmin. Uusimmassa viestissään hän kyselee suunnitelmiani vikonlopulle. Äh, en jaksa nyt. Ei ole suunnitelmia, mutta meillä ei ole mitään muuta yhteistä tulevaisuutta kuin enintään tanssituttavuus tulevissa reiveissä. Vastaan jotain jolla pääsen irti tilanteesta, koska en vaan jaksa nyt mitään uutta, mistä en ole ollenkaan innostunut. 

Mitä ihmettä? En tiedä. Enkä oikein jaksaisi nyt tällaista vuoristorataa. Toisaalta olen aikaisemmin sanonut, että tahtoisin vaihtaa karusellin vuoristorataan. Mutta enää en olekaan siitä niin varma. Jossittelen tällä hetkellä ihan liikaa. Mitä jos nyt torppaan Dimin, johon olen aina ollut jollain tasolla ihastunut, sellaisen ihmisen vuoksi, joka ei olekaan minulle sopiva. En vain tunnista nyt tunteitani tai tosiasioita riittävän objektiivisesti. Jos kerran olen vähän väliä ahdistunut ja epävarma, niin onko se jo selvä merkki siitä, että kannattaa puhaltaa reilusti peli poikki? Ehkä Jukankin tunteet ovat nyt viilentyneet ja hän onkin kiinnostuneempi herättelemään juttua entiseen säätöönsä, jonka kanssa näyttää tulevan mainiosti juttuun? Tällainen ajatus tietenkin herättää taisteluviettini ja haluaisin näyttää että minä olen se Jukan valinta eikä kukaan muu. Mutta riittääkö oma kiinnostukseni haluun oikeasti olla Jukan valinta? En tiedä. En tiedä johtuuko tämä tunteettomuus oikeasti nyt siitä, että jotkut aivojen välittäjäaineet ovat nyt vajaassa tilassa ja kapasiteetti ei vaan riitä käsittelemään mitään ihastumisen tunteita? Vai olenko kyllästynyt Jukkaan ja tajunnut etten jaksa häntä pidemmän päälle. Argh. Voi kunpa tietäisin. Olen aika varma, että kadun jos nyt hätiköin mitään. Minua varmaan harmittaisi kauheasti nähdä Jukka onnellisena jonkun toisen kanssa, koska sitten ajattelisin, että hän olisi tehnyt mitä vain tehdäkseen minut onnelliseksi. Silloinkin valitettuani sotkua sunnuntaina hän meni heti tiskaamaan ja suihkuun. Yritti vielä vihjailla, että tahtoisi tulla luokseni, mutta ollessani riittävän tympeä hän sai sovittua toisen kanssa illallistapaamisen. Tämä kylmyys on täysin minusta lähtöisin. Tiedän sen. Se vain tarttuu Jukkaan helposti. Ja Dim. Meillähän on aina kommunikointi ollut ongelmallista. Muistan kuinka ihmettelin miksi hänellä kestää vastata viesteihin tuntikausista päiväkausiin aikaa. Jaksaisinko taas sellaista epävarmuutta? Että lähtisin hänen kanssaan laivalle ja sitten taas ihmettelisin, kun hänestä ei kuulu mitään tai emme saa aikaseksi sovittua mitään tapaamisia. Ja ikävöisin sitten Jukkaa, joka olisi antanut kaiken aikansa minulle. Jep, olisin tyhmä. En siis tee mitään tällä hetkellä. Olen ja odotan että mitä tapahtuu. Go with the flow. Tunnen itseni niin typeräksi kun edes joudun miettimään tällaisia asioita. Nyt toki voin kaivata jotain mitä minulla ei enää ole, mutta jos en ollut tyytyväinen aikaisemminkaan, niin miten sitten olisin nyt? Mikä olisi minun ja Dimin välilllä muuttunut? Ei varmaan mikään. Jos voisin valita niin olisin täysillä ihastunut Jukkaan ja näkisin vain hänen hyvät puolensa, mutta näköjään se ei onnistu kovin montaa päivää kerrallaan. Voi kunpa muistaisin, että heittelivätkö fiilikseni samalla tavoin edellisen pitkän parisuhteeni alussa. Vai olinko silloin vain sitoutumiskammoinen ilman vastenmielisiä tuntemuksia. Niin luulen. 

En siis yksinkertaisesti tiedä missä mennään. Jos Jukka ottaisi yhteyttä ja tahtoisi vaikka tulla kylään, niin todennäköisesti kutsuisin hänet luokseni nähdäkseni miltä hän näyttää ja miltä minusta tuntuu. Jos Jukka sanoisi, etttä nyt kyllä on tauon paikka, niin varmaan harmistuisin ja loukkaantuisin. Mutta lohduttautuisin helposti. Jotenkin annan itseni ahdistua ja tuntea oloni tukahdetuksi, vaikka en ole edelleenkään sopinut mistään sitoumuksista mitään. Se, että voin yhdellä viestillä milloin vain katkaista kaiken on sellainen viimeinen turvasana, joka saa oloni keveämmäksi. Jostain syystä en näe "eroa" realistisena vaihtoehtona. En uskaltaisi tehdä mitään radikaaleja ratkaisuja, koska en tiedä mikä on oikein ja mikä väärin. Typerää. Mieleeni jossain välissä tupsahti myös Harri. Aika kummallista, että vaikka kuitenkin melko tiiviisti vietin hänen kanssaan aikaa, niin olen tässä välissä ehtinyt unohtaa hänet aivan totaalisesti. Miksi hän oli minulle niin mauton ja väritön? Ainakin loppujen lopuksi. En tiedä, mutta tuskinpa auttaa miettiä sitäkään sen enempää. Hän on vain todiste siitä, miten joku voi teoriassa olla täydellinen kumppani, mutta käytännössä ei lainkaan. Jos vain osaisin niin minun pitäisi varmaan jättää ihan kaikki nämä vanhat säädöt ja epämääräiset tuttavat kokonaan pois elämästäni ja lopettaa loputon jossittelu. Jos me olisimme Dimin kanssa toisillemme tarkoitetut, niin emmekö olisi saaneet jutun toimimaan jo aikaisemmin? Mutta ei se vaan niin aina mene. Siksi jossittelu voi olla lopullista.