Olen ulkoillut. Olen harrastanut liikuntaa. Olen käsitellyt asioita. Olen hokenut sitä kuinka hyvin kaikki on. Mutta silti vain ahdistaa. Keskiviikkona en ota mitään ylimääräistä lääkettä, koska en halua nostaa toleransseja auttavia lääkkeitä kohtaan. Joten ahdistaa. Ahdistus tuntuu rinnassa. Tuntuu siltä kuin rinnassa olisi iso harmaa luola, johon ei uskalla mennä sisälle. Mutta jotenkin vain on joutunut sinne silti. Ahdistus tuntuu vatsassa enemmän kuin ennen. Miksi se nykyään tuntuu vatsassa? Vai onko se edes ahdistus vai jotain muuta. On se ainakin myös ahdistus, koska pystyn säätelemään fyysistä tuskaa ajatuksen voimalla. Menen henkisesti täysillä vuoristoradan jyrkkää mäkeä alas, jos mietin, että mitä jos ahdistus ei lopu. Tai jos katson paratiisisaarelta viime vuonna ottamiani valokuvia. Tai jos ajattelen Javieria tai ketä tahansa. Joudun jankuttamaan näitä samoja asioita täällä kerta toisensa jälkeen, koska tarkoitukseni on hupikirjoittamisen lisäksi tallentaa tämän sairauden vaiheet talteen. Jotta tarvittaessa voin palata tarkistamaan, että milloin minua ahdisti ja kuinka paljon. Ja milloin se loppui. Ahdistus ei ole nyt pahimmillaan. Mutta silti se polttelee rinnassa. Ja vatsassa. Ja tuntuu selässä. Ja painaa hartioita. Kyyneleet ovat silmäluomien takana valmiina tipahtamaan alas, milloin vain vien ajatukset vähän pidemmälle. Ahdistus ei ole nyt pahimmillaan kai siksi, että jotenkin tiedostan asioiden olevan hyvin. Akuutein vaihe erosta Javierin kanssa on takana, joten se suruaika ei enää sekoitu niin vahvasti ahdistukseen ja pahenna sitä. Silti fyysisesti tuntuu pahalta. Ehkä ihan yhtä pahalta kuin pahimpina aikoina. Mutta kontrolloin sitä paremmin. En anna sen nousta kuristamaan kurkkuani. Pilkon fiilikset ja tuntemukset osiin ja mässäilen niillä. Tunnustelen, että missä kohtaa se kipu tuntuu ja mietin, että mistä se fysiologisesti tulee. Alan googletella asiaa. Nythän minulla on uusi aihe: vatsakipu. Ja ehkä se on aina ollutkin se ylävatsakipu, joka on heijastellut kohti rintakehää. Nyt vasta se on ehkä äitynyt niin pahaksi, että tunnen sen selvästi polttelevan juuri vatsaa. Löydän heti useita samankaltaisia kokemuksia vastaavista kivuista yhdistettynä vaikeaan ahdistukseen. Moni miettii ihan samoja asioita kuin minä. Kumpi tuli ensin? Ahdistaako minua edes enää, vai olenko vain fyysisesti sairas?
Löydän sanan tälle ylävatsakivulle. Dyspepsia. Polttelu vatsassa. Vatsan yläosassa. Yhdistetty usein ahdistukseen ja stressiin. Säädeltävissä ruokavaliolla. Jossain blogissa joku selittää ihan samallailla kuin minäkin sitä, kuinka joskus ahdistuksen fyysiset oireet tulevat ensin, ja sitten niille aletaan etsiä syitä väkisin. Kun vuosikaudet on yhdistänyt ne suoraan henkisiin ja emotionaalisiin vaikeuksiin, niin niiden tarkkailu puhtaasti somaattisesta näkökulmasta tuntuu uskomattomalta läpimurrolta. Samalla, kun löydän tietoa käsikauppalääkkeestä, joka useimmilla auttaa juuri tällaisiin oireisiin, minua alkaa pyörryttää, koska olen niin innoissani. Ajatus siitä mahdollisuudesta, että voisin lieventää ahdistusoireitani jollain yksinkertaisella vatsansuojalääkkeellä saa heti kyyneleet nousemaan silmiin. Ei tietystikään ahdinkoni johdu ainoastaan vatsakivusta. Eikä rintakivusta. Eikä selkäkivusta. Mutta ei välttämättä myöskään pelkästään siitä, että minun vain kuuluu kärsiä koko elämä. Siitä, että sieluni tai mieleni olisi korjaamattomasti sairas. Mutta jos kaikki oireet kerran ruokkivat toisiaan, niin silloin niiden taltuttaminen yksi kerrallaan voi olla avuksi. Syön lounaaksi jotain mahdollisimman vatsaystävällistä, ja päätän suunnata töiden jälkeen apteekkiin. BLING. Intialainen nettikaverini lähettää minulle hauskoja kuvia kuten yleensä. Hän on ehdottanut, että tapaisimme yhdessä jossain ihanassa matkakohteessa ensi talvena, ja puhuu siitä taas. Singhin vilpitön into saa minutkin paremmalle mielelle. Mutta epäilen hieman ovatko hänen motiivinsa täysin kaverillisia. Yhtäkkiä unohdan ahdistuksen hetkeksi kokonaan. Intoudun juttelemaan myös ystävälleni Simolle, jonka kanssa olemme jo tehneet pieniä viikonloppusuunnitelmia. Hänenkin mielestään ilmassa on syystunnelmaa. Jotain uutta. BLING. Uusi tinderi ehdottaa tapaamista. Olen yhtä aikaa yksin, mutta en kuitenkaan yksin ollenkaan. Tajuaisinpa sen kunnolla. Tuntisinpa sen. Enää jälkikäteen en osaa sanoa katosivatko fyysiset oireet keskittyessäni johonkin ihan muuhun hetkeksi. Mutta oloni on yhtäkkiä vähän parempi. Minun pitää kokeilla ruokavalion muutosta. Kaikki välteltäviksi luetellut ruoka-aineet ovat minun herkkujani. Ja monen muun. Siksi kai tätä pahoinvointia onkin niin paljon. Tietysti olen havainnut miten paljon näistä asioista on puhuttu viime vuosien terveysboomin kulta-aikana. Mutten ole jostain syystä ikinä ajatellut ruokarajoitteiden voivan koskettaa minua. Eihän minulla ole mitään sellaista sairautta tai allergiaa. Vai onko sittenkin! Voisinko näin yksinkertaisella asialla saada ahdistusoireeni paranemaan. Riittääkö itsekurini sellaiseen? Kyllä, jos toinen vaihtoehto on ahdistus. Minähän yritän koko ajan muuttaa elämääni. Miksei se ulottuisi myös siihen mitä laitan suuhuni. Olen ehkä ollut liian jumittunut julistukseen siitä, että se ei sairastuta meitä mitä menee suusta sisään, vaan se mitä sieltä tulee ulos.
Tämä herättää myös uusia kysymyksiä siitä, miksi olin parantunut yli puolen vuoden ajan. Syy voi olla mikä vain. Tai kaikki niistä, joita osaan luetella. Ensinnäkin olin saanut nauttia suurta huomiota ja rakkautta laastari-Jukalta selviytyäkseni astetta paremmin Ronin katoamisesta. En ehtinyt kylpeä itsesäälissä samallailla kun nyt olen tehnyt. Jukan ehdoton halu olla kanssani sai minut iloiseksi. Hän antoi minulle positiivisia yllätyksiä pitämällä kiinni kaikista sovituista tapaamisista, vaikka pelkäsin aina peruutusta ja hylkäystä niihin tottuneena. Lisäksi olin syönyt mielialalääkettä (ei ssri) useita kuukausia. Mutta olin lopettanut sen heti niihin aikoihin, kun aloin voida paremmin, eikä vointini muuttunut huonommaksi moniin kuukausiin. Nyt olen syönyt lääkettä jo toukokuusta asti, enkä tiedä onko se parantanut henkistä hyvinvointiani lainkaan. On siis mahdollista ettei tuolla lääkkeellä ole minuun toivottua vaikutusta. Siitä täytyy jutella lääkärin kanssa. Lisäksi lopetin aika runsaan alkoholin käytön lähes kokonaan. Sillä on voinut olla odotettua enemmän positiivisia vaikutuksia minuun myös fyysisesti. Mutta en käytä alkoholia nytkään kuin satunnaisesti parin viinilasillisen verran. Ja nyt ne harvat kesäsiideritkin ovat luonnostaan jääneet pois. Täytyy kuitenkin kiinnittää tähänkin huomiota. Samoihin aikoihin kokeilin ensimmäisen kerran psykedeelejä. Uskon täysin, että ne avaavat mieltä upealla tavalla. Haluan joskus kertoa siitä lisää. Monien tutkimusten mukaan tietyt päihteet, joihin tuolloin ensikertoja tutustuin, parantavat masennusta ja ahdistusta. Mutta onko niiden vaikutus vain määräaikainen? Ystäväni Simo sanoi tuolloin, että niiden parantava vaikutus kestää vain muutamia kuukausia, mutten uskonut häntä. Täytyy tutustua aiheesta tehtyihin tutkimuksiin ja muiden kokemuksiin enemmän. Nyt päihteidenkäyttöni on yleisesti ottaen vähentynyt kauttaaltaan. Mutta silloin tällöin psykedeelit ovat ihan mielen ulottuvilla. Lisäksi olllessani onnellinen olin yksin. Toki olen tuolloinkin miettinyt miehiä ja jutellut näiden samojen tuttujen deittien kanssa. Mutta en tapaillut ketään. En mennyt tinderiin. Olin onnellinen yksin. Onnellisuuteni romahti siinä vaiheessa, kun annoin itseni ihastua taas Javieriin. Mitä muuta tuona ajankohtana tapahtui? Oli loppukevät. Kevät on aina vaikeaa aikaa. On aina ollut. Minulle ja kaltaisilleni. Ja sitten sain lääkityksen ihan muuhun vaivaan, jonka koin räjäyttäneen ahdistuksen täyteen mittaansa. Lopetettuani tuon lääkkeen oloni on kohentunut pikkuhiljaa aina vähän kerrallaan. Mutta se voi johtua vain siitäkin, että aika parantaa. Javier jää yhä kauemmas. Ehkä se on vain se erotuska mikä poistuu, mutta perusahdistus jyllää taustalla koko ajan. Alle puoli vuotta sitten olin onnellinen. Sanoin eläväni hetkessä. Tuntevani oloni lottovoittajaksi. Minne se katosi.
Suunnitelman mukaisesti menen heti hakemaan vatsansuojalääkettä apteekista ja tutustun paremman ruokavalion saloihin. Kun pääsen kotiin laitan opetusvideon pyörimään ja pian hikoilen kauttaaltaan. Koen onnistuvani joka kerta, kun suoritan nämä harjoitteet säntillisesti. Olen jopa vähän innoissani, kun tiedän, että näkyviä tuloksia on odotettavissa nopeastikin jos jatkan samaan malliin. Mieleni tuntuu paremmalta. Sitten käväisen Elinan kanssa lasillisilla, ja purkamassa hänelle viimeisimpiä ajatuksia täysin rehellisesti. Osaan myös kuunnella. Voisin lähteä tapaamaan muitakin ystäviä. Voisin tehdä mitä vain, mutta menen kotiin. En anna fomolle sijaa. Ja loppuillan nautin omasta olostani katsellen hyväntuulista komediasarjaa. Ja maistellen juustoa, koska olen lukenut että se on vatsalle ihan okei. Eli toisin sanoen käyn jääkaapilla muutaman kerran hakemassa vahvanmakuisen juuston siivuja, joista jaan pienen viipaleen kissalleni. Kissa, joka aina kipittää pyynnöstä syliin silmät loistaen ja kovaan ääneen kehräten. Se nukkuu aina joko päälläni, kiinni kyljessäni tai tyynyni vieressä. Jotenkin tunnen sitä kohtaan myötätuntoa. Sitä on kaltoinkohdeltu koko sen alkuelämä, kunnes se tuli heitetyksi pois. Mutta nyt en ole pitkään aikaan nähnyt sitä pelokasta ilmettä, kun se kyyristyy nurkkaan odottamaan potkua tai lyöntiä. Jos sitä meni tuolloin vahingossa liian lähelle, niin se raapaisi kynsillä ja naukui kovaan ääneen. Mutta nyt me hyljätyt olennot kehräämme toisissamme kiinni juustoa herkutellen. Ennen sänkyynmenoa otan ensimmäisen dyspepsia-lääkkeen, enkä malta odottaa aamua. Nukun taas kauhean rauhattomasti. Näen koko yön unta siitä, kuinka olen tapahtumassa, johon olen oikeastikin osallistumassa viikonloppuna. Unessa olen jotenkin pettynyt siihen, miten tuo tilaisuus on järjestetty. Sen aikataulut ovat unessani muuttuneet täysin hullunkurisiksi. Aamulla minusta tuntuu kuin olisin juoksennellut siellä täällä koko yön. Makaan sängyllä silmät kiinni kun kissa venyttelee jäseniään vieressäni. Sitten muistan tunnustella, että ahdistaako minua. Ja saan todeta, että ahdistus ei tunnu niin voimakkaasti kuin edellisenä aamuna. Onko kyse plasebovaikutuksesta? Vai siitä että on torstai? Vai voiko lääke auttaa näin nopeasti ja tehokkaasti. Voiko vatsan tila oikeasti vaikuttaa ahdistuksen tunteen syntymiseen näin selvästi? Nousen tyytyväisenä sängystä ja keskityn rauhassa venytyksiin ennen pukeutumista. Ja töihin kävellessäni taas keskityn kiitoksiin. Minua ihan vähän hymyilyttää. Ihan pikkuisen.
Tiistaina tunnen oloni jotenkin energiseksi ja tehokkaaksi. Ylllättävää (vai otinko aamulla pienen sinisen ihmelääkkeen)! Onko tiistai parempi kuin maanantai! Olen oikeasti saanut kerättyä omaa positiivisuuttani kasaan jutustelemalla tuntemattomien miesten kanssa korvatakseni sen kiintoisan matchin menetyksen. Aivan yllättäen (hups) olen jo sopinut alustavat treffit tulevalle viikonlopulle henkilön kanssa, joka vaikuttaa hyvin asialliselta ja fiksulta. Ja jolle olen ollut ihan rehellinen kaikesta, enkä koittanut antaa itsestäni parempaa kuvaa kuin olen. Sellaiseen saattaa sortua joskus. Ehkä liioittelemalla vähän omaa urheilullisuutta tai kertomalla nauttivansa rauhallisista koti-illoista, vaikka todellisuudessa olen taas juhlinut varmaan joka viikonloppu koko kuluneen vuoden. Mutta eihän se olisi huijausta! Minähän pidän rauhallisista koti-illoista. Sitten joskus tulevaisuudessa jonkun ihanan tyypin kanssa. Ja joskus maanantaisin. Ja minähän liikun aika paljon! Tai ainakin näytän päällepäin siltä. Tällä hetkellä olen aika tyytyväinen uusiin ensitreffeihin ja toivon, että ne toteutuvat sovitusti. Tämä tyyppi on tasokas. Jutellessani näiden muidenkin uusien tuttavuuksien kanssa, huomaan että minua oikeastikin häiritsee se, jos mies ei osaa kirjoittaa edes yksinkertaisimpia yhdyssanoja. Ja tekee toistuvasti hölmöjä kirjoitusvirheitä. Yritän sivuuttaa tällaiset pinnalliset seikat. Mutta en voi sille mitään, että minulle tulee sellainen tunne kuin toinen olisi jotenkin heikkotasoinen. Ajattelen heti, ettei tuo tyyppi ole yhtä fiksu kuin minä. Joten miten voisin ikinä keskustella hänen kanssaan toisiamme nokkeluuksiin yllyttäen ja kiherrellen älykkyyksillemme. Sitähän minä haluan. Haastetta. Tasavertaisuutta. Katsoa toista ylöspäin. Yllättyä jostain mitä toinen sanoo. Mutta miksi ihmeessä kuvittelen sillä olevan jotain tekemistä kirjoitustaidon kanssa? Vai meneekö oikeinkirjoitustaito (edes sellainen keskitasoinen) yleissivistyksen piikkiin. Sellaisen perustason, jota minä kumppaniltani odotan. Voiden tarjota sitä itsekin. En tietenkään osaa kirjoittaa täydellisesti, saati tiedä kaikkea mitä pitäisi tietää. Mutta you know what i mean. Tämä on vähän kuin se pituus. En haluaisi välittää siitä. Toivoisin olevani itse lyhyempi, jotta useimmat miehet olisivat minuun nähden pitkiä. En ole millään tavalla oikeutettu arvottamaan ihmisiä heidän tällaisten ominaisuuksiensa mukaan. Enkä nyt tahtoisi välittää siitä mitä toinen osaa tai tietää. Ja toivoisin olevani itsekin vaatimattomampi. Ja tyhmempi. Eri tavalla tyhmempi. En tällä idioottimaisella tavalla, jonka vuoksi mietin toisen kirjoitustaitoa.
Roni teki yhden yhdyssanavirheen, kun kirjoittelimme tinderissä. Eikö ole uskomatonta, että muistan sen vieläkin? Muistan, kuinka tunsin pienen pettymyksen pistoksen. Ja melkein sanoin hänelle heipat. Mitäköhän oikein kuvittelen itsestäni? Ja millaisessa tilanteessa mahtaisin olla jos en olisi koskaan tavannut Ronia? Mutta minä tapasin. Ja hyväksyin hänen huonot puolensa, joihin kirjoitustaito ei lukeutunut. Olisiko minun pitänyt kuunnella itseäni paremmin? Huoh. No, tiistai-iltapäivänä olen jo hetkeksi ehtinyt unohtaa, että olen aamulla ottanut yhteyttä Harriin, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä vuoteen. Harri osaa kirjoittaa täydellisesti. Pyörittelen vähän päätäni itselleni ja päähänpistolleni. Ja sille, etten ilmeisesti koskaan osaa arvostaa mitään hyvää ja kunnollista, mikä on saatavillani. Mutta Harri vastaa. Tietenkin. Hänhän on niin kunnollinen ja kiva. Ja asiallinen. Ei hän koskaan katoaisi linjoilta vastaamatta. Harri vastaa asiallisesti kertoen, että hänelle kuuluu ihan hyvää. Ei sen kummempaa sisältöä, mutta riittävän asiallista ja neutraalia. Kohteliaana hän kysyy miten minä voin. Tunnen vähän huonoa omatuntoa siitä, miten vain katkaisin tapailumme, vaikkei siinä sinänsä ollut mitään vikaa. Se ei vain silloin tuntunut oikealta. En yhtäkkiä enää pystynyt tuntemaan Harriin vetoa. Ja se siitä sitten. Kerron, että voin ihan hyvin ja sivulauseessa totean asiallisesti, että hätiköin tapailuun viime vuonna liian nopeasti. Ja siksi asiat meni miten meni. Ja sehän on totta. Minä laastaroin tuolloin itseäni Harrilla, vaikka asiat oli vielä ihan sekaisin Ronin kanssa. No, turha miettiä vanhoja liikaa. Se oli ja meni. Eikä Harri vaikuta kantavan kaunaa. Hyvä. Töistä kotiin saapuessani laitan heti joogavideon pyörimään ja teen kaikki liikkeet ja hengitysharjoitukset säntillisesti. Syksy on taas tuonut mukanaan innon aloittaa jotain uutta. Myös liikunnan saralla. Ja minulle omatoimijooga sopii loistavasti. Olen aiemminkin kohottanut kuntoani ja notkeuttani ilman ohjattuja ryhmätunteja. Itsekurini on yllättävän hyvä tällaisissa asioissa. Loppuillan vaihtelen viestejä mukavan tinderin kanssa ja katselen ohjelmia televisiosta. Sekä vastaan kivalle Ninolle, joka miettii minua työkiireidensä keskellä. Hän ei ole koskaan ollut liian kiireinen viestiäkseen minulle. Nino osaa kirjoittaa. Hän on fiksu ja menestynyt. Hän osaa vaikka mitä. Ninossa ei ole mitään vikaa. Mutta minussa kyllä on, kun en sitä ymmärrä. Lämmitän edellisillan pastaruokaa iltapalaksi. Ja olen ihan tyytyväinen.
Nukun rauhattomasti. Heräilen keskellä yötä useita kertoja vaihtamaan asentoa. Ja aamulla herään tuntien sen tutun aamuahdistuksen. Sen lievän ja sisällöttömän. Se vain on ilman mitään syytä. Oloni on turhautunut, koska voisin olla onnellinen. Minulla olisi kaikki edellytykset tuntea onnellisuutta. Mutta sen sijaan oloni on enintään ihan okei. Jopa vähän herkkä. Kun sidon roskispussia solmuun ja kädelleni valuu sieltä jotain inhottavaa, niin kiroilen yksinäni ääneen. Monella eri kirosanalla. Ja minä kiroilen aika harvoin. Olen taas noussut sängystä ajoissa, joten ehdin istuutua pehmeälle matolleni ja seurata aamujoogan ohjeita saadakseni hyvän aloituksen aamuun. Ainakin yritän! En voi sanoa, että löytäisin sisäisen rauhan, kun ylinotkea ja nätti tyttö hokee videolla sitä miten hyvä päivä on edessä. Mutta oloni on ihan okei. Kävellessäni töihin en katso kännykkää, vaan keskityn taas kiittelemään kaikesta siitä, mitä pidän liian itsestäänselvänä. Minulla on vähän ällöttävä olo, ja mietin sen johtuvan tekemistäni harjoitteista. Vasta toimistolle päästyäni vastaan Ilen viestiin, jossa hän toivottaa minulle hyvää Työ Päivää. Miksi yhtäkkiä näen joka puolella ympärilläni yhdyssanavirheitä? Onko tämä juuri niitä merkkejä, joita pitäisi tarkkailla ympäristössä? Sitähän kaikki sielunrauhan mestarit sanovat. Luota elämään! Seuraa merkkejä! Usko intuitioosi! Älä toista samoja virheitä! Hyppääkö nämä pienet mitättömät yksityiskohdat jatkuvasti silmilleni merkkinä siitä, ettei minun pidä sekaantua näihin ihmisiin. Kiinnittyykö huomioni nyt yhtäkkiä muiden kirjoitustaitoon muistutuksena siitä, että minun pitäisi pitäytyä alkuperäisessä tavoitteessani löytää kumppani, joka osaa kirjoittaa. Se oli minulle tosi tärkeä asia. Pitääkö minun tajuta nyt, että joka kerta kun olen päättänyt hyväksyä tämän heikkouden toisessa, niin se on aiheuttanut minulle vain mielipahaa ja tuhoontuomitun suhdevirityksen. Ja nyt minun pitäisi osata toimia toisin? Sitäkö minulle yritetään sanoa. Tietysti suhtaudun tällaisiin yliluonnollisuutta hipoviin hassutuksiin suhteellisen kepeästi. Mutta siinähän on totuus. Jo kauan sitten tavatessani pitkäaikaisen eksäni lankesin pyörtämään tämän kriteerini. Olen maininnut siitä aiemminkin. Että kun kirjoittelimme toisillemme tavattuamme entisen kumppanini kanssa, niin neuvoin häntä leikkimielisesti (?) pysymään minusta erossa. Koska tulisin väheksymään häntä tämän asian vuoksi. Ja niin kävi. Ja niin ehkä kävisi uudelleen. Sekö minun pitäisi nyt ymmärtää.
Se rajaisi pois sekä Ilen että Jamin. Ja liudan tindereitä. Senkin, joka on luvannut tehdä minulle pizzaa. Siksikö tykkään tapailla ulkomaailaistaustaisia miehiä? Etten voi tuomita heitä heidän kirjoitustaitonsa perusteella. Usein näissä suhteissa kumpikin osapuoli käyttää kommunikoinnissa kieltä, joka ei ole se äidinkieli. Ja pidän siitä. Nautin siitä, että saan puhua sujuvasti ja luonnollisesti englantia. Ehkä olen jotenkin liian koukussa erilaisuuteen. Pelkään tavanomaisuutta niin paljon, että erikielisyyskin vetää minua puoleensa? En tiedä pitääkö se paikkaansa. Mutta ylipäätään koko tämä aihe tuntuu nyt typerältä ja turhalta. Miksi olen tuhlannut näin paljon aikaa miettimällä muiden kirjoitustaitoa. Koitan vain luottaa vaistooni. Sen hetkiseen fiilikseen. Kun olen yksin, en ajattele erityisesti ketään. En ikävöi palavasti ketään. Ainakaan niin paljoa. Alan ehkä saada tunteitani pikkuhiljaa takaisin Javierilta. Tai sitten lasken niistä irti ja jätän ne maailmalle. Ja tyydyn olemaan itse turta. Ainakin jonkin aikaa. Pieninä hetkinä hellyydenkaipuu saattaa saada minut jossittelemaan suhteitani näihin ympärilläni oleviin ihmisiin. Mutta ollessani järjissäni uskon tietäväni, etteivät he ole minua varten. Vai uskonko? Enkö järjellä ajateltuna muka ymmärrä, ettei tuollaisilla pikkuasioilla ole mitään merkitystä. Olen jotenkin ihan sekaisin näiden ajatusten ja fiilisten kanssa, enkä tiedä mitä mieltä minun pitäisi olla. Yliajattelen taas. Toisaalta haluan olla nöyrä ja suvaitsevainen. Haluan ajatella, että vain sillä on merkitystä, että toisen kanssa on kiva olla. Mutta toisaalta taas koen, että hyvää kannattaa odottaa. Se sielunkumppani voi vielä tulla vastaan. Ja todennäköisesti hän osaa kirjoittaa. Sisimmässäni tiedän, että minun on voitava olla toisesta ylpeä ollakseni onnellinen. Muuten kokisin aina tyytyneeni liian vähään. Tiedän oikeasti mitä haluan, mutten vain kehtaa aina myöntää sitä itsellenikään. Koska koen etten ikinä tule ansaitsemaan sitä. Yritän siispä ehkä selitellä itselleni, että minun kannattaa tarttua nyt mihin vain kohtuullisen siedettävään tilaisuuteen. Koska muuten jään varmaan yksin. Ja se on pelottavaa. Mutta samalla juuri sitä mitä myös haluan. Kaikki on yhtä ristiriitaa.
Maanantaina siis olen yllättävän latistunut ja väsynyt ja jopa huonovointinen. Otan ylimääräisen ahdistuslääkkeen, koska haluan olla paremmanmieleinen yhteisellä illallisella perheeni kanssa. Ja se auttaa. Heti olo tasaantuu ja ja jopa fyysinen paha olo laimenee. Selviydyn mukavasti loppuillasta ja saan helposti unta. Herään tiistaihin muistaen heti että on pelottava tiistai. Makoilen sängyssä silmät kiinni ja tunnustelen taas oloani. Ennen kuin mikään ajatus ehtii vyöryä mieleeni niin sanon itselleni, että kaikki on hyvin. Päätän siinä heräillessäni, että ehdotan vielä kerran sille mielenkiintoiselle tinderille tapaamista, koska emme taaskaan onnsituneet kohtaamaan. Hän tahtoi viikonloppuna vaihtaa tapaamisajankohtaa samalle ajalle, kun olin treffeillä toisen kanssa. Joten en koe koko homman olleen minun vikani. Mutta koska olen tosi kiinnostunut hänestä, niin aion ottaa humoristisesti yhteyttä ja sanoa, että unohdetaan viikonlopun häsellys ja nyt sovitaan tarkka aika treffeille, jota ei muuteta. Nousen aamupesulle ja menen tinderiin. Valmiina sopimaan uudet treffit, vaikka vielä eilen vielä olin niin epäsosiaalinen. Ja sitten huomaan, että hän on poistanut minut sieltä kokonaan! Epäreilua! Ihan tuntematon ihminen. Jota en ole tavannut. Ja josta en tiedä mitään. Mutta heti kauhea hylätyksi tulemisen tunne vyöryy ylitseni. Ahdistus nappaa heti kiinni tästä tilaisuudesta ja ivailee, että siinä menetin takuulla jonkun hyvän tyypin! Ai, että kun harmittaa. Koitan pitää tunteeni aisoissa, ja koska olen noussut sängystä tavallista aikaisemmin, niin pätään kokeilla saavuttaa mielenrauhaa tekemällä nopean ja kevyen aamujoogajumpan opetusviedota seuraten. Keskityn, hengitän, venyttelen selkää ja niskoja. Ja kädet ylös aurinkotervehdykseen. Teen joka liikkeen oikein tarkkaan. Niinkuin edellisenäkin päivänä. Olen päättänyt panostaa kotijumppaan ja tunnen tyytyväisyyttä, kun taas pidän siitä kiinni. Mutta ihan varalta nappaan ylimääräisen ahdistuslääkkeen mukaani. Koska on tiistai. Ja koska se alkoi näin huonosti ja yllättävällä takaiskulla. Lähden töihin koittaen hokea, että kaikki on fine, eikä minnekään ole kiire. Etkö muista tarkoituksenmukaisuutta! Mielessäni käy vielä sellainen Crazy Bitch -ajatus, että lähettäisin tuolle tinderille facebookin kautta viestin (koska heti some tekee toisistamme kaveriehdotuksia), jossa sanoisin, että Hei, camoon! Meidän pitäisi tavata! Mutta ehken sentään siihen ryhdy.
Ja mikä onkaan minun puolustusmekanismini näissä tilanteissa? Miten keinotekoisesti kohennan oloani ilman lääkettä? Tai ilman liikuntaa. No tietystikin hakemalla huomiota muualta. Muistuttamalla itseäni että olen vielä olemassa, vaikkei kaikki mene heti kuten haluan. Hetken mielijohteesta otan yhteyttä muutamiin uusiin matcheihin, joiden kanssa en ole vielä aloittanut tinderissä keskustelua. Avaan keskusteluja jollain hauskalla kommentilla. Eikä mene kauaa, kun jo pari alkaa vastailla ja tehdä kanssani tuttavuutta. Näin se käy. Yksi putoaa pois, niin kyllä siellä aina on seuraavia odottelemassa. Lisäksi otan yhteyttä siihen mieheen, joka vielä eilen oli niin innokas tapaamaan minut. Aika kehnosti näköjään sujuu tämä itsenäisyyteen opettelu ja riippumattomuus muista. Mutta ei kai se nyt voi olla niin väärin viestitellä ihmisille. Ei se tarkoita että olisin heitä heti tapaamassa. Haluan vain tuntea, etten ole niin yksin miltä tuollaiset tyrmäykset saavat minut tuntumaan. Minullahan on flirttitilanteet kesken Ilen ja Jaminkin ja parin muunkin kanssa. Mutta näköjään sekoittelen asioita vielä vähän lisää. Olenpas kauhea. Toimistolle päästyäni puran turhautumistani viestimällä Elinalle. Sovimme terapeuttiset viinilasilliset lähipäiville. Ja sitten päähäni putoaa täysin yllättävä ajatus. Juuri niin kuin aina joskus käy, eikä se tunnu ahdistuksen idelta. Otan yhteyttä Harriin. Lähetän hänelle ekaa kertaa yli vuoteen kuulumisviestin ja pahoittelen sitä miten välit katkesivat yllättäen tapailtuamme viime vuonna, ja toivotan hänelle kivaa syksyä. Mitä ihmettä päässäni oikein liikkuu? Vähän myöhemmin minua hävettää tällainen yhteydenotto. Mutta ehkä mitään syytä häpeään ei oikeasti ole. Miksen voisi toivottaa hyvää syksyä? Tiedän, että hän piti minusta oikeasti. Jotenkin vain tällaisella hetkellä ajatuksiini vyöryy ne kivat illat, joita vietimme yhdessä. Ja se miten mielettömän hyvä tyyppi hän oli. Ja ehkä salaa jossain itsekkyyden alitajunnassa toivoisin, että voisimme taas lojua lattialle kasatussa tyynyvuoressa ja juoda siideriä ja katsella sarjoja myöhään yöhön. Hänen upeassa asunnossaan. Ehkä voisin sittenkin pitää hänestä! Ehkä en vain silloin ollut valmis. Mitäs jos, mitäs jos! Jostain syystä en laske häntä näihin eksiin joista pitäisi pysytellä erossa. Ennen tapailin näitä miehiä, jotka saattavat joiltain osin ylittää oman tasoni. Ja nautin siitä. Ja koin ansaitsevani sen. En olisi tyytynyt vähempään. Ja sitten olen pilannut kaiken tavalla tai toisella. Ja nyt yhtäkkiä kun kesän bileet ovat jäämässä taakse kaipaan ehkä taas jotain kunnollista. En tiedä. Mutta en saa viestiä enää takaisinkaan. Harri ei käytä somea juurikaan, joten hän ei lue viestiäni välttämättä pitkään aikaan. Ja ehkä se on ihan hyvä.
En nykyään tunne kauhean helposti häpeää. En ainakaan kauaa. Olen tietoisesti koittanut opetella pois sellaisesta. Olen mokaillut paljon. Etenkin silloin kun käytin runsaammin alkoholia. Muistan vieläkin sen aallonpohjan Carlosilla pari vuotta sitten. Mutta nyt sekään ei liikuta minua ajatuksena ollenkaan. Olen usein miettinyt että nolaanko itseni jollain viestillä. Kuten taas teen Harrin kohdalla. Mutta päätän olla nolostumatta. Ennemmin viestin kuin jätän viestimättä. Ainakin kerran. Ainakin kun asia on positiivinen. Eikö se ole osa asennettani nykyään. Ehkä Javierin suhtautuminen niin hyökkäävästi pariin normaaliin viestiini sai minut epäilemään itseäni. Mutta olen sitä mieltä, että hän oli tässä asiassa väärässä. Ja olen tyytyväinen, ettei tällä kertaa minun päähänpistoni ehdottanut viestimistä hänelle! En kyllä oikein tiedä miksi kaipaan tällaista huomiota niin paljon. Ja miksi en tyydy niihin, joita ympärilläni jo on? Kuitenkaan en hae sellaista perinteistä hyväksyntää, jota monet naiset hakevat esimerkiksi yhdenillanjutuista. Haluan kai vain tietää, että maailma pyörii edelleen, vaikka joku juttu loppuu. En tiedä. Jos vain kaipaisin seuraa niin voisin milloin tahansa mennä Manun tai Ninon luokse. Tai kenen vain ystävän. Koko maanantai-illan Nino on jutellut kanssani pimenevistä syysilloista ja siitä, miten me voisimme katsella yhdessä leffoja. Ja vaikka mennä sinne matkalle. Voisin vain sanoa kyllä ja katsoa mitä tapahtuu. Mutta sen sijaan olen ympäripyöreä ja hamuan lisää uusia kontakteja, joille minulla ei todellisuudessa ole edes aikaa, ellen vähennä ystävien kanssa vietettyjä hetkiä. Heti kun puhelimeni piippailee ja saan olla yhteydessä uusiin ihmisiin, oloni paranee. Kysyn jopa Rickyltä että onko hänellä kaikki kunnossa, koska jätin viikonloppuna vastaamatta hänen puheluunsa. Mutta hän ei vastaa. Eikä Harri. Fiiliksestä tulee silti ihan hyvä. Näin se käy. Edes se ei heikennä mieltäni, että näen somessa Ronin olevan muuttamassa takaisin tänne kaupunkiin kauempaa kotiseudultaan puolisonsa kanssa. Se tuntuu jännittävältä. Se, että ehkä ennemmin tai myöhemmin törmäämme toisiimme vahingossa. Juurihan olin miettinyt tätäkin asiaa jossain aiemmassa tekstissäni. Mutta toisaalta, en ole törmännyt vahingossa kuin muutamaan deittiin näiden parin vuoden aikana, vaikka elämme näin pienessä maassa. Joten turha miettiä sitä sen enempää. En halua miettiä sitä. En halua tippaakaan antaa Ronille enempää sijaa ajatuksissani, etten vahingossa ajaudu vaikkapa kysymään hänen kuulumisiaan. Jos päähän istuttaa pienenkin ajatuksen jostain tällaisesta mahdollisuudesta, niin se saattaa salakavalasti kasvaa suuremmaksi ja tipahtaa sitten joku kerta mahtavana ideana näppäimistölle. Mutta tässä asiassa en anna niin käydä.
Eli ainakin iltapäivään mennessä tiistai on tuntunut ihan hyvältä. Aion pitää ahdistuksen poissa suorittamalla taas joogaharjoitteet mallin mukaisesti kotiuduttuani töistä. Tarvittaessa turvaudun ahdistuslääkkeeseen. Oloni on energisempi ja tehokkaampi kuin maanantaina, ja kenties tahtoisin huomenna tehdä jotain muuta kuin olla kotona. Oikeastaan olisin tahtonut juuri keskiviikkona tavata sen kiinnostavan tinderin joka törkeästi hylkäsi minut! Mutta ehkä keksin jotain muuta. Tai siis tietysti keksin jos vain haluan. Mutta myös itsenäisyysharjoitteet ovat tervetulleita. Ehkä tämäkin on hyvä harjoite. Se, etten kovin pitkäaikaisetsi loukkaannu siitä, ettei joku tahtonutkaan tavata minua. Se, etten loukkaannu siitä, ettei kivasta deitistä kuulu enää mitään tapaamisemme jälkeen (Elias). Se, jos Harri ei vastaa mitään. Osaankohan olla loukkaantumatta silloin? Ainakin yritän, koska hän saa oikeutetusti olla vastaamatta jos tahtoo. En kai ollut kauhean reilu silloin. Mutta koin toimivani sen mukaisesti mitä silloin halusin. Joten ei kai ketään voi liikaa syytellä. Hetki kerrallansa. Viesti kerrallansa. Tai hylkäys kerrallansa.
Sunnuntai-iltana sataa niin paljon vettä, että maanantaiaamun täysin kirkas sininen taivas ja auringonpaiste melkein yllättää minut. Herätessäni tunnen tutun laimean ahdistuksen fyysisenä rinnassani ja vatsassani, mutta se ei tuo mieleeni epätoivoisia ajatuksia. Ahdistuksen ollessa voimakas, tai kun jotain harmillista on oikeasti tapahtunut, tuntuu siltä että pahat ajatukset tulevat ennen fyysisiä oireita. Mutta nyt kun minulla ei oikeastaan ole mitään varsinaista syytä olla ahdistunut (aika harvoin kai on ollut), niin se värisee siellä taustalla odottamassa, että ruokkisin sitä jotenkin. Jollain haikealla tai ahdistavalla ajatuksella. Että tuijottelisin Javieria tai jotain muuta somessa ja miettisin säälittelisin itseäni. Tuntisin kauheaa menetyksen tustaa ja epäonnistumista. Ja siten saisin itse ahdistuksen viiltelemään minua sisältä päin. Oikeastaan siihen riittää mikä vain joskus minua satuttanut ajatus. Voisin miettiä ketä tahansa eksääni tai ihmistä, jota ikävöin. Voin miettiä vaikka niitä hiekkarantoja, joita kaipaan kauheasti ja saada tipan linssiin. Mutta keskityn aamupäivällä töihin sivuuttaen ahdistuksen kokonaan, ja vasta kun kävelen yksin lounaalle aurinkolasit silmilläni pääsee mielikuvitukseni vauhtiin. Jostain syystä käyn mielessäni läpi kuvitteellista keskustelua, jossa kertoisin lääkärille ahdistuksestani. En varmaan pystyisi puhumaan siitä ilman että alkaisin itkeä, ja jo tällainen ajatusleikki saa pari kyyneltä valumaan silmistäni. Aivan typerää, ja tuntuu taas inhottavalta olla sen armoilla. Ahdistus ei ole mitenkään paha. Ihan tavallisella tasolla. Mutta en jaksaisi tuntea sitä lievänäkään. Ja taas ajatus siitä, etten enää paranisi tuntuu kamalalta. Perusmaanantai. Huominen on varmaan kurjempi. Tiistai. Mutta ehkä jonain viikkona ei olekaan. Ehkä se on jo tämä viikko. Yleensä maanantait ovat aika hiljaisia ja rauhallisia päiviä. Mutta nyt jo heti aamusta puhelimessani on ollut muutamia viestejä eri kavereilta. Tyypeiltä, jotka ovat minusta kiinnostuneita ja haluaisivat viettää kanssani enemmän aikaa. Se on aivan takuulla tämä syksy. Yhtäkkiä kaikki ovat aktivoituneet ja kai alitajuisesti yrittävät varmistaa seuraa pimeisiin syysiltoihin. Ile haluaa pitää yhteyttä ja varmistelee, että tapaamme tälläkin viikolla. Ihan normaaliin kivaan tapaansa. Toinen kaveri pyytää minua leffaan, mutten lupaa lähteä, koska epäilen hänen tarkoittavan treffejä, eikä kaverusten kohtaamista. Ja kolmas kiva kaveri Jami, joka uskaltautui kutsumaan minut luokseen viikonloppuyönä katsomaan leffoja, jatkaa ujosti keskustelua viikonlopun jäljiltä. Melkein harkitsin hänen luokseen menemistä. Se oli aika lähellä. Mutta en vaan rohjennut. Tai viitsinyt. Tai halunnut. Ajankohta hänen yllättävälle yhteydenotollensa oli aika huono, koska olin jo odottelemassa pysäkillä viimeistä bussia kotiini. Enkä ole koskaan ollut hänen luonaan, joten harhailu pimeillä kaduilla ei saanut minua innostumaan. Ja sitten mietin, että mitä tuntuisi herätä sieltä aamulla. Ehkä kaduttaisi ja se olisi outoa. Koska en tiedä pidänkö hänestä enemmän kuin kaverina.
En siis tarttunut eteen tulleeseen tilaisuuteen, vaikka aiemmin intoilin niin tekeväni. Mutta ehkei jokaiseen yökutsuun kannatakaan vastata myönteisesti. Pidän Jamista. Hän on suloinen ja kiva. Vähän hassu. Ei osaa kirjoittaa yhdyssanoja. Olen aiemminkin pohtinut meidän ehkä pitävän toisistamme, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän tekee selkeän aloitteen. Mutta hän ei ole ainoa. Kuten sanoin, se on varmaan tämä syksy, jonka ansiosta olen saanut näiden edellämainittujen yhteydenottojen lisäksi muutaman muunkin kiinnostuneen viestin tai kommentin ympäriltäni melko uusilta tuttavuuksilta. Tilanne on vähän hämmentävä, koska en ole aiemmin nähnyt näitä ihmisiä mitenkään muutoin kuin kavereina. Ja nyt kun viimeinkin olen päättänyt pitää silmäni auki ja mieleni avoimena, niin aivan kuin lähipiirissäni olevat miehet olivat vaistonneet sen, ja kokeilevat nyt onneaan. En tiedä yhtään miten reagoida. Mitäs jos haluaisin tutustua moneen heistä paremmin? Tuntuu kauhean vaikealta, joten olen vain toiminut yhtä neutraalisti kuin tähänkin asti. En tiedä olenko oikeasti valmis mihinkään romanssiin. Ahdistus aaltoilee vieläkin ja takaisku deittirintamalla voisi taas lisätä sitä. Ja sitä paitsi en tiedä ovatko nämä kivat ihmiset sellaisia, joista oikeasti ja pysyvästi voisin kiinnostua. Jotta kaverisuhteet kannattaisi riskeerata. En tietystikään tiedä heistä kaikkea, enkä tunne heitä riittävästi. Mutta tahtomattani vertaan heitä esimerkiksi Javieriin. Enkä koe samaa ylpeää kunnioitusta heitä kohtaan. Huoh, en jaksa miettiä koko asiaa. Maanantaina töiden jälkeen saavun kotiin ja yritän parantaa oloani tekemällä alle tunnin mittaisen jumppavenyttelyn youtuben esimerkillä. Nainen telkkarissa sanoo, että hengitetään rauhallisesti ensin ja tunnetaan rehellisesti sitä miltä oikeasti tuntuu, ja minua itkettää heti. Mutta vain hetken. Pari itsesäälistä nyyhkäisyä ja poskille valuvia kyyneleitä. Videon loppupuolella minulle tulee paha olo. Meinaan oksentaa, mutten kuitenkaan tee niin. Vaan käperryn hetkeksi sohvalle odottamaan että olo paranee. BLING. Jami lähettää jonkun hölmön videolinkin. BLING. Kaveri kutsuu lenkille. En jaksa mennä. Ahdistus tuntuu lievänä siellä taustalla niinkuin yleensäkin. Enkä oikein jaksa innostua mistään. Syytän taas alkuviikkoa tympeästä olostani ja toivon vain ettei fiilis tai olo pahenisi huomenna.
Olen myös viikonlopun aikana käynyt ensitreffeillä uuden tindermatchin kanssa. Sellaisen joka näyttää kuvissa pitkältä, tummalta ja komealta. Aika seksikkäältä. Vähän eksoottiselta. Ja sitten sovittuun paikkaan saapuu ihan erinäköinen mies. Sellainen lyhyt ja pyöreäkasvoinen tavis. Ei siinä ole mitään pahaa tietenkään. Mutta on tylsä pettyä ensikohtaamiseen. Juttelemme hymyillen pari tuntia lasillisten ääressä. Nauramme aika paljon. Tulemme juttuun. Maksimissaan kavereina. Deitti sanoo, että jos vain haluan niin olen tervetullut johonkin musiikkitapahtumaan hänen kanssaan. Mutta ehkä hän jo aavistaa etten tule. Minua harmittaa, että olin ehtinyt sopia nämä treffit ja siksi joutunut lykkäämään sen kiinnostavamman miehen tapaamista aikataulujen sopimattomuuden vuoksi. Mutta mistäpä tätä olisi voinut tietää. Joku tapaamaton tinderi ehdottelee myös tapaamista, mutten jaksa sopia mitään vielä. Ehken ollenkaan. Oloni on epäsosiaalinen. Mutta ehkä sopivan maanantainen. Mielessäni pyörii vanhat rakkaudet silleen neutraalisti ja vaimeasti. Mietin miten kaikki he ovat onnellisesti jonkun kanssa. Ehkä pian Javierkin. Ja minä olen vain yksin aina. Typerää, että tämä ajatus on minulle toisena päivänä voimaannuttava voimavara. Ja toisena taas syy itsesääliin. Haluan vihdoinkin osata olla yksin. Ja sain testattua että voin olla onnellinen yksin. Mutta vieläkin osa minusta pelkää ja haluaa äkkiä maallista rakkautta.
Torstaina voisin lähteä taiteiden yöhön. Voisin mennä lasillisille Elinan kanssa. Voisin vastata myöntävästi Rickyn kutsuun, tai pikemminkin aneluun, viettää yhteinen leffailta. Oikeastaan jo melkein myönnyn. Oikein odotan mielessäni sitä, että hän myöntäisi kaipaavansa minua. Pahoittelisi sitä, että on ollut niin etäinen edellisillä tapaamisillamme. Ja kun hän sanoo taas rakastavansa minua ja haluavansa katsoa kanssani elokuvan. Ja halata minua. Niin ihan pienen hetken melkein haluaisin mennä. Ehkä jopa menisin, jos se ei vaatisi vaivannäköä siistiytymisestä ja pukeutumisesta ja kulkemisesta. Ehkä menisin jos en pystyisi sanomaan hellyyttä kaipaavalle ja jossitteluja korvaani kuiskivalle yksinoloa pelkäävälle ahdistukselle ei. Tai jos ei mieleeni juolahtaisi mielikuvia siitä, että kenties Ricky on tapaillut jotain toista ja siksi ollut hetken aikaa niin etäinen minua kohtaan. Joten pysyn kannassani. Sanon lievästi marttyyrina, että hänellä oli tilaisuutensa. En ota tästä väliemme tyrehtymisestä syytä itselleni. Edellisten viikkojen aikana olen vieraillut hänen luonaan ainakin muutaman kerran. Eikä hän jutellut kanssani paria tavua enempää mitään. Eikä tapaamistemme jälkeen ollut yhteydessä kanssani normaalisti. Ricky toteaa lopulta My bad, ja tyytyy kieltävään vastaukseen. Olen aika ylpeä itsestäni, että siitä huolimatta, että minulla olisi monta aktiviteettivaihtoehtoa illalle, olenkin päättänyt jäädä yksin kotiin. Ei siksi, että kotona oleminen olisi jotenkin ihmeellistä, mutta juuri tänään minusta on tuntunut siltä, että jonnekin pitäisi mennä. Että menetän jotain jos vain jään kotiin. Vaikka olen väsynyt, niin silti lievä ahdistus on saanut ajatuksen koti-illasta tuntumaan yksinäiseltä. En tiedä johtuuko se siitä, että niin moni tuttava aikoo juhlistaa taiteiden yötä ja on poikkeuksellisesti liikenteessä arki-iltana. Mutta olen kuin olenkin saanut yllättäen aktivoituneen fomon kuriin. Ja kaatanut itselleni lasilisen viiniä. Päättänyt nauttia omasta illasta ihan yksin. Vaikka väkisin. Ja se on melko harvinaista! Yleensä olen laatinut arkipäiville kaikenlaista pientä ohjelmaa katkaisemaan joskus pitkältä tuntuva ilta. Mutta nyt en aio edes tehdä ruokaa, vaan päätän pitää irtioton kaikesta ylimääräisestä. Pakotan ahdistukset ja fomot sietämään tämän.
Ja heti kun olen lopettanut jossittelun ulos lähtemisen suhteen, niin epävarmuus katoaa. Tuntuu kuin olisin läpäissyt pienen testin menestyksekkäästi ja saanut palkinnoksi hyvän fiiliksen. Tyytyväisenä siemailen viiniä ja selailen illan ohjelmavalikoimaa. BLING. Kiva kaveri lähettää minulle kuvaviestin. Muutama ystävä on istumassa iltaa hänen luonaan, eikä tilannekuvien vaihtelu ole mitenkään tavatonta. Voisin olla siellä itse, mutta päätös kotiin jäämisestä tuntuu edelleen vahvasti oikealta. Ja nyt saan kuvan, jossa Ile suutelee vierasta henkilöä, todennäköisesti naista. Hmm. Onkohan ystäväni havainnut lievän flirttailumme Ilen kanssa, ja haluaa tarkoituksella lähettää minulle tällaisen kuvan? Vastaan normaalisti reagoiden huumorilla, ja selittäen että itse päätin olla tekemättä tänään mitään. Eikä kuva aiheuta minussa mitään sen suurempaa reaktiota. Osittain se vaikuttaa vitsiltä, jota ei ehkä tule ottaa tosissaan. Tai sitten en vain kauheasti välitä mitä Ile missäkin tekee. Tunnen ehkä jopa jotain lievää helpotusta. Koen heti vastuun Ilen tunteiden mahdollisesta loukkaamisesta lievenevän. En ehdi miettiä tuota sen enempää, kun yhtäkkiä saan viestin Karrilta. Saman tien ajattelen, että palkinnoksi yksinolon valitsemisesta saan yhteydenoton joltain potentiaaliselta ihmiseltä! Hah. Vaihdamme kuulumisia ihan niinkuin aina ennenkin. Nautin pitkistä ja nokkelista keskusteluistamme. Spontaani treffi-iltamme muutama viikko sitten ei ole pilannut yhteydenpitoamme. Vaikkakin olisin ehkä toivonut väliemme tiivistyvän tapaamisemme jälkeen enemmän. Olisin ehkä halunnut Karrin innostuvan minusta. Mutta nyt taas intoudumme runoilemaan haikutavutuksella toisillemme siitä, miten kiva on olla pimeänä iltana peiton katsomassa netflixiä. Jonkun kanssa. Hymyilyttää. Kumpikaan ei tee mitään ehdotuksia, mutta ei tunnu siltä että juuri nyt pitäisikään. BLING. Nino lähettää minulle tuttuun tapaan terveisiä tien päältä. Ensin hän tahtoo kertoa hauskoista kuulumisistaan ja kiireisesti alkaneesta syyskaudesta. Mutta sitten hän yhtäkkiä kysyy, että voisimmeko lähteä yhteiselle matkalle. Jonnekin missä ei tarvitsisi miettiä yhtään mitään. Viettää lepoaikaa ihan kahdestaan. Hymyilyttää väkisinkin, koska olen juuri hetki sitten pohtinut taas matkakuumettani. Ja näin positiivinen yhteydenotto tuntuu taas palkitsevalta. Vastaan Ninolle, ettei se välttämättä väärin olisi. Tiedän, että meillä olisi yhteiselllä lomalla hauskaa. Ainakin jonkin hetken. Mutta minun tulisi kuitenkin tarkasti harkita saattaisiko yhteinen matka olla harhaanjohtavaa hänen mahdollisia tunteitaan kohtaan. Asia jää ilmaan leijumaan jännittävänä mahdollisuutena. Uskon, että palaamme tähän keskusteluun myöhemmin. BLING. Ja seuraavaksi, kuin täydellisesti ajoitettuna, saan viestin Ileltä, joka kertoo illan suunnitelmista iloisena. Kenties ihan tietämättömänä, että olen vähän aikaisemmin saanut ihailla hänen ehkä arvoitukseksi jäävää pusukuvaansa. Vastaan ihan normaalisti, koska ei ole mitään syytä olla vastaamatta. Ja Ile jatkaa viestittelyä yhä lämminsävyisemmin ja ujuttaa jokusen sydämenkin mukaan viestinvaihtoon. Hymähdän tyytyväisenä, mutta hieman välinpitämättömänä.
Pysyn hyväntuulisena koko torstai-illan. Olen sopinut itselleni ensitreffit viikonlopun avaukseksi perjantaille, mikä ajatuksena tuntuu vielä torstaina ihan kivalta. Vaikka odotukset ovat melko matalalla. Eikä tämä mies ole ilmoittanut pituuttaan esittelyssään. Mutta viimeksihän komea ja kiva Elias vahvisti sen, etteivät kaikki ne miehet ole lyhyitä, jotka jättävät pituutensa mainitsematta. Hänestä ei ole kuulunut mitään. Olen järjestänyt nämä deitit hetken mielijohteesta, kun orastava innostukseni Ileä kohtaan sai pienen kolauksen. Ehkä olen jotenkin pelännyt, että ahdistus iskee kovemmin jos pieni potentiaali Ileä ajatellen katoaisi ilman back up plania. Ja siten olen varautunut ennakoivasti hankkimalla muuta ajateltavaa. Ja mikäs siinä. Etenkin nyt! Vaikka voisin aivan yhtä hyvin jättäytyä kokonaan miettimästä mitään potentiaalia kenestäkään ja keskittyä vain itseeni. Nukun koko yön kohti perjantaita heräämättä kertaakaan yön aikana. Olo on aamulla vähän unenpöpperöinen, mutta melko hyvä. En erityisesti pode ahdistusta. Vaikka nyt ajatus illan treffeistä ei tunnu mitenkään erityisen innostavalta. En ole peruuttanut sovittuja treffejä koko sinkku-urani aikana kuin vain kerran. Ja se oli silloin kauan kauan sitten, kun pääsin viettämään ihanaa kesäpäivää Carloksen ja hänen ystäviensä kanssa. Siitä en halunnut kieltäytyä, joten peruutin ensitreffit, jotka olin ehtinyt sopia samalle päivälle. En peruuta treffejä siksi, että ajatus niistä on stressaava tai tympeä. Mutta en harmistuisi jos toinen joutuisi perääntymään. Näkisin ennemmin vaikka Karrin! Siitäkin huolimatta että minulla on ollut omat epäilykseni mahdollista suhteen kehittymistä kohtaan häntä ajatellen. Niin silti pidän hänestä. Silti koen välillämme kemiaa. Kuka tietää milloin taas kohtaamme! Muutoin minulla ei ole erityisiä suunnitelmia viikonlopulle. Ehkä joku toinenkin deitti saattaisi järjestyä johonkin väliin. Niin ainakin olen alustavasti kai jonkun tapaamattoman tinderin kanssa sopinut. Sen aika kiinnostavan, jonka lookista tykkään. Ainakin kuvien perusteella. Mutta menee miten menee, niin koitan toimia fiiliksen mukaan oikeita ratkaisuja tehden.
Vaikka se keskiviikko tuntuu alusta alkaen vähän paremmalta kuin tiistai. Niin en voi kieltää sitä, ettenkö töiden jälkeen suihkuun mennessäni oikein väkisinkin vähän kyynelehtisi sitä yllättäen mieleeni tulevaan muistoa siitä, kuinka edellisen pitkän suhteeni alkuaikoina meillä oli tapana mennä aina yhdessä suihkuun poikaystäväni kanssa. Istuimme molemmat halvan vuokra-asunnon suihkunlattialla ja hän pesi minut joka paikasta pesusienellä hitaasti ja rakkaudella. Ja sitten minä pesin hänen selkänsä karhealla pesusienellä. En tiedä mistä tuokin mielikuva syöksyy yhtäkkiä mieleeni, mutta iltapäivällä vähän voimistuva ahdistus voi antaa itkun tulla ihan mistä tahansa syystä. Ihan mistä tahansa. Vaikka siitä lomakaipuusta. Vieraillessani pikaisesti vanhemmillanikin saisin kyyneleet silmiin ihan vain ajattelemalla, että ettekö tajua että minua riivaa ahdistus! Äiti, auta! Mutta en sano mitään, koska tiedän jo kaikki vastaukset valmiiksi. Ja sitä paitsi keskiviikkoahdistus on ihan okei. Se vain on siinä sivussa aaltoilee samalla kun valmistaudun käymään moikkaamassa kavereita. En ole itse ottanut kehenkään yhteyttä ja vähän jännitän ahdistusken patistamana sitä, että haluaako kukaan edes nähdä minua. Mutta pian Ile jo viestii ja kutsuu pienimuotoiseen rauhalliseen illanviettoon. Hyvä. Avaan syyskauden hankkimalla punaviiniä mukaan kaverille, jossa Ile ja muutama muu viettävät rauhallisesti iltaa. Intoudumme heti keskusteluun Ilen kanssa. Huomaan, että arvioin häntä vähän enemmän. Kaikki mitä teemme ja sanomme on ihan normaalia, mutta taka-alalla minä mietin, että onkohan hän fiksu. Yrittääkö hän tuolla jutulla tehdä minuun vaikutuksen vai onko hän oma itsensä? Lähteekö hän samaa matkaa kanssani julkisilla kohti kotia, koska haluaa kotiin, vai siksi, että hän tahtoisi minun vahingossa eksyvän luokseen? Illan aikana puhumme matkustamisesta ja Ile intoutuu ehdottamaan, että voisimme lähteä talvella yhdessä jonnekin. Kivaa! Mutta sitten hän jatkaa, että silloin saattaisi olla varaakin. En halua olla materialistinen. En halua olla kiinnostunut kenenkään pankkitilin saldosta. Mutta heti kun joku ääneen ilmaisee, että on nyt aivan persaukinen, niin en voi sille mitään, että asia vähän häiritsee minua. Ei minullakaan ole varaa mihin tahansa milloin tahansa. Mutta se, että Ile tahtoo lainata minulta bussilippurahan tuntuu typerältä. Tykkään jakaa. Tykkään antaa ihmisille asioita. Mutta inhoan sitä, että minulta pyydetään jotain. Että jollain ei ole paria hilua taskunpohjalla. Onko se normaalia? Onko se sellainen tavallinen juttu, joka nyt vain pitää sietää? En tiedä koska tapailemillani ihmisillä normaalisti on ollut huomattavasti minua korkeampi elintaso. Juuri tämäkin asia on osa minun persoonallisuuttani. Se, etten voi oikein tajuta, miten joku ei osaa tai halua huolehtia raha-asioistaan. Ei mitään ennakointia. No, eiköhän kohta tämäkin osu omaan nilkkaani ja saan tuta miltä tuntuu kun ei ole yhtään ylimääräistä latia. Ehkä sitten suhtautumiseni muuttuu. Mutta toisaalta olen elänyt minimitoimeentulolla useita vuosia. Ja muistaakseni selvisin ihan hyvin.
Meillä on hauskaa. Nauramme illan aikana paljon. Ile haluaa lähteä kotiinsa samaa matkaa, kun kaivan laukkuni pohjalta hänelle kolikot bussimatkaa varten. Ja hän halaa minua erotessamme tiukasti ja pitää kädestäni kiinni. Olen neutraali ja hymyileväinen. Kun Ile sanoo, että nähdäänkö sitten viimeistään lauantaina, niin totean nauraen laittavani sen vakavaan harkintaan. Sillä hetkellä minua on ehkä vähän häirinnyt jotkut mitättömät pikkuasiat välillämme. Mutta koitan olla ajattelematta niitä. Eikö se fiilis ja yhteys ollut se tärkein juttu? Silti minusta jotenkin tuntuu astetta vähemmän siltä, että meistä voisi tulla jokin erityinen romanssi. Pelkään näiden asioiden häiritsevän minua liikaa. Mutta sen näkee sitten ajan kanssa. Herään torstaihin ja pelkään heti ahdistusta, koska kokemani turvaverkko Ilessä tuntuu saaneet pienen palkeensilmän punoksiinsa. Mutta oloni on ihan okei. Silti tuntuu siltä, että tarvitsen jonkin varmuuden siitä etten ole yksin tässä maailmassa. Ja heti aamulla päätän aktivoitua taas deittirintamalla. Lähetän kolmelle eri tinderille ehdotuksen tavata viikonloppuna. Tuosta noin vain. Miksi odotella että he tekisivät aloitteen. Heti kaksi vastaa, että se voisi sopia. Kas näin. Vähän ympäripyöreää niin että jos tapaaminen peruuntuu niin kukaan ei voi loukkaantua. Sopivan turvallista molempiin suuntiin. Kuin koeaika, jonka aikana kumpikin osapuoli voi perääntyä ilman rangaistusta. Pidetään kaikki verkot vesillä, eikä laiteta kaikkia hellyydenkaipuita yhden ihmisen varaan. Hyvä. Hetkessä tuntuu taas siltä, että ihan sama mitä yhden henkilön kanssa tapahtuu, niin aina on olemassa joku muu. Outoa että tarvitsen tällaista turvallisuuden tunnetta. Ainakin joskus. Siitä pitäisi päästä eroon. Mutta asia kerrallaan. Ja eihän siinä voi olla mitään pahaa tavata uusia ihmisiä. Työpäivä kuluu torstaina kauhean nopeasti. Jostain syystä aina silloin kun on valvonut ja tehnyt jotain eriaista arki-iltana niin seuraava päivä sujahtaa nopeammin ohi. Ällöän itseäni kun syön taas lounaalla epäterveellistä ruokaa ja suklaata jälkkäriksi. Jos aion tutustua uusiin ihmisiin niin ehkä minun vielä kannattaa rajoittaa talvikerroksen keräämistä. Ihan huomaamatta olen siis järjestänyt itselleni loppuviikolle kaikenlaisia mahdollisuuksia. Ja siinä sivussa vastailen jotain Rickylle, jota ehkä aavistuksen verran ikävöin. Ja Ilelle, johon aion suhtautua mahdollisimman neutraalisti kunnes fiilikset kääntyvät vahvemmin johonkin suuntaan. Anything can happen.
Tiistai on alavireisempi kuin muut päivät. Näin se vaan taas menee. Mutta tämä tiistai on paljon parempi kuin edellinen. Silti ajaudun muistelemaan nostalgisena jopa Ronia törmättyäni vanhoihin yhteisiin kuviin ja videoihin. Hieman vilkuilen Javieriakin somessa ja ohimennen mietin, että onkohan hänellä tiistaitreffit. Sellaiset, joita me ennen vietettiin. Aina tiistaisin. Mutta selviän aika vähällä. Murehtimisen sijaan koitan keksiä jonkin tekosyyn viestiä jotain täysin turhaa Ilelle. Ja illalla lähetän hänelle hauskan kuvan, jonka johdattelemana sovimme, että katsotaan jos vaikka seuraavana päivänä törmäisi. Ei mitään lupauksia tai paineita. Vain siinä kaverillisuuden rajoissa pysyvää kommunikaatiota pienellä lämpimällä sävyerolla. Pienellä potentiaalilla, jonka voi vetää takaisin ilman seurauksia. Ilman että harmittaa. Ehkä. Olen tiistaina töiden jälkeen ottanut yhden ksalolin viemään pois lievänkin ahdistuksen ihan vain siksi, koska voin. Koska on tiistai. Ja koska en ole ottanut mitään ylimääräisiä lääkkeitä pitkään aikaan. Olisin varmaan selvinnyt ilmankin. Mutta kun huomaan ajattelevani Javierin halauksia haikeudella, niin päästän itseni pahasta. Vapautan itseni haikeista ajatuksista. Se on jännä miten hetkeä aikaisemmin olen tuntenut vihlaisun sydämessäni miettiessäni Javieria. Ja sitten hetkeä myöhemmin minua ei oikeastaan kiinnosta ollenkaan. En välitä yhtään siitä onko tämä jollain mittapuulla oikein. Koska tilanne on kontrollissani. Tiedän mitä teen. Fiilis kohenee. Sitten olen kokannut herkullista nakkikastiketta juustokuorrutteella perheenjäseneni kanssa, ja syönyt kaksi lautasellista selitellen itselleni, että bikinikausi on nyt ohi! Muutama kilo saa tulla. Oikeasti olen tuntenut oloni inhottavaksi, koska olen herkutellut ihan kauheasti. Teen liian hyviä ruokia. Jospa vain Javier olisi kyläillyt luonani useammin, niin hän olisi muuttanut mieltään kokkaustaidoistani. Vaikka kyllä hän kehui moneen kertaan sitä uunilohta, jota häntä varten valmistin, kun hän kyläili luonani kai ensimmäisen ja viimeisen kerran. Pari kiloa tulee silmänräpäyksessä ihan vääriin paikkoihin. Olen puristellut vatsaani ja lonkkiani miettien, että milloin täytyy alkaa katsoa taas vaakaa. Mutta tässäkin asiassa järki ja tunteet on hyvä pitää erillään. Tiedän ettei muutama kilo sinne tänne haittaa mitään. Ei haittaa, vaikka minusta tuntuisi inhottavalta. Ja tiedän, että saan ne tarvittaessa pois lähes yhtä nopeasti kuin ne ovat tulleetkin. Syöminen on niin ihanaa, jos ruokahalu on kohdillaan. Se on suorastaan taivaallista niinä hetkinä kun on vapaailtana ystävien kanssa poltellut ruokahalun räjäyttävää kukkaa ja kaikki maistuu monta kertaa paremmalta. Yhtenä iltana söin puoli levyä pähkinäsuklaata, ottaen siitä kaiken nautinnon irti, ja vastentahtoisesti tarjosin toisen puolikkaan levystä muille. Hah. Minulla on kauhea lomakuume. Haluaisin matkalle ja se kaipuu värähtelee samoissa paikoissa kuin ahdistus. Haluan jonnekin kauas. Jonnekin missä pitäisi olla bikineissä rannalla. Olisi niin mahtavaa varata rantaloma jollekin kylmälle talvikuukaudelle, ja toivon, että pian minulla olisi hyvä matkaseuralainen. Ikävöin niihin maisemiin, joissa olimme viime vuonna Jukan kanssa. Kaipaan sinne haikeudella. Enemmän kuin Javierin kainaloon. Ainakin tänään.
Olen sivusilmällä vilkuillut keskustelupalstalla olevaa pitkää viestiketjua siitä, kuinka Javierin persoonallisuustyypillä on tapana katkaista ihmissuhteet helposti ja nopeasti. Jotenkin kauheaa, mutta toisaalta helpottavaa tajuta, miten vahvasti olemme persoonallisuuksiemme uhreja. It's not me, it's you. Miten voimme olla niin ennalta-arvattavia ja toimia tietyn kaavan mukaan? Ja miten ihmeessä kenellekin tuo persoonallisuus oikein määräytyy? Javierin käyttäytyminen on ihan kuin oppikirjasta, mitä tulee hänen introverttiin persoonallisuuteensa. Osasin ennustaa aika hyvin sen mitä suhteellemme tulee tapahtumaan. Mutta olisin voinut tehdä sen tehokkaammin ja nopeammin vain tutkimalla paremmin sitä tietoa, mitä hänestä sanotaan. Tästä lähtien voisin vain pyytää kaikkia potentiaalisia tapailukumppaneita kertomaan minkä tuloksen saavat testistä, ja sitten tutkin voiko meistä tulla mitään. Voisin aivan hyvin tehdä niin. Olenhan jo vähän tehnytkin kiinnittämällä viime aikoina enemmän huomiota tähän koko teemaan. En uskalla pyytää Ileä laatimaan testiä ainakaan vielä. Ehkä sitten joskus jos pääsemme sellaiseen tilanteeseen. Nyt aion kiinnittää huomiota siihen, mitä minusta sanotaan. Ehkä voin oppia jotain siitä miten minun kannattaisi toimia, jotta pääsisin eteenpäin enkä aina pyörisi näissä samoissa kaavoissa. Ja enhän pyörikään! Olen päässyt eteenpäin! Toki teoreettista itsetutkiskelua vaikeuttaa se, että persoonallisuustyyppini on kaikista harvinaisin. Mutta tietysti nautin sen tuomasta erityisyyden tunteesta. Ajattelen, että tietysti se on kaikista harvinaisin. Minähän olen minä. Tavallaan nautin siitä miten oikeassa kaikki persoonallisuudestani saatava tieto on. Mutta toisaalta pelkään sen olevan myös jonkinlainen vankila. Erään kerran olessamme isossa porukassa puhuimme horoskoopeista ja persoonallisuuksista, ja minulle hieman tuntemattomampi kiva kaveri sanoi suoraan mikä minä olen. Ihan nappiin.
Ja se on vähän pelottavaa. Olla väkisin osa tilastoa. Olla väkisin jo itsessään yksi iso ristiriita. Ne piirteet, joita luokitellaan vahvuuksiksi, ovat samaan aikaan myös heikkouksia. Olen niin rationaalinen ja järjestelmällinen. Mutta en pysty jakamaan vastuuta muille. Luulen tekeväni kaiken paremmin itse. Luontainen asioiden eteenpäin viejä ja oppija. Joka ei pysty tyytymään tavanomaisuuteen, ja pelkää sitä turhaan. Se joka ei saa stressiä työstä tai raha-asioista, koska osaa hoitaa ne luontaisesti hyvin. Mutta tahtoo hoitaa ne myös toisenkin puolesta. Se joka haluaa kontrolloida kaikkea ympärillään, koska ei osaa tehdä sitä sisäisesti itselleen. Se joka ei voi ymmärtää miksi kokouksissa ja luennoilla täytyy jankuttaa itsestäänselvyyksiä. Ja sortuu joskus liikaan kritiikkiin muita kohtaan. Se, joka uskoo vankasti materialismiin, eikä yliluonnollisiin hömpötyksiin. Eikun hetkinen. Tässä kohtaa nousee esiin se varmaan eniten sisäisiä ristiriitoja aiheuttava epäkohta. Se suurinpiirtein ainoa asia, joka ei pidä kohdallani paikkaansa. En voi sille mitään, että uskon ylimaallisiin asioihin. Se on minulle täysin selkeä fakta. Ja se sotii vähän kaikkea muuta vastaan. Olen se tyyppi jonka mielipiteeseen luotetaan tutussa porukassa. Se, jolla on - ainakin omasta mielstään - yleensä vähän parempi idea kuin muilla. Mutta jos mokaan, niin osaan suhtautua siihen täydellisen itseironisesti. Liittämättä tilanteisiin aitoja tunteita. Olen se joka on aina lähtökohtaisesti ystävällinen, muttei miellytä ketään jos ei huvita. Se joka on aina rehellinen, mutta keksii keinot olla rehellinen ilman, että joutuu paljastamaan mitään mitä ei halua. Se joka osaa sanoa ei. Nätisti. Joka vaikuttaa halutessaan niin järkevältä. Mutta sitten toteaa silmät kirkkaina, että tottakai ympärillämme on maailma, jota emme näe. Ja voisin kertoa monta itse kehittämääni teoriaa siihen liittyen, jos en kokisi, että ne menisivät hukkaan teidän korvillenne. Ylimielisyyteen sortumista. Jota sitten paikataan itsekseen myöhemmin. Minulla ei ole tarvetta puolustella mitään näkemystäni, eikä hakea hyväksyntää, koska olen niin varma siitä mitä tiedän. Ja sitten samaan aikaan myönnän etten tiedä mitään. Samaan aikaan koen olevani tosi hyvä tyyppi, joka selviää mistä vain. Ja samaan aikaan voin itkeä epäonneani ja heikkouttani. En tiedä miksi nyt taas aloin miettimään tätä samaa asiaa, mutta onhan se parempaa ajateltavaa kuin itkeminen miesten perään. Allaoleva kuva naurattaa minua, koska voisin heti esittää lukuisia kuvakaappauksia noista lauseista, joita olen muille sanonut. Yes or no? Siihen vanhaan viestiin törmäsin juuri toissapäivänä, kun yöllä olin kysynyt Javierilta haluaako hän minut luokseen. Yes or no! Hän sanoi silloin kyllä.
Keskiviikko on alusta alkaen parempi kuin tiistai. Yö on nukuttu paremmin. Aamulla vire on positiivisempi. Venyttelen olkkarin lattialla samalla kun pesen hampaita ja kiittelen tästä hyvästä aamusta mielessäni. Ulkona ilma on kivan raikas. Jotenkin ei haittaa yhtään ettei ole enää niin lämmin. Tuntuu siltä, kuin yksi aikakausi olisi loppumassa ja jotain uutta alkamassa. Juuri se sama fiilis kun uusi koululuokka alkaa ja se tuntuu kivalta ja jännältä. Ehkä tämä on se ajankohta, kun pystyn päästämään irti menneestä ja aloittamaan uusia asioita puhtaalta pöydältä. Viime vuonna juuri syksyn kynnyksellä jouduin luopumaan Ronista. En varmaan ihan heti uskonut, että nyt on tosi kyseessä, koska olimme pelleilleet on-off -rakkauden kanssa jatkuvasti. Mutta se oli lopullista. Kai se oli. Ja nyt minun on lopullisesti päästettävä irti Javierista ja arkistoitava hänet niihin menneisiin rakkauksiin ja oppimiskokemuksiin, joita ilman moni upea asia olisi jäänyt kokematta. Haikeaa, mutta välttämätöntä. En ole nyt kuullut Ronista mitään pitkään aikaan. Miltäköhän tuntuisi jos törmäisin häneen sattumalta jossain? Mitäköhän tapahtuisi. Minulla ei ole aavistustakaan. Mutta Javieriin törmääminen kesken eroprosessin tuntui jälkikäteen pahalta. Antoi minulle hetkeksi takapakkia. Mutta ehkä joskus pitää ottaa yksi askel taakse, että pääsee kaksi eteen. Rickykin on jutellut minulle taas enemmän. Kaivannut minua. Mutta olen sanonut suoraan, että hänellä oli jo tilaisuutensa. En halua katsoa taaksepäin enää. Heikolla hetkellä saatan sortua ottamaan Rickyyn yhteyttä ja jossitella taas kaikkea. Mutta oikeasti haluaisin jättää kaikki nämä vuoden 2016 jutut taakse. Hyviksi muistoiksi. Kavereiksi joiden kanssa kuulumisten vaihtelu ei pistä sisintä. Kavereiksi, joiden tulevat parisuhdepäivitykset saavat minut toivomaan heille hyvää, eikä kuolemaan sisäisesti. Minulle on käynyt niin sekä pitkäaikaisen eksäni kanssa että Ronin kanssa. Melkein ovi ei ole ehtinyt kolahtaa heidän takanaan, kun jo hehkutetaan uutta rakkautta julkisesti somessa. Miksiköhän juuri minun on pitänyt kokea ne kauheat hetket? Tajutakseni että oikeasti on päästettävä irti? En tiedä. Ei se voi olla niin yleistä. Toivon, ettei se tapahdu Javierin kanssa. Kesti kaksi vuotta tehdä yhteinen somepäivitys hänen kanssaan. Se oli ihan pienestä kiinni, etteikö niitä olisi tehty paljon lisää. Javier on ollut pitkään somehiljaisuudessa. Silloin kun olin hänen luonaan ja kaikki tuntui etenevän välillämme hyvin, hän päivitteli sosiaalisiin medioihin joka päivä kaikenlaista hassua. Voikohan hän hyvin? En vieläkään pysty sanomaan rehellisesti että toivoisin niin.
Edellisviikon tiistai oli tosi ahdistava. Ahdistus alkoi iltapäivällä ja jatkui iltaan saakka, kuten se yleensä tekee. Tänä tiistaina aamupäivä sujuu nopeasti töihin keskittyen, ja jännittäen sitä, että paheneeko ahdistus päivän mittaan. Manuel toivottaa heti aamulla hyvät huomenet ja muistuttaa, että olemme olleet ystäviä nyt yli kaksi vuotta. Hän on selvästi edelleenkin innostunut siitä pienestä mahdollisuudesta jatkaa fwb-suhdetta kanssani. Mutta minun ei tarvitse sellaiseen taipua jos ei huvita. Ja juuri nyt en jaksa edes ajatella sitä. Olen nukkunut huonommin kuin yleensä. Pyörinyt tuskanhiessä nihkeissä lakanoissa ja hienovaraisesti siirtänyt kissan pois nukkumasta naamaltani. Aamulla olen kuitenkin noussut ihan pirteänä tarkistamaan päivän lämpötilat, jotta tiedän pitääkö päälle laittaa kevyt takki. Kyllä pitää! Eikä se haittaa. Kesä on ollut niin mieletön, että tuntuisi ahneelta toivoa enää enempää hellepäiviä. Kaunis ja kotoisa syksy voi tulla, vaikka se vähän jännittääkin. Fiilis ei ole mitenkään erityisen positiivinen, mutta koitan olla tyytyväinen neutraalistakin olosta. Kävellessäni toimistolle mieleeni tulee Ile. En voi sille mitään, mutta ajatuksiini nousee lapsellisia haavekuvia siitä, kuinka hän halaisi minua sängyssä ja voisin nukahtaa siihen. Sanoisin, että ollaan vaan. En haluaisi tehdä mitään. En varmaan pitkään aikaan, vaikka alkaisimmekin viettää aikaa enemmän kahdestaan. Selkeästi kaipaan jotain läheisyyttä ja hellyyttä. Kohta ei enää riitä se, että tiedän jonkun tykkäävän minusta. Vaan haluan käpertyä kainaloon. Mutta henkisellä yhteydellä ja sellaisella viattomalla söpöydellä. Ei mitään sen enempää. Juuri sellaista ujon alkeellista on flirttimme tähänkin asti ollut. Siinä näitä mielikuvia selatessani tajuan, etten ole ollut kenenkään uuden kanssa tänä vuonna lainkaan. En ole tavannut ketään uutta miestä, jonka kanssa olisin ajautunut sänkyyn. Ja yhtäkkiä se ajatus on aika pelottava. Tunnen nämä tutut miehet ja tiedän heidän pitävän minusta, ja ehkä juuri siksi kaikki on ollut niin avointa ja helppoa. Mutta ajatus intiimeistä hetkistä esimerkiksi Ilen kanssa tuntuu tosi vieraalta. En pysty edes kuvittelemaan sitä. Mutta en tiedä onko sillä mitään väliä. Olen vasta just ja just pääsemässä yli Javierista, eikä mielessäni (tai päälläni) ole ollut pitkään aikaan tilaa kenellekään uudelle. Eikä tarvitsekaan olla ennen kuin tuntuu siltä. Ja sitä paitsi joskus voi olla paras ettei asiat mene niinkuin on etukäteen suunnitellut. Eikös joku viisaus sano, ettei samalla kaavalla voi saada uusia lopputulemia. Ja minä en tosiaankaan halua enää kokea tätä samaa.
Eilen maanantaina Ile on lähettänyt minulle viestin koskien jotain käytännön asiaa, joka on ollut aiemmin esillä. Olen hyödyntänyt yhteydenoton ja sivuten tylsää aihetta kertonut samalla kuulumisiani. Ilmoittanut miten kauhean väsynyt olen. Ja sitten tulee se ensimmäinen punainen sydän. Ei suoraan minulle tarkoitettu. Vaan se sellainen varovainen, joka liittyy johonkin keskustelmaamme aiheeseen. Laitetaan viestiin sydän kun puhutaan vaikka lemmikistä. Mutta oikeasti ehkä halutaan laittaa se sydän siihen viestiin, koska se on sydän. Punainen sydän, joihin joskus lankesin. En ollenkaan tiedä onko tällainen ominaista Ilelle vai haluaako hän oikeasti osoittaa, että välittää minusta pintaa syvemmin. En tiedä olenko valmis lähtemään tällaiseen vielä mukaan. Pidän siitä ja samalla se vähän pelottaa. Koska en oikeastikaan tiedä mitä itse ajattelen ja tunnen. Koska vielä ihan vähän vilkuilen Javierin somea ja saan häntä ajattelemalla sydämeni vihlaisemaan. Koitan muistuttaa itseäni siitä, että monesti, kun olemme yhdessä viettämässä vapaa-aikaa niin etsin Ileä katseellani juhlista tai baarista, tai ilahdun kun hän tulee paikalle. Mutta toisaalta niin teen muidenkin kohdalla. Ainakin jonkin verran. Mietin, että miten reagoisin tähän ja päädyn jatkamaan samasta sydämellisestä aiheesta ja liitän viestiin hymiön jolla on silmien tilalla sydämet. Hah, aikuiset ihmiset ja tällaista leikkimistä! Vaihdamme pari viestiä ja keskustelu loppuu siihen, kun Ile sanoo meitä leikkimielisesti Bonnieksi ja Clydeksi. Se sävähtää vähän sisimmässäni. Olen aina halunnut olla jonkun Bonnie. Minä olen aina se, joka vitsailee tällä asialla. Partners in crime. Tehdään yhdessä kaikkea hullua. Mutta nyt sen ehtii sanoa Ile. Joku voisi sanoa, että pitää seurata tällaisia merkkejä ja antaa mennä. Mutta olihan meillä mielestäni aivan mieletön yliluonnollinen yhteys Roninkin kanssa. Siis oikeasti ajattelen niin vieläkin. Koko "suhteemme" oli täynnä taikaa. Mutta joskus niin vain käy. Ile on aiemminkin keskustelujemme lomassa yhtäkkiä sanonut jonkin täysin ilmasta temmatun asian, joka on minulle erityisen merkityksellinen. Tuolloin kyseessä oli eräs tietty raamatun kohta, joka on aiemminkin hypännyt silmilleni erityisellä tavalla toistuvasti. Nämähän ovat vähän hölmöjä ja varmasti melko merkityksettömiä asioita. Mutta mitä jos eivät olekaan. Mitä jos heittäytyisi kunnolla virran vietäväksi ja sanoisi kyllä kaikkeen. Seuraisi asioita, jotka kokee merkeiksi oikeasta suunnasta. Mihinköhän sitten päätyisi.
Päivän mittaan ahdistus läikkyy vaimeana rinnassani. Uutena fyysisenä oireena minulla polttelee vatsaa ihan niinkuin jännittäisin koko ajan kauheasti jotain. Se tunne kun vatsanpohjasta ottaa vuoristoradassa, tai kun vatsa on täynnä perhosia. Ihan kuin ahdistukseni olisi valahtanut rinnasta vähän alaspäin. Ja outoa tässä on se, etten oikeastikaan enää tunnista fyysistä oiretta ja ahdistusta toisistaan. Olen maininnut siitä aiemminkin, mutta nyt se on jotenkin viime aikoina korostunut. Jotkut jännittävät vatsallaan. Minä teen niin hyvin herkästi. Mutta nyt tunne on tosi voimakas ja jatkuva. Olen tyytyväinen, että annan ammattilaisten tsekata nämä asiat puolestani. Muuten kehittelisin ties mitä kauhudiagnooseja itselleni. Pystyn lisäämään fyysistä tuskaa itsekseni miettimällä jotain ahdistavaa. Näin sattumalta vanhoja kuvakaappauksia minun ja Javierin keskustelusta ja heti keskivartaloni räjähti särkemään. Viesteissä Javier on pyytänyt minua luokseen ja sanonut, että voisimme keskustella toiveistamme toistemme suhteen. Toisissa viesteissä olen loukkantunut kun Javier on peruuttanut viime hetkellä sopimamme tapaamisen, koska olin sanonut jotain tyhmää hänen ystäviensä edessä. Jotenkin sekin tuntuu haikealta. Saada kinastella hänen kanssaan viesteissä. Näin myös vanhoja valokuvia minusta ja Ronista. Videopätkiä, joissa puhumme hassuja juttuja ja nauramme. Istumme hymyillen bussissa ja kuuntelemme musiikkia niin, että toinen saa toisen kuulokkeen ja toinen toisen. Ilmeilemme kameralle. Meillä oli niin hauskaa. Viihdytimme itseämme juttelemalla vieraille ihmisille ja keksimällä jotain erikoista tekemistä kerta toisensa jälkeen. Jokainen päivä oli seikkailu. En usko, että hän tekee sitä nykyisen naisystävänsä kanssa. Heidän kuvansa ovat vain ällösödejä ja hempeitä. Sellaisia, joita kuka tahansa voisi julkaista. Meillä oli Ronin kanssa ihan oma maailma. Ihan kuin meillä olisi ollut oma salakieli, kuten joillain kaksosilla. Edelleenkin olen vahvasti sitä mieltä, että olemme toistemme sielunsisarukset. Olen sitä mieltä, että hän valitsi turvallisemman ja vaivattomamman vaihtoehdon. Minun persoonallisuuteni ei sovi kovinkaan monelle. Minulla on aivan liian usein aivan liian nokkela vastaus valmiina. Ja vaatii mieheltä vahvaa sisintä sietää se ilman että tuntee alemmuutta. Ellei kuulu niihin miehiin, jotka nauttivat ollessaan niin sanotusti alakynnessä. Mutta minä en halua sellaista puolisoa. Haluan tasavertaisen kumppanin, joka sitten tiettyjen rajojen ylittyessä halaa minun sitä sairasta ja heikkoa puoltani myös. On se vahvempi pinnan alla. Joskus aiemmin olen koittanut hillitä itseäni ja miettiä että millaisen tyttöystävän tuo mahtaa haluta, ja sitten yrittää olla sellainen. Mutta teeskentelevä käytös on vain johtanut minut väärien ihmisten luokse. Jos Ile pitää minusta, niin hän todella pitää oikeasta minusta.
Herätessäni maanantaihin en muista ollenkaan että mikä päivä on kyseessä. Joudun oikeasti miettimään, että voiko jo olla maanantai. Ja petyn vähäsen kun tarkasti analysoiden päädyn sihen, että on. Ärsyttää hetken, mutta vain siksi koska olisin voinut mielelläni jatkaa unia vielä pari tuntia. Kestää jonkin aikaa, että palaudun taas tähän todellisuuteen ja muistan missä nyt oikein mennään. Mieleeni ei läsähdä ensimmäisenä Javier tai mikään ahdistava asia. Vaan kevyesti jännittynyt ja malttamaton kärsimättömyys. Onko pakko käydä läpi nämä tavanomaiset arkipäivät, kun voisi olla jossain pitämässä hauskaa! En voi sanoa, että minua suoranaisesti ahdistaisi. Ja jos lievästi jossain taka-alalla se ahdistus olisikin, niin se liittyy lähinnä pahaenteisyyteen ja epävarmuuteen siitä, tuleeko tämä viikko onnistumaan siten kuten odottaisin. Mutta kun aamun edetessä tajuan että en edes tiedä, mitä tarkalleen ottaen odotan, niin olo muuttuu neutraaliksi. Olen väsynyt. Aamukahvin jälkeen olo on edelleen väsynyt ja kahvista tulee paha olo. Olen nukkunut lähes koko sunnuntain, sekä hyvät yöunet vasten uutta arkiviikkoa, mutta silti olen ihan poikki. Yhtäkkiä rauhalliset koti-illat parille seuraavalle päivälle tuntuvatkin oikein sopivilta. Mihinkäs tässä muka oli kiire. Ei mihinkään. Olen osittain vähän pettynyt siihen miten viikonloppu lopulta meni. Mutta tavallaan olen helpottunut. Olen kieltäytynyt tapaamasta Ninoa muihin sovittuihin menoihin vedoten, ja se on ollut täysi totuus. Kuten aavistelin aiemmin, niin olen ennemmin valinnut hauskanpidon ystävieni kanssa, kuin viikonloppuillan viettämisen Ninon seurassa. Näissä asioissa on tietty hierarkia. Eikä koko illan tai yön kestävät viikonlopputapaamiset vanhojen deittien kanssa ylitä juhlimista tai uusien ihmisten tapaamista. Ainoastaan silloin jos muut menot yllättäen peruuntuvat. Tai jos olen ihastunut. Onneksi olen ilmoittanut Ninolle ajoissa muiden menojen vievän koko iltani, joten hän on voinut halutessaan tehdä muita suunnitelmia. Mutta silti hän on viikonlopun mittaan lähetellyt minulle entistä tiiviimmin kivoja kuulumisviestejä, vaikka oma keskittymiseni onkin ollut aivan muualla. Sitä paitsi uskon, että hän on aktiivinen yhteydenpitäjä monien ystäviensä kanssa. Tuskin olen poikkeus, vaikka hän minusta pitäisikin. Myös Manuel on selvästi intoutunut siitä etten suoralta kädeltä kieltäytynyt hänen ehdotuksestaan jatkaa yhteisiä illanviettoja. Hän lähettää minulle vihjailevan viestin siitä, kuinka viikonloppuna olisi hänen ainoa vapaailtansa pitkään aikaan. Mutta vielä vähemmän lähtisin viettämään viikonloppuiltaa Manun luokse kuin Ninon. Melkein ärsyttää, että hän nyt kuvittelee minun juoksevan luokseen entiseen tapaan. Alan muutenkin olla aika varma siitä, etten halua enää aloittaa mitään kaveruutta ylittävää toimintaa hänen kanssaan.
Taas koko viikonloppu on mennyt kaveriporukan kanssa kaikkea hauskaa tehdessä. Olemme olleet puistossa kuuntelemassa musiikkia. Terassilla ottamassa yhdet. Sitten parin eri ystävän luona juhlimassa täysillä. Olemme istuneet vierekkäin Ilen kanssa, mutta pieniä satunnaisia hipaisuja lukuunottamatta, emme ole kehittäneet välejämme sen pidemmälle. Paitsi että lauantaina, kun Ile on lähtenyt muita aikaisemmin kotiin hän on lähettänyt minulle viestin jossa toteaa, että tarvittaessa voisin yöpyä hänen luonaan. Toki siksi koska hän asuu tuhat kertaa paremmalla sijainnilla kuin minä. Mutta myös siksi, että se olisi ollut hauskaa. Ja kutsu olisi koskenut vain minua. En ole kuitenkaan rohjennut lähteä sinne. Kun juhlat ovat päättyneet olen suunnannut väsyneenä omaan sänkyyn nukkumaan. En vaan ole osannut yhtäkkiä keskellä yötä ottaa yhteyttä ja ilmoittaa että olisin tulossa. Se on tuntunut liian vaivalloiselta. Liian läheiseltä. En halua juosta kenenkään perässä. Ei minulla ole niin kiire mihinkään. Mutta silti se on se faktori, joka luo pientä pettymystä ajatellen viikonloppua. Olisi ollut niin kiva herätä jonkun kainalosta hitaaseen sunnuntaihin. Makoilla sängyssä katsomassa jotain turhanpäiväistä ja lähteä iltapäivällä kotiin. Olisin mennyt vain nukkumaan. Olisin pitänyt alusvaatteet ylläni. Olisi vain kiva nukkua jonkun vieressä. Jonkun halauksessa, mutta olla heti ryntäämättä sen intiimimpiin hetkiin. Viimeksi olen nukkunut jonkun kainalossa joskus monen monta viikkoa sitten Javierin luona. Ja tauko on varmasti ollut ihan paikallaan. Sehän on hyvä osa tätä itsenäisyysprosessia. Että on ihan okei nukkua yksinkin. Mutta syksy on tulossa. Pikkuhiljaa voisin luopua jatkuvasta juhlimisesta ja vaihtaa ainakin pienen osan siihen, että toisinaan viettäisikin vain leffailtaa punaviiniä pari lasia juoden ja sitten sinne kainaloon nukahtaen. En vaan yhtään tiedä voisiko se olla Ile vai joku muu. Joka tapauksessa olemme alustavasti sopineet tapaavamme joku arki-ilta tällä viikolla. Ehkä sitten tiedän enemmän. Olen laittanut tinderin taas pois päältä ainakin vähäksi aikaa. En vain jaksa. Tämä on juuri se hyvä maanantaiolo, kun on sen verran väsynyt, että en edes jaksaisi muuta kuin viettää rauhallisen koti-illan. Ehkä huomenna on taas eri fiilis.
Eli kaikki on ennallaan. Mitään sen kummempaa ei ole tapahtunut paitsi paljon hymyä ja parit hillittömät nauruhetket. Pieniä katseita ja hyviä keskusteluja. Kohta kesä on virallisesti ohi kun syyskuu alkaa. En tiedä minne se katosi, mutta se oli ehkä paras pitkiin aikoihin. Siis oikeasti. Vaikka olen valittanut miten paljon, niin tähän kesään on mahtunut niin loistavia viikonloppuja ja vapaailtoja, etten voi kuin olla kiitollinen. Vaikka olen kärsinyt pahoistakin ahdistushetkistä, niin usein vapaalla ollessani olen ollut ahdistuksesta täysin vapaa. En takuulla ole minään vuonna hymyillyt niin paljon kuin tänä kesänä. Olen myös todistanut itselleni, että heti kun alkaa olla tylsää niin saan kyllä treffiseuraa jos vain haluan. Ja tinderissäkin voi tulla vastaan vaikka kuinka mahtavia tyyppejä. Ja viihdyn hyvin Ilen seurassa. Nyt kun emme ole samassa tilassa niin alan taas empiä kaikkea enkä oikein muista miltä tuntuu olla hänen lähellä. Mutta kun olemme samassa paikassa niin on kiva olla siinä lähellä ja jutella jostain. Pidän hänen äänestä ja tavasta puhua. Siitä, että hän ei mene mukaan niihin kaikista hölmöimpiin vitseihin niin helposti. Ja hän on aina ystävällinen kaikille. Ja positiivinen. Sitten kun hän väsyy eikä jaksa olla iloinen, niin hän lähtee kotiin. Ja niin sen kuuluukin mennä. Katsotaan menenkö joku kerta hänen mukaansa. Nyt tämä tilanne on ollut pysähdyksissä jo aika pitkään, ja varmaan kumpikin ajattelee, että kohta täytyy kokeilla viettää vaikka ilta kaksistaan, jotta saamme selvennettyä fiiliksiämme. Ja kyllähän se minulle sopii. Tänään iloitsen siitä että on aika harmaa päivä. Silloin on kivointa laiskotella kotona. Inhottavana tuntuva selkäkipu häiritsee ihan kauheasti. Mutta se asia on selvityksessä, joten koitan ainakin olla ahdistumatta sen vuoksi.
Vaikka olen torstaina tosi väsynyt vähäisten yöunien jälkeen, niin en melkein malta odottaa viikonloppua. Mitään erityistä ei ole edes tiedossa, mutta hyvät säätiedotukset kohottavat mielialaa. Aiomme juhlistaa loistavaa kesää nauttien säästä ulkona yhdessä ystävien kanssa. Torstai-illan aikana vaihtelemme viestejä parin kaverin kanssa, ja Ilekin lähettää kuulumisiaan pitkin iltaa. Olen tykännyt siitä, että lähipiirissä on jonkilaista potentiaalia. Kavereihin kuuluu ihmisiä, jotka saavat minut tuntemaan oloni hyväksi. Mutta en halua innostaa Ileä liikaa. Olen viesteissä neutraalin iloinen. Kuten kaikille kavereille. En halua kiirehtiä mihinkään. Enkä halua luoda liikaa toiveita, jos en haluakaan jatkaa flirttailua. Haluan pidättää oikeudet muutoksiin itselläni mahdollisimman pienellä vaivalla. Tällainen fiilis alkaa korostua heti kun yhteydenpitomme on muuttunut aktiivisemmaksi ja lämpimämmäksi. Melkein pelästyn, että tykkääkö hän oikeasti minusta. Ei ehkä haluakaan vain saada minua yökylään. Mutta mitä jos päätyisinkin heräämään hänen vierestään ja sitten hän muuttuisi etäiseksi ja katoaisi linjoilta. Olisi minuun pettynyt. Nolostuisin kaveripiirin edessä. Joudunko nyt johonkin vastuuseen siitä etten työntänyt häntä pois nojailemasta minuun. Apua! Tästä tietysti alkaa jonkinlainen päänsisäinen jossittelu ja epävarmuus. En halua vaarantaa kaverisuhteita. Enkä edes voi tietää voisiko välillemme tulla mitään pientä flirttiä enempää. Ja sitä paitsi, eihän Ile täytä kovinkaan paljoa niitä kriteereitä, joita joskus muinoin listasin. Ja miksi ylipäätään ajattelen sitä, jos kerran luovuin kriteerilistasta? Ehkei sekään asia ole ihan niin yksinkertainen kun olen kuvitellut. On mahdollista, että minä itse vain kuvittelen sen henkisen yhteyden riittävän. Intohimon ja rakkaudentunteen. Mutta kuten Javierin kohdalla jo aloin epäilemään, niin ehkei se riitäkään. Javierhan toki ylittää monet käytännölliset kriteerini mennen tullen. Kun puhutaan vaikkapa varallisuudesta, ulkonäöstä ja koulutuksesta. Mutta olisin ollut epätyytyväinen hänen moniin tapoihinsa. Olisin ollut ylpeä ja tyytyväinen hänen kanssaan yhdessä muiden edessä. Mutta hyvin todennäköisesti valittanut epäonneani suljettujen ovien takana ja ystävilleni, kun Javier on taas kiukustunut jostain pikkuasiasta. Tai ei halua vastata viestiini. Tai viettää ennemmin aikaa ystäviensä kuin minun kanssani. Tiuskii kaupassa. Ja kotona pyytää minua hieromaan selkäänsä, muttei ikinä tee vastapalvelusta. Ilmoittaa ääneen mitä aikoo mennä tekemään vessaan. Vihjailee jatkuvasti kotitöiden tekemisestä ja vertailee minua muihin. Kuolaa televisiossa näkyvien naisten perään. Pidemmän päälle nämäkin vähäisiltä kuulostavat seikat olisivat ehkä saaneet minut perääntymään suhteesta. Katumaan sitä. Mutta koska pelkään niin paljon yksinoloa, niin en olisi varmaan laskenut irti Javierista, kuten en osannut tehdä edellisessä pitkässä suhteessa. Olisin jossitellut ja selitellyt itselleni miksi suhdetta pitäisi jatkaa. En olisi halunnut laskea Javieria sinkkuna maailmalle. Olisin jatkanut epäonnisesta viikosta toiseen ahdistuksen kanssa painiskellen.
Mutta eiväthän nuo Javierin niin sanotut huonot puolet ole rinnastettavissa siihen, jos joku ei ole korkeasti kouluttautunut, mutta osaa keskustella ja huomioida minut ilolla. Onko muka pankkitilin saldo tärkeämpi, kuin se, että halutaan viettää kaikki mahdollinen aika yhdessä ja tutustuttaa toinen kaikkiin omiin ystäviin. Koska toisen seurassa on niin kiva olla. Ja juuri se on se, mikä meillä Ilen ja kaikkien kavereiden kanssa toimii. Olemme ylpeitä siitä että saamme olla ystäviä. Ikään kuin säteilemme iloa ja hauskuutta, jonka haluamme jakaa mahdollisimman laajalti. Olen nähnyt miten tyytyväisesti Ile nauraa, kun on saanut esitellä minut kaukaisemmille kavereilleen, ja sitten meillä on ollut tosi hauskaa. Sellaista vilpitöntä onnellisuutta. Kukaan ei välitä mitä kouluja toinen on käynyt. On saattanut mennä kuukausia, etten ole edes tiennyt mitä kukin tekee arkipäivinään. Ja se on arvokkaampaa kuin hienolta näyttävä työpaikka. Toinen voi osata keskustella sivistyneesti ja syvällisesti, vaikkei olisi käynyt kouluja. Toisella voi olla suuri henkinen pääoma, vaikka asuisi pienessä vuokrakämpässä ilman säästöjä. Ehkä tämä ajattelumalli vaatii vielä sopeutumista, vaikka olenkin sen perään teoriassa kuuluttanut jo pitkään. En halua kaivaa esille kriteerilistaani. Mutta en voi myöskään helposti muuttaa ajatuksiani ja tunteitani näissä asioissa. En voi sille mitään, että jotkin ulkoiset asiat tuntuvat merkitsevän minulle paljon. Minun pitää tykätä toisesta ulkoisesti. Se pituus. Enkä tiedä miten suhtautuisin ihmiseen, joka ei osaa ollenkaan huolehtia vaikkapa taloudestaan? Mitä jos toisella olisi kovat velat ja luottotiedot menneet? Tällaiset jutut alkaisivat häiritä minua takuulla. Ja mitä Ileen tulee (vaikken nyt juuri halua ruokkia ajatuksiani hänestä liikaa), en tällä hetkellä muista ollenkaan onko hän minua pidempi. Minulla ei ole hajuakaan hänen raha-asioistaan. Ja se on aika hauskaa. Kuitenkin, jos harkitsisin edes mitään tapailua kenenkään kanssa, niin minun on mietittävä, että esittelisinkö juuri tuon ihmisen - kuka tahansa se olisikaan - tyytyväisenä vanhemmilleni. En koskaan halua hävetä toista. Ei siksi että toisessa olisi jotain vikaa. Vaan siksi, että sellainen tekee minusta huonomman ihmisen. Ja jos en voi muuttaa tätä piirrettä itsessäni, niin minun ei pidä altistaa ketään siihen asemaan seurassani. No, mutta. Haluan toimia fiiliksen mukaan, enkä yliajatella. Jos minusta tuntuu kivalta, niin sitten keskityn siihen, mikä saa minut tuntemaan oloni kivaksi. On kuitenkin hyvä purkaa näitä yliajatuksia pois päästäni ennen ulos lähtemistä. Tänään tanssitaan ja nauretaan.
