Inner conflicts

Selviän maanantaista aika hyvin. Olen aika tylysti tyrmännyt Jukan ehdotuksen mennä hänen luokseen jonain iltana tällä viikolla sanomalla, että katsotaan mikä on fiilis. Ty-ly-ä. Hän selvästi on miettinyt siellä yksinään, että miten saisi pelastattua tilanteen ja varmistettua, että vielä varmasti tapaamme, koska nyt hän on ottanut minulta avaimenkin pois, eikä mikään enää väkisin yhdistä meitä. Maanantain aikana aina välähdyksittäin mietin, että olinkohan liian jyrkkä. Hänhän on kiva ja kiltti, joten pilaanko nyt viimeistään kaiken olemalla näin jäinen. Mutta sitten mietin hänen keittiötään, josta ei tosiaankaan tahdo syödä yhtään mitään. Mietin jääkaappia, josta heitin pois siellä viikkokausia lojuneita homeisia ruokia. Joo, sellaista voi poikamieselämä olla, mutta onko minun pakko hyväksyä se? Jukka vastaa kritiikkiin aina puolustamalla itseään raivokkaasti. Selittelemällä, että hän on ollut niin kauan itsekseen, että tällaista se hänen elämänsä on. Ota tai jätä. Ikään kuin se olisi ihan itsestäänselvyys, että kaikki lähes nelikymppiset poikamiehet elävät paskan keskellä pelaamassa pleikkaria. Mutta eivät elä. Välillä aina pehmenen ja mietin, että olisiko sittenkin kiva mennä viettämään ilta hänen kanssaan. Jukka olisi varmaan yrittänyt siivota ja koittaisi osoittaa, että minun antamani kritiikki hänen elintavoistaan on ollut aiheetonta. Mutta sitten näen somessa ne kymmenet tykkäykset silikonibimbojen kuviin, joilla hän koittaa saada minulta huomiota, ja ihmettelen että minkä keskenkasvuisen juntin kanssa oikein olenkaan ollut tekemisissä. Hän on tosi ylpeä siitä että on tapaillut näitä ylimaalattuja strippareita. Olemme jotenkin ihan eri planeetoilta. Ihan takuulla hän on ollut minusta tosissaan innostunut. Ei hän varmaan valehtele kun hehkuttaa, että olen hänen mielestään maailman kaunein juuri nyt. Mutta niin on varmasti ollut moni noista muistakin naisista aiemmin. Ja se on ihan luonnollista, ja niin sen kuuluukin mennä. Mutta en jotenkin tunne kuuluvani joukkoon. Tai en ainakaan haluaisi kuulua. En haluaisi että ystäväni ja perheeni näkisivät että poikaystäväni tykkäilisi innoissaan kymmenistä stripparien kuvista. Emme viesti maanantai-iltana hyvää yötä. Melkein harkitsen neutraalin viestin lähettämistä, ja ajattelen, että ehkä sittenkin...mutta en halua. Saan päähäni hänen vähän oudon kävelytyylinsä ja kummallisen tavan pitää kättään näpertämässä hupparin narua epävarmana samalla kun hän pälyilee stressaantuneen näköisenä ympäriinsä. Se kävelytyyli kiristää hermojani jostain syystä kauheasti. Ihan kauheaa, mutten voi sille mitään, että tällaiset pinnalliset pienet asiat ovat korostuneet mielessäni ylimitoitetuiksi. Sitten näen kun hän lisää uuden kuvan itsestään someen ja näyttää taas vaihteeksi söpöltä. Huoh. Tykkään siitä mutten paina tykkäystä. Miten voin olla näin ristiriitainen? Isoissa ja pienissä asioissa. Kaikessa. Yksi lempiteorioistani on ollut Karen Horneyn päätelmät sisäisistä ristiriidoista ja joskus minusta tuntuu, että olen oikea oppikirjaesimerkki.

Tiistaiaamuna herään pimeään ja tihkuvaan aamuun. Joudun vähän aikaa kelata, että mikä päivä oikein onkaan edessä. Tiistai. Kaipa se kelpaa. Vaikka toisaalta on ihan kauhean pitkä aika vielä viikonloppuun. Olen lojunut kotona koko viime viikon. Taasko on meneillään samanlainen tylsä arki? Tekisi mieli sopia jotain pientä kivaa jollekin illalle. Tapaisin oikein mielelläni Dimin. Kenties päädyn ehdottamaan hänelle pian jotain, ellei hänestä itsestään kuulu mitään. Tai ehkäpä lankean sekavassa jossittelussani menemään Jukan luokse ja selvittelemään taas kerran tarkemmin fiiliksiäni. Ehkä peräännynkin tässä rohkeassa suuntauksessani olla jumiutumatta Jukkaan, koska pelkuruus. Se on hyvin mahdollista itseni tuntien. Sitten kun se yksinäisyydenpelko hiipii taas lähempänä viikonloppua realistiseksi peikoksi, niin saatan takertua varmoihin vaihtoehtoihin. Mutta sitä odotellessa otan yhteyttä aamuni ratoksi hetken päähän pistosta Karriin! Kivaan ja veikeän söpöön Karriin, joka aina ilahduttaa minua älykkäillä jutuillaan. Olinkin jo unohtanut hänet hetkeksi. Heti Karri reagoi viesteihini ja vaihtelemme pilke silmäkulmassa kuulumisia. Totean Karrille tuntevani oloni ihan tylsäksi ja hän lupaa auttaa minua jos kaipaan seikkailuita. Kiitos, loistavaa. Oloni heti jotenkin innostuu siitä, että maailma on edelleenkin täynnä mahdollisuuksia. Minun ei ole pakko tyytyä mihinkään. Minun ei ole pakko tehdä mitään ratkaisuja mihinkään suuntaan juuri nyt. Tuttuun tiistaiseen tapaani menen lounaskahvilaan nauttimaan omasta seurastani ja tulisesta salaatista sekä makeutusaineella maustetusta teestä. Fiilikseni heittelehtii lievästi sinne tänne pitkin päivää. Joka kerta kun hairahdun miettimään, että olisi vaan niin helppo mennä Jukan luokse ja saada huomiota ja läheisyyttä, eikä tarvitsisi stressata liiasta yksinäisyydestä, niin mieleeni tulvahtaa sekalainen rykelmä hänen huonoja puoliaan. Tykkäykset ja sotkut ja se kun hän typeränä kimakkaan ääneen huutaen puolustaa jotain tyhmää juttua, josta joku on ollut eri mieltä. Tilanne varmasti kääntyy päälaelleen kun olen menettänyt hänet. Sitten näenkin vain hänet söpönä ja kilttinä miehenä, joka olisi antanut minulle kaiken, ja nyt tekee sen jollekin toiselle. Hah. Sellasta tämä elämä on. En ehkä koskaan voi olla tyytyväinen hetkeä kauempaa. Kuten Roni aina sanoi, ettei kaikkia vain ole luotu onnellisiksi. Onkohan hän onnellinen? 

Pitkästä aikaa radiosta alkaa soida Vartiaisen Turvasana. Se kuulostaa tosi hyvältä. Muistan kuinka kuuntelin sitä uutena hittinä joskus kävellessäni kotiin Ninolta hauskan aamun jälkeen. Se oli varmaan kiva päivä se. Vai murehdinko silloinkin aina vaan pikkuasioista? En tiedä, mutta eikö se ole hyvä asia, että aika kultaa muistoja. Menneestä tulee parempaa silloin, ja sehän on vain hyvä. Juttelen pitkin päivää Elinan kanssa, joka haluaa vakiintua löytämänsä miehen kanssa. Olimme siinä pisteessä jo samaan aikaan! Se olisi ollut hauskaa! Olisimme kaikki tulleet hyvin toimeen yhdessä, kuten joskus aikoinaan aiemmissa suhteissamme matkustellessamme paljonkin nelistään. Harmi jos se ei nyt toteudu. Tai ehkei ainakaan vielä. Ehkei Jukan ollessa se oikea osa tähän yhtälöön. Saa nähdä. Menen pitkin päivää taas ees taas mietteissäni. Jukka on vain yhden viestin päässä jos vain haluan. Tunnen oloni inhottavan valtaantuneeksi. Minä saan päättää miten edetään. Vaikka eihän se tietenkään välttämättä pidä paikkaansa, mutta siltä minusta tuntuu. Jukka on se joka on enemmän ollut minussa kiinni. Jukka on se joka hätäillessään ajoi meidät tähän tilaan. Minä vain olen ollut kyydissä ja kaatanut vaivihkaa bensaa tankkiin. Sitähän halusinkin. Joten kai saan olla tyytyväinen. Putoan kyllä taas takapuolelleni ja satutan häntäluuni ennemmin tai myöhemmin. Olen miettinyt, että jos Jukka soittaa tai viestii minulle niin kuittaan jotain hänen typeristä jatkuvista nakukuvatykkäyksistään. Haluan että hän tietää, että olen kyllä huomannut hänen yrityksensä saada huomioni, mutta että pidän sitä lapsellisena. En tiedä miksi? Ehkä siksi, että jos hän kuvittelee noiden kuvien käyvän itsetunnolleni, niin koen tarpeelliseksi tehdä selväksi että niin asia ei ole. Vai onko? Ei, en usko. Mutta se ärsyttää minua ja on jotenkin kaukaahaetusti loukkaavaa. Kun kyse ei ole yhdestä satunnaisesta kuvasta vaan kymmenistä ja kymmenistä kuvista. Huonoa käyttäytymistä, vai eikö ole? Jotenkin keskenkasvuista. Miksi hän antaa minulle lisää syitä olla arvostamatta häntä. Tämäkin on pieni asia, joka varmasti olisi ylitettävissä pienellä keskustelulla. Mutta kun niitä pieniä asioita alkaa olla kottikärryllinen. Jokin osa minussa haluaisi saada kaikki selvitettyä ja jatkaa siitä ihanasta ihastumisesta mihin me jossain vaiheessa jäätiin. Mutta ollaanko jo liian syvällä tässä tyytymättömyydessä?