Ihan ku Strömssössä

Miten mokailen säännöllisesti, jotta muistutan itseäni siitä kivasta fiiliksestä, kun tekee mieli vajota maan alle ja tehdä itselleen 404? Olen maininnut siitä kuinka en ole lainkaan miellyttämisenhaluinen, enkä välitä jos joku ei pidä minusta tai muutoin arvostelee toimintaani tai ulkomuotoani. Tällä tasolla olen itsevarma tai välinpitämätön, koska tiedän, että usein toimin aika fiksusti (ainakin ulospäin) ja osaan kohdella muita arvostavasti ja hyvin, vaikka sisälläni huokuu. En koskaan haasta riitaa (noh), eikä minulla ole ikinä ollut vihamiehiä. Olen perusluonteeltani ystävällinen ja kiva. Aina kohtelias ja hymyileväinen, enkä ketään kohtana ilkeä. Mutta mitäs sitten kun vahingossa olenkin? Tietenkin kaikki puhuvat ystävilleen tai perheelleen deiteistään tai muista asioista vähän eri sävyyn tarkoittamatta mitään pahaa? Kyllä. Vapautuneesti ja värikkäästi. Joten nyt kun odottelen iloisena Javieria Kampin kaduilla ja pitkäaikainen juoruiluystäväni Singh kysyy kuulumisiani, niin alan innokkaana kirjoittaa, että joo odottelen tässä juuri tuota yhtä miestä jota tapailin aikaisemmin, ja kuvailen Javierin jyrkkää luonnetta ja sitä miten hankalaa kaikki oli, mutta lisään  meidän nyt olevan ystäviä. Sitten vielä kirjoitan lisäksi, että aion varmaan mennä mahdollisimman pian tästä syömästä sitten Jukalle. Ja painelen siinä innokkaana enteriä suorasukaisissa ja tarkasti kuvailevissa kommenteissani kunnes Javier vastaa, että mitä hittoa. Ensireaktiona kauheat kylmät väreet kulkevat kropan läpi ja tekee mieli sammuttaa puhelin, ihan niinkuin se korjaisi tilanteen. Pidätän hengistystä ja mietin sekunnin murto-osassa oikean reaktiotavan. Heti kirjoitan, että hehehe, oho nyt tuli viesti väärään paikkaan. Hupsista!  Nauru peittää tapahtuneen, juu. Sivuutan äkkiä koko jutun ja kerron että olen jo ravintolalla toivoen ettei Javier enää palaa noihin viesteihin ja unohtaa mitä niissä on lukenut. En kehtaa enää mennä katsomaan sanavalintojani ja sitä kuinka olen Javierista puhunut ja paljastuuko viestistä nyt romantillinen juttuni Jukan kanssa. Tämän siitä saa, kun liikaa peittelee tilannettaan! Hitto. Tekisi mieli perua koko ruokailu. Miten ihmeessä voin käyttäytyä normaalisti! Olemme nyt olleet niin etäisen ystävällisiä, ettei JAvierin todellakaan tarvitse tietää, että olen ajatellut meidän tapailleen ja mitä mieltä olen hänen luonteestaan. Saati matkakaveristani ja siitä että aion luistaa illalliselta. Voi paska. Eikä tämä ole suinkaan ensimmäinen kerta kun näin käy. Oma moka.

Menen etukäteen ravintolaan ja tilaan ison lasillisen viiniä. En voi muuta kuin olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Javier saapuu ravintolaan ja hän näyttää niin hyvältä. Kauniit ihanat hiukset ja tummat nauravat silmät, joissa on söpöjä naururyppyjä. Halaamme heti ja tapahtuneesta noloudesta huolimatta välillämme on lämmin yhteys. Javier ei näytä mahdollista pettymystään suhteeni, vaan pystymme heti paneutumaan keskustelemaan kuulumisia töistä ja lomasta. Jostain syystä koen kauhean tarpeelliseksi korostaa, että matkatoverini oli vain uusi etäinen kaveri. Pelkään että olen jotenkin tuottanut Javierille pettymyksen. Siinä iloisena keskustellessamme mieleeni vyöryy kaikki ihana viikonloput hänen luonaan. Jack, jota ikävöin valtavasti ja saan melkein kyyneleet silmiini muistellessamme koiraa. Sanon ääneen, että olen ikävöinyt sitä usein ja Javier sanoo ikävöivänsä Jackia joka päivä. Herkkä ja kaunis hetki. Minua hävettää tyhmyyteni ja jotenkin haluan korvata sen Javieirlle olemalla kauhean iloinen ja puhelias ja vähättelemällä mitään deittielämääni. Korostan kuinka olen vain ollut niin väsynyt ja iloinen, että olen onnistunut irtaantumaan kaikenlaisesta ylimääräisestä säädöstä. Nyt vain rauhassa tässä katselen ja keskityn itseeni... Onhan se kai totta. Sitten muka muina miehinä sanon, että minun pitää palauttaa minulle unohtuneita tavaroita sille matkakaverille ruokailun jälkeen, ilman minkäänlaisia signaaleja siitä että minulla olisi mitään juttua Jukan kanssa. Ihan vain siksi tapaan hänet. Käytännön syistä, en muuten! En tiedä miksi en osaa olla rehellinen kenellekään tai tunteissani. Mutta en valehtele. En vain kerro kaikkea. Istumme pitkään ja aika kuluu ihanasti. Välähdyksittäin illan aikana ikävöin järkevää ja komeaa Javieria. Etenkin silloin kun "olen mennyt palauttamaan tavaroita" Jukan luokse ja katson kun hän kiroilee alkukantaisesti pelatessaan jotain typerää peliä hakkaamalla ohjainta korostetun aggressiivisesti hävitessään vastustajalle. Torkun siinä sohvalla, enkä saa mitään lämpimiä fiiliksiä itsestäni irti. Mutten kylmiäkään. Olen vain. En tunne mitään. Jukka selittää taas mahdollisesta tulevasta muutostaan ja käyttää termiä kuin me muutetaan. Se särähtää korvaani ja hyssyttelen häntä. Ei näin nopeasti pliis. Menemme nukkumaan ja Jukka halaa minua muttei etene muutoin mihinkään suuntaan taaskaan. Mutta juuri nyt se on ihan sama. Olen tosi väsynyt ja nukahdan sikiuneen omalle tutulle paikalleni. 

On kiva tehdä yhdessä taas aamutoimet ja katsoa aamuteeveetä. Jukka silittelee minua ja katsoo sillä katseella, että mä tykkään susta, toivottavasti säkin tykkäät musta. Mutten reagoi koska minulla ei ole mitään reaktiota. En kauheasti vastaa hänen kosketteluihinsa vaikken niitä karsastakaan. Nyt vain olen kadottanut sen jatkuvat tarpeen olla kiinni toisessa. Tietenkin halaan. Tietenkin asetan jalat hänen syliinsä sohvalla, kun hän nostaa ne lattialta. Toki olen aika normaalisti. Mutta minusta ei nyt irtoa enempää. Toivon, että irtoaisi. Jukka sanoo erotessamme että soittaa töiden jälkeen. Juu, soita vaan. Minulle on ihan sama jos hän tahtoo tulla luokseni illalla. Ihan sama jos ei tule. Ehkä pari päivää erossa vahvistaisi taas ikävää. Vastailen Rickylle joka tahtoo tavata ja rakastaa ja olla kanssani onnellinen. Nyt juuri en jaksa sitäkään.  Muisto eilisestä viestimokailustani nostaa punan poskilleni enkä halua ajatella koko asiaa. Sinänsähän se on ihan sama. Emme muutenkaan taida olla Javierin kanssa toisillemme luodut, vaan haluan pitää hänet ystävänä. Mutta kohtaaminen todisti, että ei kaikki tunteet ole aivan kuolleita. Ei kai ne niin nopeasti kuolekaan. Hiipuvat siellä taustalla pois. Niitä ei vaan silloin huomaa, kun on aktiivisesti ja pinnallisesti ihanstunut, kuten ihana laastarivaihe Jukan kanssa todisti. Silloin oli tosi helppo irtaantua Ronista ja muista. En romanttisessa mielessä kaipaa Ronia, mutta muuten olen välillä ikävöinyt yhteistä hullutteluamme ja hänen karismaansa. Kaikkea mitä Jukalla ei ole. Käyn läpi nyt selvästi tällaista arviointivaihetta, jossa punnitsen Jukan puolia ja omaa suhtautumistani hänen ominaisuuksiinsa. Epäilen itseäni ja kykyäni tehdä oikeita valintoja. Miksi ihmeessä nyt valitsisin ihmisen joka on lapsellinen ja vähän hölmö ja huoleton ja sotkuinen ja kouluttamaton ja epäsiisti ja harvahiuksinen. Kun olen saanut nauttia komeasta ja upeasta seurasta. Miksi tyytyisin vähempään? Sitten taas pehmeä puoleni herää ajattelemaan ja sanoo, että ei muulla ole väliä kuin sillä miten hän kohtelee minua ja tahtoo viettää kanssani kaiken mahdollisen ajan suurella rakkaudella. Mutta onneksi mitään ratkaisuja ei juuri nyt tarvitse tehdä. Täytyy olla vain ja katsoa mitä tapahtuu. Kaikella on tarkoituksensa. Kaikilla kohtaamisilla ja mokilla. Erilaiset tapahtumaketkjut lähtevät joka suuntaan jokaisesta reaktiosta. Ikinä ei tiedä miten asiat loksahtelevat paikoilleen kenenkin kanssa. Jopa Dim on ollut mielessäni haikeudella. Mietin, että kyselisin hänen kuulumisiaan, ja ehkä teenkin niin joku kerta.