kemiaa ja fysiikkaa

Joku viisaus sanoo, että ne asiat, jotka on tarkoitettu tapahtuviksi tulevat elämään helposti ja itsestään. Pakottamatta. Vaikeuksia voi tulla, mutta ei siinä vaiheessa, kun mietitään, että halutaanko viettää aikaa yhdessä. Koska se kuuluu siihen elämänvirtaan joka soljuu eteenpäin itsestään. Purot yhdistyvät luontaisesti. Ei tarvitse kaivaa ojia väkisin. En tiedä olenko siitä samaa mieltä. Ehkä en ole halunnut olla, koska en ole halunnut luopua asioista ja ihmisistä, joiden saaminen tai pitäminen elämässä on ollut liian vaikeaa. Mutta nyt haluan ajatella erilailla. Haluan tietää, ettei asioissa ja ihmisissä pidä roikkua väkisin. Haluaisin osata siirtyä tyynesti eteenpäin, jos joku ei vastaa tunteisiini. Eikä elätellä toivoa väkisin. En tiedä enää jälkikäteen olenko tehnyt niin. Mutta ainakaan en tahtoisi enää toimia siten. Siksi se, että Santiago tuntuu pitävän minusta yhtä paljon kuin minä hänestä tuntuu niin erityiseltä ja oikealta. Se, että haluamme nojailla ihan kiinni toisissamme hänen sohvallaan samalla kun puhumme isiksestä ja maahanmuutosta ja hänen sisarukseestaan. Ja luemme ääneen sen elokuvan arvosteluja, jonka juuri kävimme katsomassa. Mietimme yhdessä mitä mieltä olemme siitä olleet. Kumpikin tykkäsi siitä. Tykkäsin siitä, kuinka olen aiemmin illalla odottanut Santia elokuvateatterin ravintolassa selailemassa hesaria viinilasillisen kanssa ikkunan ääressä. Ja kun nostan katseeni, niin näen suloisen Santiagon ikkunan takana seisomassa tuulessa epäröiden, että mihin hänen oikein pitäisi tulla. Lähetän hänelle viestin, jossa sanon näkeväni hänet. Ja heti Santin ilme kirkastuu ja hän hymyilee. Ja koitan vilkuttaa hänelle ikkunan takaa. Viereisen pöydän nainen katsoo minua hymyillen seurattuaan kohtaamistamme Santin kanssa. Olen iloinen, kun Santi tulee luokseni, halaa ja antaa suudelman poskelle. Taas yksi sellainen ele, jota minä pidän erityisenä, mutta joka on täysin neutraali hänen kulttuurissaan. Vaihtelemme kuulumisia hymyillen ja tarjoan hänelle viiniäni, ennen kuin siirrymme täpötäyteen saliin katsomaan valitsemaani elokuvaa. Kävellessämme vierekkäin tunnen oloni liian pitkäksi ja isoksi. Se ei ole hauska fiilis. Mutta varmasti tarvittaessa vain väliaikainen. Se on ainoa negatiivinen asia, mitä voin tapaamisestamme keksiä. Elokuva on ihan hyvä. Minun tekisi mieli nojautua kiinni Santiin. Mutta keskitymme syömään popkornia. Minua jännittää, että mitä jos hän ei tunnekaan sitä magneettista vetovoimaa nyt siellä kaikkien ihmisten keskellä. Leffan dramaattisemmissa kohdissa Santi pyyhkii vieressäni silmäkulmiaan. Se on minusta ihanaa. Tarkoittaako se, että hän on herkkä ja tunteellinen, eikä liian kovakuoriseksi muotoutunut niinkuin Javier? Ei, koska olen nähnyt myös Javierin monta kertaa kyyneleet silmissään. 

Lähdemme teatterista suoraan kohta Santin pysäkkiä. Päätän kysyä, että jatketaanko me iltaa yhdessä, vaikka näyttää siltä että sanat ovat tarpeettomia. Pikaisesti käymme läpi sen, ettei kummallakaan ole aamuksi mitään erityisaikataulua ja ilahdun, kun tiedän pääseväni nukkumaan hänen viereensä. Istumme vierekkäin odottamaan Santin pysäkkiä. Puhumme samalla nauraen kieltemme yhtäläisyyksistä ja säästä. Ennen kuin Santi avaa kotinsa oven, hän varoittaa siellä olevan sotkuista. Ja minä hymyilen hiljaa. Minulle on ihan sama onko siellä sotkuista. Se ei koskaan voi olla samalla tavalla likainen kuin Jukan tai Ronin koti. Astumme asuntoon jossa tuoksuu hyvältä. Taas valaistus on kaunis ja kutsuva. Lattialla on vähän postia. Keittiön tasolla on astioita. Ne samat, joita me viimeksi käytettiin. Se sama viini on vielä avaamatta, ja mietin, että tarkoittaako se, ettei hän ole kestinnyt kotonaan ketään muuta. Ja sänky on petaamatta. Ja siellä on ne samat lakanat, joissa me viimeksi nukuttiin. Sohvalle on jäänyt jokin laite. Ja lattialla on vaatteita. Ehkä jopa helpotun tästä. Helpotun siitä, ettei hän ole niin jyrkän järjestelmällinen kuin Javier, joka pitää tiukasti kiinni siivousaikatauluistaan, ja siitä että jokainen tavara on aina paikallaan. Että sängyssä on aina puhtaat lakanat. Koska niissä nukkuu niin usein eri vieras. Minäkin olen tarkka. Kaikki on kodissani paikoillaan. Mutta eikö se riitä, että jompi kumpi haluaa huolehtia tällaisista asioista. Menen kotoisasti sohvalle odottamaan, että Santi tulee ihan lähelle niin, että voin nojata hänen kainaloonsa. Siellä ei ole televisiota. Ihan niinkuin Roninkin luona, me keskitymme vain musiikkin ja keskusteluun. Ja toistemme haisteluun ja hivelemiseen. Se sähkö tuntuu välissämme värisevänä. Suutelemme ja olemme ihan hiljaa minuuttikaupalla nauttien taianomaisesti tunnelmasta. Santi riisuu sukkani ja pussailee kaulaani. Puree. Ja minä pidän hänestä kiinni ja laitan käteni hänen paitansa alle. Sitten hän nostaa minut syliinsä ja kantaa sänkyyn. Jossa riisuu minut ihan kokonaan, ja sitten minä riisun hänet. Tuntuu ujolta olla siinä vierekkäin ihan alasti. Hän suutelee rintojani ja kaulaani ja suutani ollessaan päälläni. Meillä on ihanaa. Kiihkeää ja monipuolista. Välillä mietin, että onko hän liian suuri. Se jotenkin toisaalta tuntuu kauhean hyvältä, mutta toisaalta myös vie tuntoa ja tekee minusta vesiputouksen. Olen valmis jo moneen kertaan, kun Santiago vielä kuiskaa korvaani, että mitä haluaisin. Sanon, että minä olen täysin tyytyväinen ja nautin tästä hetkestä. Kysyn mitä hän haluaa, ja Santi vetää minut päälleen. Ja sitten ollaan taas tyytyväisinä ihan hiljaa. Toisissamme kiinni. Sitten käydään pikasuihkussa ja hammaspesulle. Ja sammutetaan valot. Santiago ottaa minut tiukasti kainaloonsa ja pidämme toisiamme kädestä kiinni. Sanon, että tämä on mukava ilta. Ja ihan kuin Santi sanoisi, että hänellä on hyvä tunne. Vastaan vain kyllä ja suutelen hänen kättään. 

En saa heti unta. Mutta jossain vaiheessa nukahdan uneen, jossa näen unta meistä. Mutta Santi näyttää Akulta. Taas. Kuten mielessänikin. En oikein tiedä onko tässä mielleyhtymässä mitään muuta yhteyttä, kuin se, että he muistuttavat hieman toisiaan ulkoisesti. On kuitenkin outoa, että unessa teen aamutoimia Akun kanssa. Joka on kuitenkin Santiago. Ja seikkailemme jossain kesäisessä maisemassa. Sitten ihan yhtäkkiä herätyskello soi. Kaivaudun Santiagon kainaloon ja hän silittelee ihoani. Kun nostan katseeni niin hän katsoo minua hymyillen. Voisin vannoa että hän näyttää onnelliselta. Teemme aamutoimet hiljaa ja tyytyväisinä. En osaa kauheasti häpeillä arkista ulkonäköäni. Lähdemme yhtä matkaa ulos. Hississä Santiago katsoo minua taas erityisellä ilmeellä. Sellaisella, kuin pelkäisi, ettemme me enää tapaa. Halaan häntä tiukasti. Hän saattaa minut kauheassa tuulessa pysäkilleni. Halaamme. Taas kaikki meni niin täydellisesti. Pelottavaa. Mutta ei tämän saa antaa kääntyä nyt ahdistukseksi ja liiaksi malttamattomuudeksi. On olemassa mahdollisuus, että hän tuntee samoin. Ja jos kerran uskon kohtaloon, niin kaikki menee juuri niinkuin pitää. Voin pyytää häntä somekaveriksi. Voin kysyä viikonloppusuunnitelmia, jos hän ei ehdi ensin. Koska tässä tilanteessa olisi normaalia haluta viettää aikaa yhdessä. Ja sitten jos hän yhtäkkiä päättääkin perääntyä. Muuttuu epäröiväksi ja kiireiseksi. Niin minun on otettava askel taaksepäin. Hengitettävä syvään. Odotettava hetki. Ja sitten tarvittaessa lohduttauduttava Rickyn luona, jonka tämän torstainen kosinta saa sydämeni ihan vähän sykähtämään. Hän sanoo taas rakastavansa minua. Tulevansa tänään luokseni ja tekevänsä kanssani kaikki ne asiat, joita elämässäni haluan tehdä. Miksi nämä ajoitukset ovat aina tällaisia? Pidän Rickystä ja hänen vilpittömästä halustaan olla kanssani, ja tehdä minusta onnellisen. Mutta en juuri nyt, kun olen kokemassa jotain tosi puhtaalta ja oikealta tuntuvaa jonkun toisen kanssa. En edes halua tai jaksa ajatella koko asiaa. Kerron olevani kiireinen. Sanon rehellisesti, etten mieti tällaisia juttuja nyt. Mutten kerro, että olen tapaillut jota kuta. Se on minun oma asiani niin kauan kunnes tiedän, mitä Santi haluaa. 

 

rakkautta&anarkiaa

Ilmassa on tekemisen meininkiä. Tuntuu, että kaikkialla ympärillä ihmisille tapahtuu kaikenlaista toivottua uutta. Uudet radiossa soivat hitit laulavat onnellisuudesta ja iloisista aiheista enemmän kuin aikaisemmin. Vai tuntuuko minusta vain siltä? Vanha tuttava tekee someen päivityksen, jossa kertoo eläneensä vaikeita aikoja, mutta löytäneensä viimein oikean polun. Hän kertoo kirkasta valoa näkyvän tunnelin päässä. Hän puhuu ihan samoista asioista, joita olen itse pohtinut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ossi on saavuttanut pitkäaikaisen tavoitteensa ja kertoo tuntevansa olonsa tasaisemmaksi kuin koskaan. Sukulaiseni jakaa yhtäkkiä sanomaa, joka toteaa tasapainon löytyvän vaikeimman kautta. Täytyy vain odottaa ja olla kärsivällinen. Pitää itsestään huolta odotellessa. Yhä enemmän silmiini osuu mielenrauhaan ja onnellisuuteen tähtääviä teemoja siellä täällä. Yhä osuvampia. Se rakkaus, jota olet jakanut muille, tulee takaisin ennen kuin huomaatkaan! Pian erityisen ihmeellisiä asioita alkaa tapahtua! Saat sen mistä luovut. Mahdottomasta tulee mahdollista. Täydellisesti tavoitteisiini ja tämänhetkisiin toimintoihini sopivia iskulauseita satelee eteeni minne vain katson. Minusta oikeasti tuntuu siltä, että kaikki ne asiat, joita olen yrittänyt syöttää itselleni alkavat konkretisoitua ja muuttua näkyvämmiksi ympärilläni ja sisälläni. Ja niinhän sen pitäisikin mennä. Ainakin näiden muinaisten viisausten mukaan. Olen nyt ollut lähes kuukauden tyytyväinen. Ennen sitä koin selittämätöntä ahdistusta lähes joka päivä aina jostain toukokuulta alkaen. Siitä lähtien kun ihastuin liikaa Javieriin. Nyt olen tuntenut lievää ahdistusta muistuttavaa stressiä pieniä hetkiä vain yhden irrallisen päivän aikana. Koska asiat ovat menneet liian hyvin ja se on ollut pelottavaa. Nyt siis tavoitteenani on pysyä tiiviisti maan kamaralla. Olla asettamatta mitään liikoja odotuksia lähitulevaisuutta kohtaan. Kaikkihan on vasta ihan alussa, joten on täysin odotettavaa, että tulee hyviä hetkiä ja sitten taas heikompia. Tulee hyviä deittejä ja sitten ehkä taas eroja ja yksinoloa. Olin taas hetken onnellinen yksin. Ja samantien sisäinen itsevarmuuteni ja tyytyväisyyteni johti nopeasti siihen, että olen kohdannut ihmisen, josta voin varovasti alkaa tykätä. Riskialtista ja typerää. Mutta ei tästä tilanteesta nyt omin avuin enää pääse perääntymäänkään. Katsotaan loppuun tämäkin tilanne ja koitetaan vain pitää kaikin tavoin huoli siitä, ettei mahdolliset pettymykset tule ihan puskista.

Kun tapailin Javieria minulle sanottiin usein, että hän vain hyödyntää tämän hyvän tilaisuuden viettää kivoja vaivattomia hetkiä kanssani. Fyysinen yhteys toimi hyvin ja tulemme toimeen kavereina loistavasti.  Minä kuitenkin uskoin kasvavaan rakkauteen ja kiintymykseen. Mutta ajoittain oli pakko miettiä, että olenko vain hyväuskoinen hölmö, joka lankeaa siihen tuliseen charmiin. Uskottelee itselleen jotain, mitä toinen ei ole koskaan luvannut. Silti tilanne johti lopulta siihen, että Javierkin joutui myöntämään tunteiden olemassaolon. Toiveen parisuhteesta, joka oli kuitenkin liian erilainen omien toiveideni kanssa. Siihen pisteeseen pääsy vei paljon aikaa. Se oli tosi opettavainen prosessi. Ja nyt olen taas tekemisissä ihmisen kanssa, joka muistuttaa Javieria tosi monin tavoin. Ei pelkästään kulttuuritaustan ja syntymäpäivän vuoksi. Mutta se flirtti ja panostaminen fyysiseen kontaktiin. Jostain syystä ehkä retkahdan tämäntyylisiin ihmisiin? Emme me ole puhuneet mitään suhteesta tai toiveistamme treffiemme aikana kertaakaan Ja nyt minua pelottaa - ehkä ihan aiheellisesti - , että taas olen tapailusuhteessa ihmisen kanssa, joka näkee tilanteen aivan eri näkökulmasta kuin minä. Minä tavoittelen vakavaa suhdetta ja yksiavioista sieluja värisyttävää rakkautta. Mutta voiko olla, että Santiago nauttii minun kivasta seurastani tavoittelematta mitään sen kummempaa? En saa jäädä pelkojeni orjaksi ja vetäytyä tapaamasta kiinnostavaa ihmistä siksi, että pelkään hänen katoavan elämästäni, tai pettävän odotukseni. En voi ajatella, että koska hän muistuttaa Javieria niin monessa asiassa, että hän olisi samanlainen kaikessa. Tämä on nyt juuri se asia, jossa minun on osoitettava oppineeni jotain menneistä kokemuksista. Minun on otettava rauhallisesti ja annettava asioiden edetä omalla painollaan. Tunnustellen ilmapiiria ja välejämme tapaamistemme yhteydessä. Kuitenkaan hätäilemättä tai säikäyttämättä toista. Eikä nämä asiat pyöri mielessäni ollenkaan silloin kun olemme yhdessä. Ei mielessäni edes käy se, että  aloittaisin keskustelun suhteemme tilasta. Mutta ehkä joku kerta on sen aika. Ehkä Santi yllättääkin minut ensin. Vetoan siihen, että deittiprofiilissani olen yksiselitteisesti ilmoittanut etsiväni vakavaa parisuhdetta. Sitä ei voi ymmärtää väärin. Eikä Santin kaltainen ihminen kai sitä hyväksikäyttäisi. Miksi hän olisi pyyhkäissyt oikealle. 

Tapaamme tänään ja olen innoissani. Ehkä vähän rauhallisemmalla tavalla, kuin aikaisemmin. Mutta silti olen. Tunnen perhoset vatsassa. Taas kerran kaikki on sujunut sovitusti. Ei pelkoa siitä, että hän perääntyisi. Olen voinut rohkeasti ehdottaa jotain mitä itse haluan tehdä, ja Santi on suostunut siihen hymyillen. Me menemme ulos julkiselle paikalle. Elokuviin. Halataan ja ehkä pussataan. Ja sitten odotan innolla, että päädymmekö hänen luokseen yöksi. Toivon, että päädyttäisiin. Haluaisin niin kovasti nukkua arkiyön hänen kanssaan. Se olisi taas yksi askel eteenpäin. Yhteinen arki-ilta ja -aamu. Ei viiniä. Ihan selvinpäin. En ole tehnyt sitä pitkään aikaan kenenkään kanssa. Se tuntuu sellaiselta kivalta testiltä siitä, millaista normaali yhteiselo voisi olla. Intoilen ja haaveilen vähän. Mutta koitan pitää jalat maassa. Sehän se olikin, mikä piti muistaa. Jalat maassa. Ei haittaa vaikka tulisin yöksi omaan sänkyyn. Ei haittaa vaikkei tämä onnistuisi. Silti olisin saanut taas upean treffielämyssarjan kokemuspankkiini. Seliseli. Olen onnistunut pysymään treeniohjelmassani. Olen jäänyt koukkuun venyttelyyn. Raajat tarvitsevat sitä. Selkää ei ole särkenyt enää lähes laisinkaan sen jälkeen, kun olen aloittanut kotijumpat. Cat and cow, cat and cow. Sillä aloitan aina aamuni. Olen myöskin jota kuinkin pysynyt paremmassa ruokavaliossa. Sipsien ja lihapiirakoiden sijaan olen syönyt kaurapuuroa ja vatsaystävällisiä jogurtteja. Ehkä huomaan jonkun eron painon kertymisessä. No, tietysti painoa kertyy eri tavoin jos herkuttelen puurolla, kuin jos ahmisin juustonaksuja. Mutta muuten ruoansulatusjärjestelmäni on edelleen sekaisin tästä äkillisestä muutoksesta. Muutosvastarintaa, vaikka kyseessä pitäisi olla selkeä parannus! Ärsyttävää, mutta aika sivuseikka kaiken muun keskellä. Olen käynyt lääkäreillä ja testeissä, koska vainoharhaisuuteni muutoin uskottelee minun olevan jotenkin sairas. Mutten kai ole. Ainakaan fyysisesti. Uskomatonta, että se äkillinen havaintoni ylävatsan toiminnallisesta häiriöstä saattoi osaltaan vaikuttaa kokonaan ahdistuksen käsittelyyn. Ahdistusoireeni katosi heti, kun olin ottanut ensimmäisen lääkkeen tähän vaivaan. Pienistä asioista koostuu isoja kokonaisuuksia. Ehkä näistä pienistä tapaamisista koostuu alku jollekin suurelle. 

Lot to lose

On ollut taas täysikuu, enkä ehkä sen takia ole saanut nukuttua viikonloppuna kunnolla. Tai vain siksi koska on ollut viikonloppu. Mutta joka tapauksessa olen maanantaina ollut päiväunien tarpeessa, enkä ole kyennyt kokoamaan ajatuksiani kasaan normaaliin tapaan. Olo on ollut ihan vähän epävarma kaikesta. Sellaiseen maanantaiseen tapaan. Ei ehkä ahdistunut. Mutta välähdyksittäin stressaantunut kaikesta tästä uudesta. Siis siitä faktasta, että mitä enemmän kaikkea kivaa ja ihanaa nyt saan, niin sitä enemmän minulla myös yhtäkkiä on menetettävää. Eli taas tätä tasapainottelua sen kanssa, ettei ala ylireagoida mihinkään. Ei laiteta niin sanotusti kaikkia munia yhteen koriin. Tuntuu, että perjantaista on ikuisuus aikaa. Se josta hetki sitten intoilin. Odottaen ihanaa iltaa täynnä naurua ja pitkiä keskusteluja. Hyvää viiniä ja janoisia suudelmia. Romantiikkaa ja erotiikkaa. Ja toisen kainalossa makoilua. Sitä fiilistä, kun tuntuu, että on juuri oikeassa paikassa. Sitä ihanaa oloa, kun tuntuu, kuin olisi tuntenut toisen aina. Ja pakahtuu innostuksesta, kun on juuri siinä hetkessä ja saa hymyillen katsoa toista silmiin ja uskoa, että toinen tuntee samoin. Ja kas vain. Sain kaiken tämän. Ja se on tosi pelottavaa. Koska. Mitä enemmän olen saanut, sitä enemmän saatan taas menettää. Yhtäkkiä ajattelen, että olisikin turvallisempaa vain olla itsekseen ja keskittyä juhlimiseen ja kavereihin. Alkaa pelottaa. Nyt taas ihan yllättäen olen asettanut pääni hymyillen pölkylle, ja milloin tahansa giljotiini voi iskeytyä alas. Mutta tietystikin minun kohdallani se on ruostunut ja tylsä, niin että jään vain kitumaan, jos Santi tai joku saa sen valahtamaan niskaani. Mutta ei nyt olla näin negatiivisia! Perjantaihan on sujunut loistavasti. Olen saapunut sovitusti Santin luokse. Ensin olen toki mennyt väärälle rapulle tukka ihan sekaisin tuulesta, mutta maltillinen ja hymyileväisenä alaovella odottanut Santiago on ohjannut minut nauraen oikeaan osoitteeseen. Hänen kotonaan on lämmin tunnelma. Sellainen pehmeä kaunis valaistus avarassa kauniissa tilassa. Vähän samanlainen fiilis kuin Javierille mentäessä. Sellainen, että tunnen olevani tutussa ja turvallisessa paikassa. Mutta astetta hienompi. Astetta kauniimpi. Halaamme heti. Ehkä Santi sanoo minun näyttävän kauniilta. En muista. Mutta hän sanoo sen joka tapauksessa eleillään silittäessä kasvojani ollessamme vierekkäin sohvalla. Katsoessaan minua silmiin tiiviisti ennen kuin suutelee minua pehmeästi ja pitkään. Rakastan sitä ilmettä hänen silmissään, kun olen selittämässä jotain ja Santi on kaatamassa meille viiniä tai kaivamassa jotain kaapista, ja hän katsoo minua vinosti hymyillen odottaen mihin juttuni tällä kertaa päätyy. En keksi mitään valittamista. 

Olen nojautunut vasten hänen olkapäätään samalla kun olemme puhuneet yhteiskunnasta ja politiikasta. Hän on painanut päänsä syliini sohvalla makoillessamme ja olen nolostunut kun vatsani on kurissut. Olemme välillä antautuneet suutelemaan toisiamme pitkään ja hitaasti. Päättäneet, ettemme enää puhu yhtään tylsistä ja vakavista asioista, ja keskittyneet musiikkiin. Santi on laittanut kätensä paitani alle ja avannut rintaliivit yhdellä kädellä. Hän silittelee ihoani. Hengitämme raskaasti toistemme niskoja vasten kun olemme toistemme sylissä. Sitten hän kantaa minut taas sänkyyn ja minua naurattaa. Mutta tilanne on tosi vakava. Ja meillä on ihanaa. Kiireetöntä. Kiihkeää. Santi haluaa aina nähdä, että minä nautin tilanteesta ensin. Ihan niinkuin Javierikin, mutta intohimoisella ja tunteellisella tavalla. Ei niin teknisesti, kuten Javier ainakin ensialkuun. Santi on kauhean kestävä. Siinä mielessä hän muistuttaa Manuelia. Ajoittain minusta tuntuu, että eikö hän itse nauti tilanteesta riittävästi, kun tilanne tuntuu kestävän ja kestävän. Tuttu ajatus, johon olen joutunut törmäämään joidenkin kohdalla. Mutta kun huohotamme sängyllä ja hän pussailee selkääni ja puristaa tiiviimmin kiinni itseensä, niin tiedän, että olemme molemmat yhtä onnellisia. Nousemme vielä juomaan lasilliset viiniä ja katselen valokuvia, joita Santi näyttää minulle. Jossain vanhassa kuvassa vilahtaa joku nainen taiteellisesti vähissä vaatteissa. En tietenkään kysele siitä mitään, mutta saan taas vahvistuksen siitä, etten halua liikaa nähdä yksityiskohtia kenenkään menneisyydestä. Ne on sitten juuri niitä pikkuasioita, jotka väkisin tunkevat mieleen heikompana päivänä. Kuten jonain väsyneenä maanantaina tai tiistaina. Menemme Santin kanssa nukkumaan ja sammutamme valot. On ihan hiljaista. Nousen vielä suutelemaan häntä suulle ennen kuin hän kaappaa minut tiiviiseen lusikka-asentoon. Näin haluaisin mennä nukkumaan joka ilta. Tosin, nyt minusta tuntuu etten saa unta ollenkaan. Santiagon hengitys muuttuu raskaammaksi ja hän kääntää kylkeään. Halaan vuorostani häntä ja nautin siitä, kun saan hengittää vasten hänen ihoaan, kuten joskus sain tehdä Javierin kanssa. Koitan olla aloillani yöllä, vaikka minua ei nukuta. Koitan nauttia siitä, että saan olla siinä Santin vieressä. En malta odottaa aamua. Ehkä nukahdan hetkeksi aina välillä. 

Kun Santi viimein alkaa heräillä vieressäni olen innoissani. Hän halaa minua heti ensimmäisenä, ja minä pussailen hänen kylkeään. Sitten vietämme ihanan aamuhetken toistemme kimpussa näyttäen kuinka paljon nautimme tilanteesta entistä avoimemmin. Santi kiusoittelee minua kun pyydän häntä jatkamaan. Olen helposti estoton. Meillä on yhdessä kivaa ja rentoa ja ihanaa. Jotenkin helppoa. Kun olemme makoilleet riittävästi huohottaen toistemme kainaloissa sotketuissa lakanoissa, minä menen ensin suihkuun ja hammaspesulle. Ja sillä aikaa kun Santi on suihkussa petaan sängyn ja siistiydyn. Tunnelma on kiva ja kepeä. Laitan taustamusiikkia soimaan. Kun meikkaan suuren peilin ääressä Santi tekee meille pienen aamupalan. Hyvää leipää, jonka päällä on hyytelöä. Mietin, että pitääköhän hän minua pinnallisena, kun pyydän odottamaan hetken ennen kuin olen valmis, mutta eikö minun pitänyt vain olla oma itseni. Juttelemme niitä näitä ja välillä kosketamme toisiamme ohimennen. Kysymme toistemme suunnitelmia uudelle vapaapäivälle. Santiagolla on joku pieni meno illemmalla. Ja omat kaverini odottavat minua suureen tanssitapahtumaan, joka ei juuri tuolloin voisi kiinnostaa minua vähempää. Ennen kuin lopetamme täydellisyyttä hipovat treffimme päätämme käydä vielä yhteisellä lounaalla. Ja jälkkärikahvilla. Juuri näin minä haluan viettää vapaapäiväni. Tismalleen näin. Siten, että suurin päänvaiva on se, että missä söisimme lounaan. Jos ei päästä yhteisymmärrykseen, niin käytetään Kivi sakset paperi -peliä nauraen yhdessä sille miten hassuja olemme. Sitten ihan vain siksi, koska ei ole kiire, painaudumme toisiimme kiinni katsomaan jotain ohjelmaa hetkeksi, ennen kuin lähdemme tuuliseen ulkoilmaan kohti lounaspaikkaa. Tuntuu kivalta tilata yhdessä ruokaa. On kivaa, kun Santi moikkaa hänelle tuttua tarjoilijaa ja minä saan olla siinä hänen kanssaan. Tekisi mieli ottaa hänen käsistään kiinni ja julistaa kuinka hyväksi tunnen oloni. Mutta sen sijaan puhumme säästä ja ruoasta, ja toivon ettei hän kyllästy minuun ja juttuihini. Santi maksaa lounaat, kiitämme tarjoilijaa ja siirrymme läheiseen kahvilaan, jonka myyjän Santi taas tuntee. Olen ylpeä voidakseni olla hänen seuralaisena siellä. Santi tilaa meille valitsemansa kahvit kysymättä minulta mitään. Ja se tuntuu minusta hyvältä. Hän on täydellisen miehekäs ja osaa pitää ohjat käsissään söpöllä tavalla. Nautin siitä. Minä tarjoan jälkkärit. Näin me toimitaan. Vuorotellen. Yhdessä. Tämä voisi olla meidän juttu. Santi saattaa minut pysäkilleni. Halaan häntä tiukasti ja sanon, että voitaisiin vaikka ensi viikolla nähdä jo ennen viikonloppua. Sitten bussi tulee ja minun pitää hypätä siihen vastentahtoisesti. 

Menen suoraan viettämään vapaapäivää ystävieni luokse. Oloni innostuu kun pääsen Simon luokse ja siellä on jo juhlat täydessä touhussa. Mutta vielä enemmän ilahdun, kun Santi lähettää minulle viestin, jossa ei ole mitään tärkeää sisältöä. Onko tämä juttu nyt minusta kiinni, vai onnistuuko se takuulla jos niin on tarkoitettu? Voinko vain lopettaa menettämisenpelossa vierailun ja luottaa siihen, että jos Santi tuntee samoin kun minä, ja meidän on tarkoitettu viettävän aikaa yhdessä, niin se tulee tapahtumaan. Toivon niin. Minulla on hauska lauantai. Tanssin täysillä. Se mukava mies tekee vähän enemmän tuttavuutta kanssani, josta olin aikaisemmin hieman kiinnostunut. Minä keskityn juhlimiseen. En kerro kenellekään että olen toivottomasti ihastunut. En vielä. Sitten kun (!) oloni on varmempi niin julistan sen mielelläni koko maailmalle. Haluan ne yhteiset somepäivitykset. Selfiet, joiden teksteissä kerrotaan, että viimeinkin palaset loksahtivat paikoilleen. Haluan sen kaiken ahneesti itselleni. Eikö jo olisi minun vuoroni! Olen saanut koko sinkkuuteni aikana someloveen pari yhteistä kuvaa Ronin kanssa, jotka hän on poistanut heti viimeistään seuraavana aamuna kaikista someista. Olen saanut hienovaraisen yhteisen päivityksen Javierin kanssa, joka merkitsi minulle tosi paljon. Mutta nyt mitään niistä ei ole jäljellä. Haluan uutisvirtani täyteen yhteisiä muistoja jonkun kanssa. No okei, ehkä voisin elää ilman someaktiivisuuttakin.  Mutta tähän fiilikseeni liittyy nyt varmastikin se, että satuin taas törmäämään uuden perheonnen hehkutukseen Ronin somessa. Jep. Vieläkin he ovat onnellisia. Yhä onnellisempia. Ja tekevät kaikki ne jutut ja paljon enemmän, kuin mistä me vielä reilu vuosi sitten Ronin kanssa puhuttiin. Ja suon sen heille. Olkoot onnellisia. Mutta mäkin haluan! Puhun tästä Manulle. Ja puhun hänelle treffeistäni. Sanon, että jännittää. Ja Manuel lupaa, että jos tämä tapailu menee mönkään, niin hänellä on viini ja pizza valmiina odottamassa minua lohtukylään. Hän saa minut hymyilemään. Santiago on ottanut minuun yhteyttä maanantaina (ei sillä että laskisin mitään viestivuoroja, en, en!) ja olemme sopineet treffit keskiviikolle. Jep. Kaikki tuntuu menevän täydellisesti eteenpäin. Ihan oppikirjan mukaan. Ekoilla treffeill pientä pussailua. Toisella tapaamisella päästiin toiselle pesälle. Ja kolmansilla kotideiteillä mentiin itse asiaan. Ja koko ajan kaikki on ollut parempaa ja helpompaa. Ja nyt haluamme tavata toisemme yhä nopeammin. Juuri niinkuin rakastuneena asioiden pitäisikin mennä. Olen tänään viettänyt tiistaita perinteisesti lounaskahvilassa ja päättänyt kertoa Santille mitä mieltä olen tästä kylmästä säästä. Oloni on niin kiitollinen, että voisin tirauttaa kyyneleen poskelleni pienellä vaivannäöllä. Tänään voin keskittyä kotiharjoitteluiden tekemiseen ja perheen näkemiseen. Ja huomenna saan taas nähdä tämän ihanan komean miehen, jonka ulkonäköä en jostain syystä vieläkään saa palautumaan mieleeni kuin satunnaisesti. Naamassani on kauhea finni ja ehkä ehdin tänään selvittää miten pääsisin siitä eroon ennen huomista. Olisipa huolenaiheeni aina tällaisia.

Kohta sataa

Aloitan perjantaiaamun nousemalla sängystä jo aika rutiininomaisesti ennen kuin oikeasti pitäisi. Juuri nyt en voi uskoa, että olen vielä jokin aika sitten torkutellut herätyskelloa viimeiseen mahdolliseen hetkeen saakka, ja sitten rynnännyt sekuntipelillä töihin. Koko päivä alkaa aivan erilailla, kun venyttelen rauhassa sänkyä pedatessa ja mietin siinä samalla, että minkä verryttelyohjelman tekisin. Kokeilenko jo tehdä ihan itse vai otanko videon tueksi (mielummin katson videota). Pystyn usein vähintäänkin vartin verran keskittymään vain itseeni ja hetkeen. Rauhalliseen hengittelyyn. Silmät kiinni tunnustelen selkärankaa ja niveliä, joita venyttelen. Opettelen avaamaan sydämeni (rinta ulos, vatsa sisään) ja pitämään hartiat alhaalla. Siihen jää koukkuun. Sitten laitan musiikin päälle ja pukeudun. Tänä aamuna olen pessyt sattumalta lattiat, koska aikaa ja energiaa oli niin mukavasti. Ei ahdista. (Ah, kiitos.) Kuljen hymyillen töihin. Aurinko ei paista tänään, mutten melkein edes huomaa sitä. Koska oloni on sisältä päin niin valoisa. Tämäkö on taas se normaali olotila, josta pitäisi pystyä nauttimaan joka päivä. Tällaistako se elämä olikaan ilman ahdistusta. Se vain katosi. Taas pääsin tähän siunattuun olotilaan syystä tai toisesta. Tietysti siihen tänään vaikuttaa se, että olemme sopineet treffit illaksi Santin kanssa. Se, että torstai-iltana, hän on laittanut minulle kivoja viestejä, kun itse olen menestyksekkäästi päättänyt keskittyä jumppaan ja siivoukseen. Uuden huuhteluaineen testailuun ja vaatekaapin järjestelyyn. Kirjahyllynreunojen pölyjen pyyhkimiseen ja tyynyjen sommitteluun sohvalla ja sängyllä. Ehkä ihan vähän ajatellen sitä, että kenties joku päivä Santi (tai joku!) tulee kylään minun luokseni. Ja kun hän illalla ottaa minuun yllättäen yhteyttä (no ihan vähän mietin asiaa), niin hymyilen ja tunnen kuinka pahaenteisyys loistaa poissaolollaan. Santi lähettää jonkun hauskan irrallisen jutun, ja ilahdun siitä, että hänkin osaa ottaa yhteyttä ilman mitään järkevää sisältöä. Olen kyllä meistä se monisanaisempi. Sellainen, jolla on ehkä tarpeettomankin usein joku hauska kommentti sanottavana itse asian ohi. Ja useimmiten Santi pysyy järkevänä ihmisenä useammin itse asiassa. Eikä se minua haittaa niin kauan kun ei häntäkään. Hyvillä mielin, puhtaassa nätissä asunnossani menen nukkumaan puhtaisiin lakanoihin. Ja herään iloisena perjantaihin. 

Töihin päästyäni aloitan keskustelun pitkäaikaisen kaverini Singhin kanssa. Tällä kertaa (taas?) puheenaiheena ovat järjestetyt avioliitot. Hyvä fiilikseni on valunut läpi näppäimistöltä toiselle puolelle maailmaa, ja Singh heti arvaa, että minulla on illalla treffit. Ja hän vastaa ilooni lähettämällä huumorikuvan, jossa epätoivoinen deittailija päätyy vanhempien avulla järjestettyyn avioliittoon. Olen aiemmin nähnyt upeita hääkuvia Singhin siskon häistä. Hänen avioliittonsa oli järjestetty. Ei siksi, että vanhemmat olisivat tahtoneet naittaa nuoren tyttärensä kymmenestä lampaasta naapurin ukolle. Vaan koska sisko oli ihastunut nuoreen mieheen ja halusi olla ihan varma, että tekee oikean ratkaisun. Siispä nuoripari oma-aloitteisesti pyysi vanhempiaan aloittamaan järjestetyn avioliiton prosessin. Singh kertoo, että usein aloite järjestettyyn avioliittoon tulee asianomaiselta itseltään. Joko siten, että sopiva puoliso on jo kiikarissa. Tai jos aiempi rakkausliitto on päätynyt eroon, tai kun kumppania ei muuten vain tunnu löytyvän. Prosessi on niin luotettava (näissä ylemmissä piireissä), että moni epävarma nuori haluaa käydä sen läpi, ennemmin kuin hypätä riskialttiina nähtyyn rakkausliittoon. Mitä enemmän Singh puhuu asiasta, sitä enemmän sitä ymmärrän. Prosessin aikana kummankin avioliittoon tahtovan osaisen perheet tapaavat useita kertoja ja käyvät läpi kaikki tärkeät asiat. Taustat tutkitaan tarkoin. Samoin kuin se, miten yhteensopivat ovat parin elämänkatsomukset, varallisuudet, luonteenpiirteet ja tulevaisuudentoiveet. Se on kuin Ensitreffit alttarilla -perhe edition! Tuntemattomien ammattilaisten sijaan, sopivan kumppanin sinulle kartoittaa perheesi. Taloudellisen hyödyn hakeminen ei yleensä ole näissä tilanteissa riski, sillä ainakin Singhin perhe kuuluu varakkaaseen yläluokkaan. Singh kertoo, että prosessi kesti siskon tapauksessa viisi kuukautta, ja kumpikin suku antoi avioliitolle siunauksen. Sen jälkeen he tarkistivat tähdistä mikä tulisi olemaan seuraavan vuoden aikana onnekkain ajankohta häille. Ja sitten juhlittiin kolmepäiväisiä häitä, jotka tulivat maksamaan Singhin (ja toisen puolison?) perheelle noin 15 000 euroa. Kuvissa uskomattoman kaunis intiatar hehkuu onnea komean aviopuolisonsa vieressä. Ja Singh sanoo, että he ovat onnellisia.

Singh kertoo myös serkustaan, joka tahtoi vanhempiensa järjestävän hänelle avioliiton, kun ensimmäinen rakkauteen perustunut liitto kariutui. Intiassa puhutaan paljon siitä, kuinka on parempi rakastaa häiden jälkeen, kuin ennen häitä. Kaiken tulee lähteä ystävyydestä. Right on! Serkun kohdalla koko prosessi kesti kaksi vuotta. Perhe tapasi ja tutki lukuisia morsianehdokkaita, kunnes täydellinen nuori nainen tuli vastaan. Myös avioon tahtova pari tapaa toisiaan ennen häitä ja varmistaa, että viehtäys on molemminpuolista ja ystävyys alkaa kehittyä. Singh kertoo, että intialaiset näkevät rakkausliitot hyvin epävarmoina niiden korkeiden avioerotilastojen vuoksi. Hän näyttää minulle oppimateriaalia, joka toteaa, että järjestetyssä avioliitossa odotukset ovat usein alhaisemmat ja siksi ne ylittyvät avioliittoon astuessa. Kun kaikki tärkeät asiat on jo selvitetty ja perheet ovat vakuuttuneet parin yhteensopivuudesta, on yhteiselo usein hämmästyttävän helppoa. Kun taas rakkausliitoissa odotukset ovat usein liian korkealla ja tulevat alittumaan. Makes sense! Ainakin tavallaan. Minusta tuntuu kauhean turvalliselta, että näissä piireissä nuoret aikuiset ovat vapaita (ainakin tässä tapauksessa) kokeilemaan siipiään deittimaailmassa ja voivat halutessaan jälkikäteen turvautua vanhempiensa neuvokkuuteen. Tietysti tätä väärinkäytetään paljon. Ja tietysti tarkoin suunnitelluistakin järjesteyistä liitoista löytyy kauhukertomuksia. Mutta Singh on todella tasapainoinen ja ihana ihminen. Hän on jakanut minulle perhealbumejaan, joissa hänen onnellisen näköiset vanhempansa hymyilevät toisiaan silmiin katsoen kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin kun heidät oli löydetty toisilleen omien vanhempiensa avulla. Jotenkin romanttista ja kaunista. Singh kertoo, että intiassa järjestetty avioliitto on kulttuuriin sidottu juttu, joten siksi myös kristityt ja muiden uskontojen edustajat käyttävät systeemiä hyödykseen. Mietin, että aiokokohan Singh turauvuta joku kerta vanhempiensa tukeen tässä asiassa. Mutta ainakin vielä toistaiseksi hän hän on tapaillut toinen toistaan kauniimpia pippurisia tyttöjä, joilla on kuulemieni tarinoiden ja näkemieni screen shottien perusteella hykerryttävä huumorintaju ja vahva itsetunto. Toivon todella, että saan joskus vielä ihailla Singhin hääkuvia. Ja omiani.

Heti aamulla saan viestin Santiagolta, joka jo intoilee tapaamisestamme. Saan päättää mitä teemme illalla, ja tartun Santin varovaiseen ehdotukseen viettää koti-ilta hyvän ruoan ja viinin parissa. Lupaan viedä mukanani jotain yllätysherkkua. Toki olisin varmasti voinut ehdottaa tapaamista minunkin luonani. Mutta sen aika on ehkä sitten myöhemmin. Olisin voinut ehdottaa tapaamista jossain julkisessa paikassa, mutta me olemme tehneet sen jo pari kertaa poissulkien sen, että jotakuta pitäisi pakoilla neljän seinän sisällä. Nyt mitään muuta ei tarvitse todistella kuin yhteistä kemiaamme. Ei todistustaakan vuoksi, vaan ilon ja intohimon. Ajatus koko illasta ja yöstä kahden kesken saa samantien perhoset lentelemään vatsassani. Koko kroppaa kihelmöi. En malta odottaa, että suutelemme toisiamme maistaen kalliin viinin toistemme huulilla. Viivyttelemme varmasti tarkoituksellisesti ennen kuin hyppäämme itse asiaan, ja se luo ihanan fiiliksen koko iltaan. Laittaudun kunnolla. Tuoksun illalla ihanalta. Puhelimen voi laittaa äänettömälle ja unohtaa sen laukunpohjalle. Ennen kuin suuntaan Santin luokse, ehdin taas tavata Elinan pienillä lasillisilla viikonlopun aloittajaisiksi. Voi miten onnekkaaksi taas saan tuntea itseni. Toki tässä sivussa vastailen keiltävästi Rickyn leffailtakutsuihin. Ja kerron ystäville taas viettäväni rauhaisaa iltaa, vaikka loistavaa ohjelmaa ja seuraa olisi ollut tarjolla ilman Santiakin. Mutta olen juhlinut tänäkin vuonna enemmän kuin moni tekee koko elämänsä aikana. Ja kuka ties huomenna juhlimme jälleen. Tänään on romantiikan vuoro. Toisaalta ymmärrän niitä, joiden olen joskus kuullut sanovan, ettei heidän elämässään ole tilaa parisuhteelle. Ymmärrän sen oikein hyvin. Ja olen kiitollinen näistä sinkkuajoista, joista olen osannut ottaa aika hyvin kaiken irti.

Ce sera sera

Pitkästä aikaa sekoilen ihan kunnolla yöllä. Herään ensin siihen, että näen Ilen nukkuvan vieressäni sängyssäni ja hänellä on kädessään läpinäkyvään muovikääreeseen paketoitu ruusu. Istun siinä sängyllä silmät auki, eikä minulla ole pienintä epäilystäkään, etteikö Ile olisi siinä. Pystyn liikkumaan ihan normaalisti. Tila on jonkinlainen valveuni tai unihalvaus ilman sitä halvausta. Siinä keskellä yötä ihan tosissani ajattelen, että voi ei! Olen taas unohtanut, että kutsuin ystävät kylään ja sitten olen nukahtanut kesken kaiken. Ja nyt Ile-raukka on joutunut jäämään yöksi, kun ei ole saanut minua hereille! Minua usein näinä hetkinä hävettää, että olen nuhjuisessa yöpaidassa. Ja miten olenkaan voinut olla näin huono emäntä vieraillani. Sitten kuulen keskustelua parvekkeen ikkunasta ja tajuan, että Aku ja pari muuta kaveria on vielä hereillä luonani! Alan heti ajatella, että menenkö nopeasti vaihtamaan vaatteet ja katsomaan, että vessa on ihan puhdas. Sitten kuin sormea napsauttamalla tajuankin, että minä höpsö olenkin ihan yksin kotona. Ja jatkan rauhallisesti uniani. Sitten taas herään vähän myöhemmin (päästyäni johonkin tiettyyn unisyvyyteen?) ja näen ja kuulen vieraita luonani, ja vedän yöpaitaa paremmin päälleni ja taivastelen punastuneena, että näkiköhän joku että nukun ilman alushousuja! Joskus en tunnista omaa kotiani, vaan näen olevani hotellihuoneessa tai jossain aivan muualla. On hauskaa, kun ihan selkeästi kokee olevansa lomamatkalla jossain eksoottisessa paikassa meren pauhatessa ulkona ulkona ja palmujen huojuessa ikkunoiden ulkopuolella. Saatan nousta sängystä ja kävellä ympäriinsä pukeutumaan tai laittamaan valoja päälle ennen kuin havahdun hereille. Yhden kerran tilanne on ollut aavistuksen verran pelottava, kun Javier istui luonani sohvalla ja kuulin selkeästi hänen puhuvan minulle. Se on noissa hetkissä ihan normaalia, kun uni on päällä. Ääni kuuluu ihan selkeästi. Mutta tuona kertana muistaakseni nousin ylös kävelläkseni Javierin luokse, ja kuulin hänen siitä ihan läheltä kysyvän minulta jotain, kun samaan aikaan havahdun todellisuuteen enkä näe ketään missään. Se pienen pieni hetki siinä välissä tuntui pelottavalta, kun tajuan kaiken olleen vain unta ja havahdun hereille, mutta silti vielä kuulen hänen äänensä ihan selvästi vieressäni. Olen tosi onnekas, kun nämä uniseikkailuni eivät ole koskaan olleet tämän pelottavampia.

Olemme keskiviikkona jatkaneet Santin kanssa viestittelyä sen jälkeen, kun olen päättänyt varmistaa, etteihän hänellä ole puolisoa kotimaassaan. Onhan se kaukaa haettu typerä ajatus. Mutta silti täysin realistinen. Olen törmännyt useisiin varattuihin miehiin tinderissä. Mutta onneksi useimmat heistä tuovat sen ilmi heti keskustelun alettua. En ole koskaan ikinä tuntenut minkäänlaista tarvetta sekaantua varattuihin miehiin. Ollessamme teini-ikäisiä eräällä nätillä tyttökaverillani oli tapana testata omaa viehätysvoimaansa viettelemällä useat ystäviensä poikaystävät. Tuleeko se tarpeesta osoittaa olevansa halutumpi kuin muut? Todistaa, että mies valitsisi hänet toisen sijaan jos vain voisi? En tiedä, mutta ainakaan tässä iässä aikuisena, en näe moisessa touhussa mitään mieltä. En edes vaikka vaimolta olisi lupa. Hyh, sitäkö Javier olisi halunnut alkaa kanssani tekemään! Olla tinderissä ja aloittaa keskusteluja kauniiden naisten kanssa kertoen, että hän elää avoimessa suhteessa, mutta voisi kutsua heidät kylään, kun minä en ole paikalla. Ei todellakaan. Ei käy. Onneksi en asettanut itseäni sellaiseen asemaan hänen kanssaan. Muuten en ehkä olisi tavannut ketään näistä uusista ihmisistä. En olisi tutustunut Santiagoon, joka on jo ainakin hetkeksi vienyt jalat altani. Jännittävää, että yhtäkkiä taas elämääni on tullut uusi mainio ihminen, enkä voi yhtään tietää, onko hän mukana menossa vielä viikon tai vuoden kuluttua. Mies, joka yllätyksekseni jatkaa vielä viestittelyä kanssani sovittuamme treffit viikonlopulle, ja toteaa pyytämättä, ettei hän ole koskaan ollut pettäjätyyppiä (jes!) ja kokee itsestäänselväksi rehellisyyden parisuhteessa (hän puhuu parisuhteesta!). Minua hymyilyttää, kun kävelen ruokakaupan kautta töistä kotiin, ja siitä tapaamaan Elinaa tutulle juoruhetkelle punaviinilasillisten ääreen. Oloni on leijailevan tyytyväinen, koska juuri nyt kaikki on aika hyvin. Ehkäpä juuri tämän ihmisen kanssa me saadaan keskusteltua asioista avoimesti ja nopeasti selvitettyä, että haluammeko samoja asioita lähitulevaisuudelta. Minusta tuntuu, etten Santin kanssa ajaudu samanlaiseen jopa vuosia kestävään epätietoisuuden ja jossittelun limboon, missä olen ollut Ronin ja Javierin kanssa. En voi tietää haluammeko me olla yhdessä muutamien onnistuneiden treffien lisäksi. Mutta ainakin minusta tuntuu siltä, että asiat ratkeavat suuntaan tai toiseen helpommin kuin tähän asti muiden kanssa. Joko hän on ihana pikkuromanssi, tai sitten jotain enemmän tai vähemmän. Mutta tänään tyydyn tähän tilanteeseen.

..mutta vain minun päässäni?

Olen siis aloittanut tutun yliajattelun ja pahimman pelkäämisen lievänä sivuilmiönä sille, että olen tavannut tyypin, joka on jostain syystä saanut minut ihastumaan itseensä. Kaikki on vielä alkutekijöissään ja ehkä niille sijoilleen jääkin. Mutta siinä missä minusta tuntuu, että olen tuntenut Santiagon paljon kauemmin kuin pari viikkoa, niin alan heti ylilyödä kaikessa muussakin. Vai onko se hullaantuminen normaalia? Ehkä keskenkasvuisille teineille! En tiedä koko ihmisestä paljoakaan (vai ovatko sielumme aina tunteneet toisensa, ah), joten tunnen oloni taas aika naurettavaksi sen edessä, että alan automaatiolla langeta leikkeihin ja sydänsuruun valmistautumiseen. Kuten sanottu, kaikki on vielä lievää! Joten opettelen pitämään jalan jarrupolkimella heti alusta alkaen. Nyt on tilaisuus osoittaa mitä olen oppinut. Näyttää, ettei kaikki nämä vuodatetut kyyneleet ja epätoivoiselta tuntuneet päivät ole valuneet hukkaan. Ennaltaehkäisen täysillä betoniseinään ajamista hilliten ajatuksiani heti alkuun. En keskity liikaa hänen ajattelemiseensa ja haihattelemaan yhteistä täydellistä tulevaisuuttamme. Vaan ajattelen itseäni, ystäviäni ja kaikkia niitä miehiä, joista saattaisin tykätä. Ensisijaisesti minä minä minä. Harjoittelen tasapainoa pitämällä kiinni jumppa-aikatauluista ja intoilusta ruokavalioon. Muistuttelemalla itseäni siitä, miten mihinkään ei ole kiire. Minunhan pitäisi saavuttaa hyvä tasapainoinen itsenäinen elämä. Terve itserakkaus. Eikä antaa kenenkään tulla romuttamaan taas hyvään vauhtiin päässyttä prosessiani. Aina välillä muistan, etten välttämättä edes pitäisi hänestä riittävästi alkuinnon jälkeen. Entä jos olenkin pinnallisempi kuin nyt kuvittelen olevani. Entä jos hänestä paljastuukin puolia, joita en tahdo pidemmän päälle sulattaa. Niinpä, siispä vedä henkeä! Mutta miksi hän on saanut tällaisen reaktion aikaan minussa? Pelkästäänkö siksi, että hän on niin avoimesti minuun viehättynyt tekemällä kiihkeitä aloitteita läheisyyteen kanssani. Se viestittää minulle ehkä valheellisesti, että hän on ihastunut palavasti vain minuun. Kehonkieli pistää omat aivoni kuvittelemaan, että koska toinen käyttäytyy näin, niin minunkin kannattaisi. Geenipooli intoilee tyypistä, joka tulee alkuperäisesti jostain kauempaa. Enkä itse ole löytänyt hänestä itsestään mitään huonoa sanottavaa. Santi avaa minulle ovet ja on riittävän perinteinen mies tehdessään päätöksiä esimerkiksi deittiemme sisältöjen suhteen. En kaipaa täydellistä tasa-arvoa, vaan nautin siitä että mies on vahvempi ja osaavampi kuin minä. Hän on fiksu ja ymmärtää enimmän osan jutuistani. On kysellyt asioita perheestäni ja tahtonut kertoa omastaan. Hän on osoittanut kiinnostusta minua kohtaan monella tasolla. Ja minä olen kysellyt häneltä kaikenlaista vähintään yhtä paljon. Me pystymme nauramaan yhdessä hölmöillekin keskusteluillemme samalla, kun haluamme olla toisemme kimpussa. Tai olla vain ihan hiljaa katsomassa peilikuvaamme, joka heijastuu valtavasta ikkunasta loikoillessamme hänen luonaan. Miksikäs en lankeaisi tähän yhtälöön?

Vielä toistaiseksi päädyn siihen, että pienet ylilyönnit suuntaan ja toiseen ovat ihan normaaleja siinä vaiheessa kun alkaa ihastua johonkuhun. Myös ihan aikuisena. Mutta nyt ero on siinä, että meidän on osattava kontrolloida käyttäytymistämme riippumatta siitä mitä mielen tekisi mieli tehdä. Minunhan pitäisi nyt olla tässä asiassa ekspertti. Silti tuntuu haastavalta löytää kultainen keskitie, jossa säilytetään se oma itsensä, joka viestii jos viestittää. Ja samaan aikaan tunnistaa jos jokin toiminta onkin lähtöisin ahdistuksesta tai epävarmuudesta. Ei se ole niin yksinkertaista! Toimintaa siis ehkä kannattaa turvallisuussyistä ensialkuun rajata objektiivisesta näkökulmasta. Siksi olen tiistaina päättänyt, että tiedustelen Santin kiinnostusta illalla kello kuusi. Lähtiessäni töistä törmään sattumalta Elinaan ja olen iloinen, koska saamme näin tuhlattua tunnin yllätyslasillisten ääressä! Sitten toinen ylimääräinen tunti pakkovelvoitteiden ja sallitun yhteydenoton välillä kuluukin mukavasti jumppaohjelmaa tehdessä. Ja heti kun olen itseeni tyytyväisenä venyttelemässä ja keskittymässä hetkeen, niin saan viestin. Vähän ennen kuutta Santi ottaakin minuun yhteyttä. Vilkaisen puhelimeni näyttöä downward facing dogistani ja hymyilen hänen iloiselle yhteydenotolleen, mutta vastaan vasta kun olen täysin valmis. Pidetään kiinni omista asioista. Mihinkään ei ole kiire. Tämä tuntuu pieneltä palkinnolta omasta kärsivällisyydestäni. Siitä, että olen päättänyt pitää kiinni omaan hyvinvointiini liittyvistä asioista, enkä ajautua tuijottelemaan ahdistuneena ajan etenemistä. Vaihtelemme viestejä loppuillan ajan. Puhumme vitsaillen ruoasta ja unista. Ja varmistamme siinä sivussa, ettei kummallakaan ole tälle viikolle mitään erityisiä suunnitelmia. Haluaisin ehdottaa heti tapaamista seuraavalle päivälle. Mutta toppuuttelen itseäni, koska tiedän, että sen voi tehdä aivan hyvin tarvittaessa seuraavanakin päivänä. Ja sitä paitsi, jos olen jotain oppinut, niin antamaan juuri tälle ihmistyypille tilaa ja aikaa. En haluaisi, että yhteydenpito olisi mikään numero. Haluaisin voida olla aktiivisesti yhteydessä niin paljon kuin huvittaa. Haluaisin, että toinen viestittelisi turhuuksista pitkin päivää. Mutta pystyn elämään vähän jäykemmässäkin viestintäkulttuurissa. Se voi kehittyä. Nämä ovat asioita, joista voi tarvittaessa keskustella jos suhde kehittyisi niin pitkälle. Yksinkertaista. Niin aikuiset fiksut ihmiset osaavat toimia. Se on jännä, että oppii puhumaan vasta kun on ensin tavaillut sanoja muutaman vuosikymmenen.

Herään keskiviikkoon niin aikaisin, että ehdin tehdä aamuverryttelyt vähän pidemmän kaavan mukaan. Olen ihan vähän turhautunut, kun en pysy jossain asennossa niin hyvin kuin haluaisin, mutta se kuuluu kärsimättömään persoonallisuuteeni. Onneksi sinnikkyyteni on sitä vahvempi piirteeni. Aamusuihkussa ajelen sileiksi taas kaikki tärkeät paikat. Ihan vain varmuuden vuoksi. Oloni ei ole ahdistunut, mutta huomaan päällä olevan tilanteen vaikuttavan yleisvireeseeni. Se sellainen malttamattomuus kummittelee mielenrauhan taustalla. En pysty heittäytymään aktiivisesti tulevien päivien suunnitteluun, koska haluan pitää tilaa avoimena Santille. Mutten pysty avoimesti puhumaan deittailustani tälle tietylle kaveriporukalleni. Olen torpannut joidenkin aloitteita, enkä tahdo loukata ketään. Ja ehkä jotenkin pelkään, että ystävyyteni osan näiden henkilöiden kanssa perustuu siihen, että he pitävät minusta vähän rajat ylittävällä tavalla. Pientä viatonta flirttiä on ollut ilmassa. Mutta olen silti säilyttänyt asemani tavoittamattomana hyvänä tyyppinä, johon kukaan ei ole koskenut. Ehkä koen että tipahtaisin joltain itserakentamaltani jalustalta jos yhtäkkiä olisinkin todisteellisesti maallinen. Hah. En tietystikään valehtelisi, jos joku asiasta kysyisi. Mutta koen turvalliseksi puhua rauhallisesta illanvietosta treffi-infon sijaan. Itse asiassa Santi kysyi edellisdeiteillämme, että tietävätkö ystäväni missä minä olen. Aika outo kysymys? Ja oikeastaan juuri sellainen, mitä Javierikin olisi voinut kysyä. Ja ehkä joskus kautta rantain kysyikin. Ollessaan tahtomattaan huolissaan asemastaan. Vastasin viikonloppuna Santille jotain ympäripyöreää ja totesin, että eivätköhän he arvaa mitä minä teen. Ja se on totta. Pidän Santin suorasta tavasta kysyä juuri sitä, mitä hän haluaa kuulla. Haluaisin pystyä luottamaan siihen, että toinen osaa sanoa jos jokin asia häiritsee. Kertoa selkeästi mitä tahtoo. Eikä niinkuin Javier, joka teeskenteli itselleenkin sitä mitä oikeasti ajatteli. Viettäessämme pientä pysähtynyttä hetkeä lauantaiaamuna vieretysten, Santi tuijotti kaukaisuuteen ja kysyin, että mitä hän miettii. Ja hän naurahti ja sanoi miettivänsä sitä milloin minä harrastin seksiä ensikertaa. Ja sitä, että mikä on erikoisin paikka, jossa olen sitä tehnyt. Ja taas hän yllättää minut kysymyksellään! Kukaan ei ole kai koskaan kysynyt minulta tuollaista asiaa viimeisten vuosien aikana. Enkä itse ole ollut laisinkaan kiinnostunut kenenkään kaukaisesta historiasta tällä saralla. Jotenkin nuo kysymykset tuntuvat olevan ristiriidassa sille kuvalle, mikä minulla on Santista. Muttei asia minua haittaa lainkaan. Sehän vain osoittaa, että hän todellakin sanoo mitä haluaa. Ja ennemmin sanoo hölmöjä juttuja, kuin pimittää jotain tärkeää. Naurahdin häkeltyneenä ja ujona jotain vastaten, ja soperrellen, etten halua varmaankaan kuulla näitä asioita liikaa hänen menneisyydestään. Ja nauroimme tilanteelle. 

En oikeastikaan haluaisi kuulla tuollaisia yksityiskohtia liikaa toisen menneestä. Ensireaktioni on lievä täysin tahdosta riippumaton mustasukkaisuus sitä kohtaan, että jollain minulle potentiaalisesti merkityksellisellä ihmisellä onkin ollut elämä ennen minua. Tietysti se on täysin hullua ja havaitsen sen täydellisesti. Mutten voi tunnereaktiolleni mitään. Jos tietäisin liikaa toisen henkilökohtaisia asioista ne saattaisivat häiritä minua. Ei välttämättä, mutta miksi ottaa riskiä, jos ne eivät tuo oleellista lisäarvoa suhteelle?  Enkä nyt tarkoita ehkä mitään ikäasioita, mutta yhtään syvemmät yksityiskohdat saisivat mielikuvitukseni laukkaamaan. No mutta se siitä. Olen keskiviikkona lähettänyt Santille iloiset huomenet erityisen hauskalla yksityiskohdalla. Jollain sellaisella, mistä voisi tulla meidän inside-juttu, jos hän osaisi heittäytyä enemmän huumorilla viestintään. Mutta vaikkei osaisi, niin ainakin näissä asioissa voin olla oma itseni. Iltapäivällä viestittelemme taas harrastuksistamme ja kaikesta kepeästä. Ja sitten Santiago ehdottaa, että tekisimme jotain yhdessä viikonloppuna. Okei. Ei siihen ole kuin muutama päivä aikaa. Voin siis tänään lähteä vaikka pelailemaan lautapelejä kavereiden kanssa. Tartun tilaisuuteen ja lyön heti ajankohdan Santin kanssa lukkoon. Ja samalla vielä varmistan, että onhan hän sinkku. En ole koskaan kysynyt sitä, ja olen jostain saanut päähäni ajatuksen, että ehkä hänellä onkin joku kotimaassaan odottelemassa, tai saapumassa tänne! Ja minun on pakko saada poissuljettua noin hölmö ajatus kokonaan. Siispä tänään voin keskittyä ystäviin. Ja odotella sitten kevein mielin (hah!) viikonloppua. BLING. Santi vastaa nauraen ja toteaa tietysti olevansa sinkku. Ja heti oloni tuntuu vähän tyhmältä (paitsi, että paras vastaus olisi ollut hopefully not for long). Mutta sanon hänelle hymyillen, että parempi varmistaa ajoissa, kuin oppia läksyjä jälkikäteen. Ja sitä paitsi se on samalla osoitus siitä, että olen hänestä kiinnostunut. Pakko vielä lisätä erikoinen huomioni koskien ajatuksiani Santia kohtaan. En muista miltä hän näyttää. Jos mietin häntä, niin en saa mieleeni hänen kasvojaan kuin hyvin harvoin. Vaan sen sijaan näen aina mielessäni Akun kasvot. Heissä on melko paljon yhtäläisyyksiä, mutta eikö tämä ole erikoista? En siis oikeastikaan saa välillä hänen kasvojaan mieleeni ollenkaan, vaikka yrittäisin. Muistan, että minulla on ollut sama tilanne joskus jonkun toisen kanssa. Mistähän se voi johtua? Romanttisesti ajattelen, että tietysti siitä, että kun olemme yhdessä niin näemme vain toistemme sisimmän ja siksi en näe ulkokuorta ollenkaan. Mutta ainakaan tämäkään asia ei näytä minua häiritsevän liikaa.

Ja hiljaisuus laskeutuu

Olemme vaihtaneet pari viestiä Santiagon kanssa maanantain aikana siten, että ensin minä olen sanonut jotain hauskaa aamupäivällä, johon hän on lounastauollaan reagoinut neutraalisti. Ja sitten vastattuani hauskasti, saan neutraalin viestin takaisin kahdeksan tunnin päästä illalla. Joo, eikö ole taas typeää ja lapsellista alkaa analysoida jotain viestimistoimintaa. Mutta kieltämättä yhtäkkiä hän ei olekaan ollut niin hauska ja innokas, kuten edellisviikolla. Ja se tietysti tuntuu minusta siltä, että nyt kolmansien treffien jälkeen hänen valloitettuaan minut, ei kiinnostusta tarvitse enää ylläpitää niin vahvasti. Tietysti nyt mietin asiaa ääripäiden kautta, enkä tee mitään pysyviä johtopäätöksiä mistään näin hätäisesti. Mutta mietin asiaa. Ja ehkä minulle on tullut jostain tunne, että hän ei ole etsimässä samaa kuin minä. Siispä olen tämän takkuilevan alkuviikon viestinnän päätteeksi päättänyt, että jos hänestä ei kuulu mitään koko tiistaipäivänä, niin minä aion illalla suoraan kysyä, että huvittaisiko hengailla tällä viikolla. Ja pyydän ihan suoraan kertomaan jos hän on vain haluamassa pitää kevyttä hauskaa eri ihmisten kanssa, eikä sitoutuminen ole hänellä näköpiirissä lähitulevaisuudessa. Eikö se ole ihan normaalia käydä nämä asiat läpi tässä vaiheessa? Meillä sujui kolmet treffit täydellisesti kuin oppikirjasta. Ja perinteisestä vanhanaikaisesta näkökulmasta katsoen, tämä olisi se hetki kun aletaan miettiä sitä, että tapaillaanko nyt enemmän vai ei. Näin ajattelin sinkku-urani alkuvaiheessa. Että jos pääsee kolmansille treffeille, niin se jo tarkoittaa molemminpuolisia aikeita suhdetoiveista. Sittemmin olen oppinut ettei niin todellakaan ole. Ja siksi kai asia täytyy vaan sanoittaa läpi. Kyllähän Javier minulle taisi sanoa tavattuamme, ettei hän hae sitoutumista. Mutta ehkä silloin hyväksyin sen? Tai haihattelin voivani muuttaa hänen mielensä (jonka sitten lopulta osittain teinkin). Mutta nyt kun minusta tuntuu taas suhteellisen tasapainoiselta, niin suojamekanismini sanoo, että tästä pidemmälle on ihan turha edetä, jos päämäärät eivät kohtaa. Vaikka olen aika palavasti haihatellut kaikkea Santin suhteen, niin nyt vielä on se hetki, kun voin perääntyä suhteellisen turvallisesti särkemättä sydäntäni. Itsepuolustuskeino! Huomaan nimittäin herättyäni tiistaipäivään, että tämä asia pyörii mielessäni. Ei välttämättä ahdistuksen tunnetta lisäten. Mutta imien hieman energiaa siltä myönteiseltä kepeydeltä, jonka siivittämänä olen jaksanut hymyillen kulkea toimistolle ajattelematta mitään tylsyyksiä. Koska minua harmittaa, jos hänen intonsa on nyt minun suhteeni laantunut, kun aluksi olin niin iloinen juuri siitä innokkaasta yhteydenpidosta. Mutta ei nyt hätäillä vielä.

Olen tietysti tahtomattani ajatuksissani päätynyt siihen, että hänellä on ollut aktiivisesti muita tapaamisia, ja nyt hänen keskittymisensä jakautuu liian moneen suuntaan. Ehkä hän muistuttaakin liikaa Javieria, joka tahtoo vain tehdä vaikutuksen kaikkiin ja ottaa heistä pinnalliset ilot irti. Se luontainen karisma ja tulisuus antaa siihen loistavat edellytykset. Kuitenkaan Javier ei koskaan ole valehdellut minulle. Joten jos näillä miehillä todella on jotain yhteistä, niin suoraan kysymällä saa varmasti suoran oikean vastauksen. Siispä tänään asia ratkeaa suuntaan tai toiseen! Enää en vitkuttele uhraamassa tunteitani turhaan. Ja kysymisessä ei ole mitään pahaa. Ei se ole kosinta. Pyydän vain, että hän ilmoittaa minulle, mikäli kokee, että tahtoo ennemmin vapaata hauskanpitoa, koska minun tavoitteeni ovat pidemmällä tähtäimellä toisenlaiset. So we can be on the same page. Nih. Eiks niin? Eikö normaalissa tapailun aloittelussa näistä asioista voida heti puhua?  No. Olen myös jutellut Rickyn kanssa. Hän on kertonut, ettei deittaile tuota naista, jonka kanssa käveli minua vatsaan kaupungilla. Vaan edelleen odottaa, josko minä haluaisin tapailla häntä. Nyt tietenkin olen liian fokusoitunut Santiagoon, jotta pystyisin palata ajattelemaan Rickyä. Mutta samalla olen tyytyväinen, että jos joudun kokemaan pettymyksen ja menetyksen taas, niin lohtua on saatavilla. Maanantai-illan ratoksi käväisin myös vilkaisemassa tinderiä. Kummallista, etten ole kuullut kivasta ja komeasta Mikasta mitään, vaikka treffimme sujuivat loistavasti. Toki hänellä saattaa olla ihan samanlainen tilanne päällä kuin minulla, ja voimme jatkaa keskustelua myöhemmin jos siltä tuntuu. Sen sijaan uusi tapaamaton tinderi on edelleen ehdotellut treffejä, mutta itse pidän hieman ympäripyöreää linjaa yllä kunnes tämänhetkinen tilanne ratkaistuu.Tänään! Kello kuusi. Ellei Santi ota minuun yhteyttä aiemmin. Jätetään tämä aihe nyt hetkeksi jäihin. Viikonloppuna hengailimme isolla porukalla viettäen rentoa vapaapäivää. Mukana oli myös Ile, joka vielä kokeilee tikulla jäätä kanssani istumalla lähelle ja koittamalla jutella meitä kahta kiinnostavista aiheista. Mutta oma mielenkiintoni on lopahtanut jo aiemmin. Ja taas juhliimme saapui nainen, joka roikkui koko illan Ilessä kiinni tämän passiivisesta katatoniasta huolimatta. Heillä on selkeästi ainakin ollut jotain sutinaa, eikä minulla ole mitään mielenkiintoa lähteä mukaan mihinkään säätöihin. Entistä vahvemmin olen sitä mieltä, että jos minulle joku kumppani löytyy, niin se on jostain tämän kaikista tiiveimmän porukan ulkopuolelta. 

Iltapäivä lähenee, eikä Santista kuulu mitään, joten puran sosiaalisuuttani vaihtamalla pari sanaa Rickyn kanssa. Sekä lähettämällä kivat mutta riittävän neutraalit viestit parille tinderille. Ja lisäksi kysyn miten Mikalla menee. Miksen! Meillä oli tosi hyvät treffit ja olisin kaivannut niille jatkoa. Ja vaikka nyt suuntaisin ekana Santin luokse, niin kai yhteyttä saa ylläpitää. Ei kannata poltella siltoja ihan heti. Mutta olen aika tyytyväinen tähän kirkkaana mielessäni olevaan asenteeseen, jolla en anna itseni enää altistua epämääräisiin tilanteisiin joissa itse kuvittelen jotain aivan muuta kuin toinen. Eli puhutaan asioista suoraan riittävän ajoissa. Ei painostusta vaan kevyttä linjausta, joka kertoo ollaanko yhtään menossa samaan suuntaan. Aion kysyä rennosti, että miten alkuviikko on sujunut, ja että onko hän vielä halukas tekemään jotain yhdessä tällä viikolla, vai onko hän saanut tehtyä itsensä kiireiseksi. Reaktio tähän viestiin kertoo varmasti jo jotain. Aiemmin hän on ehdottanut suoraan tapaamisia koko ajan. Joten asia on selvitettävä ennen kuin aikaa valuu liikaa hukkaan. Eilisiltana myös Manu on taas ottanut minuun yhteyttä. Hän ehdottaa suoraan tapaamista keskiviikolle. Olen edellisviikolla kertonut miten kiireinen olen, joten nyt hän koittaa taktikoida ja olla aikaisemmin liikenteessä varatakseen aikaani. Ihan mukavaa, mutta lievä epätoivo alkaa paistaa hänestä läpi. Miksei hän aktivoidu muilla tavoin, kuten minäkin! Menen ennemmin tapaamaan ystäviäni ja pelailemaan heidän kanssaan lautapelejä lasillisten ääreen, kuin pitämään seuraa Manulle, joka koittaa lähennellä ja saada purettua puutostilojaan minuun ilman tunteita. Kaverina toki häntä arvostan, mutta ei minulla ole kaikille irrallisille ystäville riittävästi aikaa. Ainakaan juuri nyt. Siispä tämän tiistain teemana on selvitellä loppuviikon mahdollinen treffiaikataulu ja saada selvyyttä minun ja Santin väleihin. Olo ei ole ahdistunut, mutta huomaan kyllä pieniä etiäisiä sieltä viuhahtavan ohitseni aina kun pääsen pieneenkään itsesäälin valtaan siitä mahdollisuudesta, että toisen mielenkiinto olisi oikeasti vähentynyt yhteisen yön jälkeen. Kumpikin siitä takuulla nautti. Mutta näinkö miehet toimivat? Että seuraava vaan sisään, kun edellinen on kokeiltu. Tietysti olen nyt ihan edellä aikaani maalailemassa piruja seinillä, mutta silti.

Ladies first

Olen odottanut perjantaita jännittyneenä ja innoissani. Se on tosi hauska tunne, kun jotenkin vain tietää, ettei mikään nyt mene pieleen. Ei ainakaan siksi, että toinen perääntyisi. Ympärilläni ei ole sitä aiemmin niin tuttua pahaenteisyyttä, joka joko oikeastikin toteutuu, tai vähintäänkin pilaa omaa fiilistä. Huokuu ehkä itsestä jotenkin läpi ja syö sitä hyvää hehkua, jossa olen nyt saanut lillua. Näkyy minusta ulos epävarmuutena. Takuulla lähettää telepaattisia epätoivosignaaleita vastapuolelle. Aina välillä isoja juttuja odotellessa vähän pelkää, että toteutuuko suunnitelmat toivotulla tavalla. Se on tietysti ihan normaalia. Mutta esimerkiksi tapailu Ronin kanssa oli aina kohtaamiseemme saakka pahaenteisyyden varjostamaa. Sain aina pelätä, että kaikki peruuntuu. Ja ihan syystäkin. Suhdehirviön etenemisen aikana opin ennakoimaan aika hyvin hänen ahdistustaan ja sitä mitä tuleman pitää. Mutta silti kerta toisensa jälkeen Roni onnistui yllättämään minut negatiivisesti. Yhä suoremmilla ja törkeämmillä tavoilla. Näitä asioita kerratessani tuntuu käsittämättömältä, että miksi olen niin kiihkeästi edes halunnut olla hänen kanssaan. Mutta se on johtunut tietysti siitä, että sillä samalla hetkellä, kun sopimamme tapaaminen onkin toteutunut, ja me olemme katsoneet toisiamme silmiin, on kaikki kurjuus kadonnut. Tai olemme voineet pyöriä siinä yhdessä toisiimme tukeutuen. Kunnes sitten taas Roni on antanut oman ahdistuksensa ottaa tilanteesta vallan. Ei tee kyllä yhtään mieli muistella näitä asioita enempää. Onneksi olen käsitellyt ne juurta jaksain läpi aikanaan. Siispä perjantaina olen suuntaamassa täsmällisellä ajoituksella sovittuun kohtaamispaikkaan tapaamaan Santiagoa. Näemme toisemme väkijoukosta ja kummankin ilme kirkastuu hymyyn. Halaamme ja alamme jutella paikasta, jonka hän on valinnut meille illan ravintolaksi. Kävellessämme toki havaitsen taas tämän pituusasian, enkä voi sille mitään. Mutta olen päättänyt antaa tälle jutulle täyden mahdollisuuden, joten koitan antaa asian olla häiritsemättä minua. Olenhan nähnyt useita pareja, joissa nainen on miestä paljonkin pidempi! Ja käyttää vielä empimättä korkokenkiä. Hymyileväisinä ja iloisina välittämättä yhtään noin turhasta asiasta. Oikestaan se saattaa näyttäytyä minulle jopa kadehdittavana itsevarmuutena. Heillä on ainakin takuulla muitakin motiiveita olla yhdessä, kuin se, että haluaa vain esitellä toista käsipuolessaan muille. Sitähän minä olen tahtonut tehdä esimerkiksi Javierilla ja Dimillä. Olen salaa nauttinut, kun muut naiset ovat vilkuilleet heitä viettäessämme ulkona aikaa. Olen saanut jotain mielihyvää siitä, että olen saanut olla toinen puolikas paikan kauneimmasta parista. Siitä nautin röyhkeästi Roninkin kanssa. Ja tietysti olen pitänyt paljon muustakin kaikissa näissä miehissä. Mutta enkö ennemmin valitsisi olla puolikas maailman onnellisinta tiimiä. 

Santi johdattaa meidät (minä valitsen sitten seuraavan paikan!) pieneen, kivaan ravintolaan, jossa olen käynyt kerran aikaisemmin. Ehkä juuri tismalleen vuosi sitten. Jukan kanssa! Istumme jopa ihan samaan pöytään. Ja minä istun tismalleen samalle puolelle pöytää. Tuolloin intoilimme Jukan kanssa tulevasta matkastamme kaukomaille paratiisiin. Muistan kuinka koko matka tuntui ihan fantasialta, joka ei voisi toteutua. Selailimme puhelimillamme hotelleja ja nähtävyyksien kuvia, enkä meinannut uskoa, että pääsen sinne oikeasti. Mutta reissu toteutui ja se oli upea. Ja sen jälkeen minne tahansa matkustaminen ei enää tunnukaan kohdallani mahdottomuudelta. En juurikaan päässyt matkustelemaan lapsena tai nuorena. Ja edellisessä pitkässä suhteessani emme koskaan päässeet Eurooppaa kauemmas. Jotenkin en ole koskaan osannut kuvitella itseäni minnekään sellaiseen paikkaan, jonka maisemat näyttävät photoshopatuilta. Tuntui ikäänkuin se lähteminen ei olisi ollenkaan itsestäni kiinni. Mutta nyt kun oikea kaukomatka toteutui ensimmäisen kerran, niin minusta tuntuu, että voin lähteä ihan minne vain. Eihän se vaadi kuin pari klikkausta säästämisen lisäksi. Se on täysin minun päätettävissäni. Voimaannuttavaa ja valtaannuttavaa. Ja sama ajatusrakenne pätee kai jollain tasolla myös näihin suhdejuttuihin. En kykene vielä ihan täysin uskomaan sitä, että minä voisin suunnitella seuraavaa isompaa lomamatkaa rakastuneena jonkun mahtavan tyypin kanssa. En osaa kuvitella sitä, että kerron parisuhdestatukseni olevan jonkin muu kuin sinkku. Mutta sitten saan muistutuksia näistä tulevaisuuden mahdollisuuksista onnistuneiden kohtaamisten kautta. Ja kaiken tämän kohinan taustalla tiedän, että mikä vain on mahdollista. Ja osittain se on kiinni minusta itsestäni. Ihme kyllä. Minua ei haittaa laisinkaan, että istumme siinä samassa ravintolassa. Minulla ei ole jostain syystä mitään erityistä tunteita herättävää yhteyttä menneeseen Jukan kanssa. Tilaamme annokset ruokaa, jotka tulevat pöytään nopeasti. Ehkä tilasin saman annoksenkin viimeksi? En voi olla ihan varma. Mutta ruoka on mausteista ja hyvää. Kyselen Santin työpäivästä ja kerron omastani. Juttelemme luontevasti kaikenlaisesta pienestä. Ihan pikkuruisen hetken olen näkevinäni pienen ujouden tai muun erilaisen tunteen Santiagon silmissä, mutta ehkä olen väärässä. En jaksa syödä koko annosta loppuun ja ollessamme valmiita Santi tilaa yhteisen laskun, jonka hoitaa. Herrasmiehenä tietysti. Ja minä sanon, että tarjoan sitten jälkkärit. 

Ulkona ripottelee vettä ja laitan hupun päähäni. Tarkoituksenamme on etsiä kiva baari, jossa voimme juoda jälkiruokajuomat. Keskustelemme tihkussa kävellessämme myös kakunsyömisoptiosta, mutta säästämme sen kokemuksen myöhemmäksi. Moni pubi näyttää olevan ihan täynnä, emmekä jaksa jonotella istumapaikkoja. Ehdotan jotain minulle ennestään tuttua syrjäisempää paikkaa, mikä sopii Santille, ja sinne kävellessämme Ricky tulee meitä vastaan jonkun vanhemmalta näyttävän naisen kanssa. Olen törmännyt sattumalta Rickyyn aika monestikin juuri tuolla alueella. En ole varma huomaako hän minua, enkä ehdi ajatella asiaa sen enempää sillä hetkellä. Löydämme Santin kanssa tilaa teollisuushenkisestä hämärästä baarista, jossa viimeksi vietin hauskaa iltaa Ilen ja muiden ystävien kanssa. Tilaan meille juomat ja istumme molemmat vierekkäin sohvalle baaripöydän ääreen. Musiikki soi aika kovalla ja arvioimme iloisina paikan sisustusta. Santi laittaa käden reidelleni ja nojautuu antamaan minulle suudelman. Ja se tuntuu minusta kivalta. Siellä ihmisten edessä julkisella paikalla. Voisin ihan hyvin tehdä niin useammin. Silti vilkaisen paikan läpi tarkistaen onko siellä ketään tuttuja. Ei se kai mitään haittaisi. Eikä ehkä vaikuttaisi mitenkään käyttäytymiseeni. Mutta tilanne on pitkästä aikaa aivan uusi! Juomme lasit tyhjiksi, emmekä tahdo tilata enempää ylikalliita juomia, joten tyytyväisinä heitämme takit päällemme ja suuntaamme yhteisymmärryksessä kohti Santin pelkistetyn siistiä asuntoa. Hänen luonaan kuuntelemme musiikkia olohuoneen suurella sohvalla makoillen ja viiniä laseista hitaasti siemaillen. Välillä nousen katsomaan ulos suuresta ikkunasta ja kerron Santille mistä uskon hänen naapureidensa juuri nyt keskustelevan. Emme pääse yhteisymmärrykseen siitä minkä väriset housut vastapäisen rakennuksen naapurilla on jalassa, ja meillä on hauskaa. Kumpikin saa laittaa omia lempibiisejään vuorotellen soimaan. Mutta totta puhuen en välitä niin kauheasti musiikista. Vaan siitä, miten kivalta tuntuu, kun Santi yhtäkkiä vetää sukat pois jaloistani ja ilahtuu kauheasti kun näkee kirkkaalla värillä lakatut kynteni. Vitsailemme jotain siitä, kuinka ulkokuori voi olla hillitty, mutta pinnan alta löytyy jänniä salaisuuksia. Emme kiirehdi mihinkään, vaan juttelemme kaikesta kepeästä toisiamme aina välillä suudellen ja koskettaen. Sitten jossain vaiheessa Santi vetää minut mukanaan sängylle, ja kaikki tuntuu menevän juuri niinkuin pitääkin. Riisumme toisiamme hitaasti joka sekuntista nauttien. Santi on avoimen kiihkeä. Ja vaikkei hän saisi oloani pieneksi kävellessämme vierekkäin kadulla, niin hän todella tekee sen sängyssä. Pyörimme lakanoissa toinen toistemme päällä, ja koko tilanne tuntuu kestävän kauan. Eikä se haittaa. Sitten käymme vuorotellen pesemässä hampaat ja sammutamme valot. Ja sitten vielä toistamme illan parhaan osuuden toiseen kertaan pimeässä. Ollessani Santin päällä en voi sille mitään, että lähes samantien hän saa minussa aikaan reaktion, jonka seuraksena kaikki on sekunnissa kauhean märkää. Minua naurattaa ja nolottaa, vierähdän hänen vierelleen ja huumorin varjolla sanon, että jos ei hän tule niin minä tulen sitten. Ja Santi vastaa hymyillen, että ladies first, ennen kuin siirtyy päälleni selkääni pussaillen.

Herään yöllä viideltä täysin pirteänä. Olemme nukkuneet toisistamme kevyesti kiinni pitäen. Pidän siitä miten voin painautua kiinni Santiin ja ottaa hänen kädestään kiinni. Kun Santi vaihtaa asentoa hänen kätensä silittää kevyesti kylkeäni. Tuntuu siltä, että olisimme tunteneet paljon kauemmin kuin kolmen tapaamisen verran. En saa enää unta, vaan mielessäni pyörii kaikenlaiset prinsessaunelmat siitä, mitä kaikkea me voitaisiin vielä Santin kanssa yhdessä tehdä. Näen jo itseni matkalla hänen kotimaassaan, ja meidät tilaamassa yhteistä kakkupalaa kahvilassa, jossa voisin lukea hänelle kääntäen ääneen uutisotsikoita. Tajuan, etten tiedä hänen sukunimeään, joten en harmikseni pysty sommitella itselleni vielä uutta nimeä. Mutta muuten annan ajatusteni lennellä vapaasti vaaleanpunaisissa pilvissä. Olenhan niin tehnyt monta kertaa aiemminkin monen eri tyypin kohdalla, ja osaan kyllä palata taas maankamaralle. Kai. Viimein Santi alkaa heräillä ja silittää selkääni. En sano, että olen jo ollut pitkään hereillä. Halailemme hyvin kevyesti ja petyn (ihan ihan vähäsen), kun Santi ilmoittaa menevänsä suihkuun, emmekä ota heti uusintaa viime yöstä. Ajatuskin siitä saa posket kuumottamaan. Sillä aikaa kun hän on suihkussa ehostan vähän kasvojani ja harjaan hiukseni ennen kuin pujahdan takaisin sänkyyn. Kun Santiago tulee aamupesulta menen itse puolisuihkuun ja hammaspesulle. Ensin olen kysynyt luvan käväistä suihkussa ja Santi katsoo minua ilkikurisesti sanoen, että tottakai voit käydä! Santilla on menoa parin tunnin päästä. Mutta siihen asti voimme ottaa ihan rauhallisesti. Kaadamme punaviinipullon loput laseihimme aamiaiseksi ja vitsailemme myhäillen siitä, kuinka kuohuviini sopisi paremmin aamupalapöytään. Onneksi ei ole kauhea kiire. Laittaudun kevyesti peilin edessä ja Santi halaa minua takaapäin. Tuntuu ihanalta. Sitten loikoilemme sohvalla toisiamme läheltä kasvoihin katsoen ja puhuen horoskoopeista ja kaikesta sellaisesta hymyilyttävästä. Olen huomannut paljon yhtäläisyyksiä Santin ja Javierin välillä. Enkä ylläty ollenkaan, kun saan kuulla, että heillä on lähes sama syntymäpäivä. Eikä asia sinänsä vaikuta minuun, mutta mietityttää hieman. Tämän merkin edustajat ovat tunnettuja uskollisuudestaan, itsetietoisuudestaan ja tulisuudestaan. Ja olen ihan varma, että terveinä ja tasapainoisina yksilönä he ovat loistavia osapuolia parisuhteessa. Tärkeää heille on olla ohjaksissa ja arvostettuja. Ja pitää kiinni palasta itsenäisyyttään. Ja vaikka tietysti näihin asioihin tulee suhtautua taas tietyllä kepeydellä, niin kenties olen oppinut jotain viettäessäni aikaa Javierin kanssa. Minähän opin kantapään kautta, miten hän inhoaa olla väärässä. Ja miten tärkeää Javierille oli saada olla aloitteentekijä. Omassa aikataulussaan. Miten hän ahdistui ja alkoi epäillä suhdettamme, jos minä ryhdyin innokkaammaksi osapuoleksi. Kenties nyt voin jo heti antaa tilaa Santille. Santille, jonka itsevarmuus on toivottavasti paremmissa kantimissa, kuin Javierilla. Heikkoutena näillä henkilöillä on mustasukkaisuus, kylmyys ja herkkä suutahtaminen. Mutta siihenhän olen jo tottunut. Javier antoi välillä vahingossa mustasukkaisuutensa lipsua kovan kuoren läpi. Hän voi olla uskomattoman kolea arvostellessaan minun heikkouksiani häpeilemättömästi ja ylimielisesti. Aina aika ajoin hän ärsyyntyi pikkuasioista, joita sanoi epävarmuudeksi tai osaamattomuudeksi. Mutta olisin kestänyt nämä piirteet. Olisimme oppineet kinastelemaan ja sivuuttamaan toistemme epäviehättävät piirteet. Ja oppineet luottamaan toistemme tunteisiin. Mutta oli muita seikkoja, joita en olisi voinut sietää. Haluaakohan Santi olla yksiavioinen?

Tietysti astrologia myös sanoo, että olemme ehkä maailman huonoin matchi. Minä olen haihattelija, jonka absurdit jutut saattavat saada toisen väheksymään minua. Minä olen se, joka lankeaa tunteellisuuteen siinä vaiheessa, kun toinen tahtoo vain nauttia fyysisestä yhteydestä. Lähestymme rakkautta ihan eri tulokulmista emmekä ymmärrä toistemme näkemyksiä. Niinhän meillä kävi Javierin kanssa. Javierin, joka oli kyllä äärimmäisen luotettava, mutta hämäävän intohimoinen ja itsenäinen. Se joka pyöritteli usein silmiään hassuille jutuilleni. Eikä uskaltanut edetä kovinkaan montaa askelta fyysisestä yhteydestä eteenpäin minun jo ollessa ihan valmis mihin tahansa. Hän oli palavan kuuma sängyssä, mutta kesti kauan osoittaa hellyyttä kosketuksella seksin ulkopuolella. Sitä ongelmaa ei tunnu Santilla olevan. Ja eihän me näitä juttuja tosissaan otettukaan! Ja sitä paitsi, uskon, että meillä oli kaikki potentiaali olemassa Javierin kanssa. Vaati kauheasti aikaa, että aloimme todella ymmärtää toisiamme. Ja nähdä sen pinnan alle. Mutta se osittain ehti tapahtua. Juttu vain tössäsi yksityiskohtiin, joihin emme voineet vaikuttaa. Ja sitä paitsi, minun luonteeseeni kuuluu vahvasti ihmeisiin uskominen ja valtava halu olla poikkeus tilastossa. Siksi näen tällaisenkin asian ratkaistavana haasteena. Tilaisuutena näyttää, että mahdottomasta voi tulla mahdollista. Ja sitä paitsi emme me nyt ole vielä hääkirkkoa varaamassa. Me emme ole kertaakaan puhuneet siitä, mitä Santiago oikein on etsimässä. Ja saatan pudota kohta kovaa ja korkealta. Mutta eikös tässä siihenkin olla jo pikkuhiljaa totuttu. Pelottaa kyllä oikeasti, että saako ahdistus nyt syitä hyökätä taas pian kimppuuni. Minun on pakko hillitä ajatuksiani ja odotuksiani ja muistaa, että voin ihan hyvin jatkaa itsekseni ja tavata monia hienoja ihmisiä, jos juttu ei kehity Santin kanssa. Se voi kuitenkin pian olla vaikeaa. Etenkin kun hetki sen jälkeen, kun olemme eronneet toisistamme lauantaina, on Santi lähettänyt minulle viestin, jossa toteaa nauttineensa viime yöstä. Olen yhtä hymyä kun kuljen viettämään hauskaa vapaailtaa ystävieni luokse. Olemme sunnuntaina vaihdelleet muutamia viestejä, joista viimeisessä Santi ilmoittaa jostain herkusta, jota löysi kaupasta, ja jota tahtoo minun ehdottomasti maistavan. Ja lupaan maistaa. 

Haluamme siis ilmeisesti kumpikin tavata toisemme vielä. Mutta siinäpä onkin kaikki mitä tiedän. Huomaan jo alkavani vähän vilkuilla kelloa jos Santi ei vastaa nopeasti viestiini. Ja huomaan pohtivani sitä, kuinka minun ei nyt kannattaisi heti ehdotella tapaamista, etten vain ahdista häntä kauemmas. Inhottavaa edes ajatuksen tasolla alkaa langeta mihinkään peleihin ja turhaan stressiin. Minun on selviteltävä tarkemmin mitä hän minusta haluaa, jos vielä tapaamme. Ja pidettävä jäitä hatussa. Ja olla lankeamatta leikkeihin. Täytyy tehdä mikä tuntuu oikealta. Tämähän on täysin tyypillistä ailahtelua minulle, ja koko tilanne voi kääntyä päälaelleen hetkessä. Vaikka nyt koen kaikenlaisia lämpimiä tunteita häntä kohtaan, niin tiedän, että ne voivat muuttua mihin vain suuntaan nopeastikin. Minun mottonihan on olla kärsivällinen ja cool. Ja nyt on taas näytönpaikka osoittaa, että pystyn siihen. Mutta silti olo on kärsimätön vielä ainakin tänään. Olen laittanut tinderin viesti-ilmoituksen pois päältä ennen tapaamistamme Santin kanssa, enkä tiedä haluanko mennä katsomaan mitä siellä on. Olen lauantaiyönä kieltäytynyt menemästä Ninon luokse yöksi juhlimiseen vedoten. Olen tutustunut astetta paremmin kaveriporukkamme kivaan kundiin, joka yllätti minut syvällisillä jutuillaan taannoin. Mutta en halua viritellä mitään näistä jutuista ennen kuin olen selvillä jutustani Santiagon kanssa. Ennen kuin tiedän, mitä oikeasti hänestä ajattelen. En voi luottaa näihin hetkessä syttyviin tunteisiini liikaa.

3th date and beyond

Keskiviikkoiset treffimme Santiagon kanssa saivat aikaan aikamoisen vaaleanpunaisen hattarahuuman pääni ympärille. Torstai-iltaa kohden näkökenttä vähän selkiytyy ja se pahin malttamattomuus seuraavan illan tapaamistamme kohtaan realisoituu. Silleen normaalisti. Turvallisesti. Vaihtelemme muutamia kivoja viestejä pitkin iltaa, ja vaikka olen saanut jalat laskettua taas vankemmin maan kamaralle, niin minusta tuntuu kauhean hyvältä, ettei hän ole tekemässä ohareita. Olen oikeasti joskus traumatisoitunut niin pahasti siitä, että kumppanini on tehnyt katoamistemppuja, ja myöhemmin Roni on useita kertoja peruuttanut kaiken viime hetkellä (ja Javierkin ainakin kerran!), että tuntuu melkein erikoiselta, kun toinen pitäytyy suunnitelmissa. Nytkin viime aikoina aika moni tinderi on peruuttanut ensitreffit samana päivänä. Mutta onneksi se ei ole minua liikuttanut lainkaan, koska minulla ei vielä ole ollut mitään odotuksia näitä henkilöitä kohtaan. Ja minulla on aina ollut takuuvarmasti muuta hauskaa tekemistä. Ja mielestäni ensitreffien peruutus ei välttämättä kerron paljoakaan toisen luotettavuudesta. Minulla itsellänikin on monta kertaa ollut sellainen olo, ettei ehkä jaksaisi nähdä ketään uutta. Olisi vain helpompi hengailla kavereiden kanssa. Mutta koska tiedän, että se fiilis on tosi yleinen, niin en ole antanut sen vaikuttaa itseeni. Nyt kuitenkin, kun meillä oli jo tosi läheiset tunnelmat Santin kanssa. Ja sain kokea sitä sähköistä intohimoa, johon jää riippuvaiseksi. Sitä juuri, joka sitten saa itsensä ihastumaan toiseen. Saa tunteet lähes valheellisesti heräämään, vaikka kyse olisi enimmälti fyysisestä yhteydestä. Niin olisin tosi pettynyt jos tapaamisemme peruuntuisi. Tai oikeastaan vielä torstaina ajatus kolmansien treffien peruuntumisesta tuntui tosi kurjalta. Mutta tänään, kun on perjantai, ja puhelimeni on täynnä kysymyksiä siitä, että mitä hauskaa tänään tehdään, ei mikään peruutus liikuttaisi minua kovinkaan kauaa. Koska turvaverkkoni on niin mahtava, että hyppään siihen mielelläni. Oikeastaan olenkin tosi monesti valinnut ystävieni seuran treffien sijaan. Olen lähtenyt onnistuneiltakin alkuiltatreffeiltä oikein mielelläni kavereideni luokse, koska meillä on aina niin hauskaa. Rakastan ystäväporukkaani. Ja nyt olen ensimmäistä kertaa noin puoleentoista vuoteen tapaamassa uutta ihmistä kolmansilla treffeillä, joille olen varannut koko illan ja yön. Ja tuntuu tosi kummalliselta selittää kavereille, että nähdäänkin ehkä vasta huomenna. Toki vietin joitain treffi-iltoja Javierin kanssa viikonloppuisin. Ja tietysti saan tehdä mitä ikinä haluan. Mutta kaikki tämä tuntuu vähän vieraalta. Mutta sellaisella jännittävällä ja hyvällä tavalla. 

Oikeastaan kaikki näyttäisi sujuvan juuri loistavasti. Heti aamusta jo Santiago kysyy, että mitä tehtäisiin illalla. Päätämme tarkan tapaamiskellonajan, ja sovimme, että käymme ensin syömässä ja sitten jälkiruokadrinkeillä, jonka jälkeen todennäköisesti päädymme Santin luokse. En malta odottaa! Pussaillaankohan me ravintolapöydässä tai bussissa malttamattomina yhteisestä yöstä. Luultavasti! Ja kavereille voin rehellisesti sanoa, että tänään otan rauhallisemmin ja huomenna sitten juhlitaan. Sanomattakin on siis selvää, että olen herännyt perjantaihin positiivisen jännittyneenä. Ihan vähän epävarmana siitä, että pidinkö nyt varmasti Santiagosta. Ja haluanko oikeasti viettää hänen kanssaan yön. Mutta uskon, että fiilikseni vahvistuu taas kun taas tapaamme. Sähkö välillämme on ollut ekasta tapaamisesta asti tosi voimakasta. Enkä usko, että se olisi nyt kadonnut mihinkään. Vastahan me aloitellaan! Mutta olen helpottunut, että pystyn palautumaan realistisemmaksi hänen suhteensa, koska sitten myös pystyn todennäköisesti selviytymään paremmin mahdollisesta pettymyksestä. Tällä hetkellä suhtaudun tähän piristävänä syksynaloituksena. Potentiaalisena romanssina. Kaikki on mahdollista. BLING. Nino kysyy viikonloppusuunnitelmistani. Noin, siinä olisi ollut tilaisuus testata fiiliksiä Ninon kanssa, kuten joskus aikaisemmin olin suunnitellut. Mutta juuri tällä hetkellä hän ei saa innostustani siirtymään pois jo sovituista treffeistä. Manuelkin on ollut viime aikoina tosi aktiivinen. Hän on useisiin kertoihin sivunnut sitä, kuinka kaipaa seuraa luokseen. Ehdottelee mitä sarjoja voitaisiin katsoa. Haikeana huokailee miten kivaa olisi jos olisi seuraa. Ymmärrän häntä, mutta olen joutunut toteamaan, että minä olen melko kiireinen. Minä olen työskennellyt paljon sen eteen, että tuolla on useita mahtavia tyyppejä, jotka toivottavat minut tervetulleeksi seuraansa lähes milloin vain. Enkä tarvitse kavereista välttämättä netflix-seuraa. Me tehdään ihan muita juttuja ystäväporukalla (ainakin yleensä). Ja se on pääsääntöisesti hauskempaa, kuin kaksin Manun kanssa sohvalla lojuminen. En tällä hetkellä koe todennäköiseksi sitä, että olisin kiinnostunut aloittamaan mitään seksisuhdetta Manuelin kanssa. Koska olen paljon enemmän innoissani uusista kokemuksista sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa kaikki tunteet ovat mahdollisia. Joka ehkä joku kerta sanoo ääneen olevansa minuun niin ihastunut, ettei tarvitse ketään muita. Sitähän minä haluan. Sen kaiken, enkä yhtään vähempää.

Toki minua välillä mietityttää, että miten nyt yhtäkkiä voisin muka sivuuttaa aikaisemmin niin tärkeän pituustabun. En voi olla ihan varma, että muuttuuko tuo seikka yhtäkkiä merkityksettömäksi oikeasti sen palavan kemian ja yhteyden vuoksi. Vai olenko kehittynyt yhtäkkiä sen verran ihmisenä, että viimeinkin tajuan millä asioilla on merkitystä. Yhtäkkiä en käytäkään tuollaisia pinnallisia faktoreita tekosyinä, koska en ole vain ollut valmis mihinkään. Oikeasti uskon, että Santiago on tehnyt minun oloni niin mukavaksi, että haluan sitä lisää riippumatta sivutekijöistä. Meillä on niin palava kontakti toisiimme, että se tuntuu omalta pikkusalaisuudelta. Juuri  sellainen oma kupla, jossa voisimme katsoa toisiamme hymyillen silmiin ja olla välittämättä siitä, ettei kukaan tiedä miten kivaa meillä on kahdestaan. Mutta pitääkö tämä paikkansa? Voiko olla niin, että joillain (näillä tulisieluisilla latinoilla?) on erityistaito saada kipinä aikaiseksi kenen tahansa kanssa? Santiagohan on se, joka on tehnyt aloitteet. Hän on se, joka on loistava suutelija (niin olen minäkin!) ja ottaa rohkeasti minusta kiinni silmiin katsoen. Saaden jalat valahtamaan altani. Saaden minut ujoksi, vaikka olen takuulla kokenut kaiken mahdollisen intiimiyden aikaisemmin. Ainakin fyysisesti. En tiedä. Mutta tiedän, että hänestäkin on tuntunut tosi kivalta. Ja että hän tahtoo nähdä uudelleen. Että meillä on yhteys. Jää nähtäväksi loppuuko kiinnostus kuin seinään sitten, kun olen herännyt hänen lakanoistaan. Riski on ehkä otettava. En voi jättää väliin sitä ilotulitusta, kun jo viimetreffeillä heiteltiin vähintään tähtisadetikkuja sinne tänne. Ja jos perjantain treffit eivät sujukaan odotuksien mukaisesti, niin ainakin minulla on loistava lauantai edessä parhaimpien ystävieni kanssa. Ja siinä seurassa hukkuu suru jos toinenkin. BLING. Ricky ottaa taas yhteyttä. Hän kysyy, että haluaisinko tavata tänään. Ilmoitan lyhyesti että minulla on muita suunnitelmia. Tiedän, että hän on kyllä siellä jos vain tarvitsen. Tällä hetkellä en halua jossitella mitään hänen suhteensa. 

Sen sijaan alan ja fiilistellä iltaa! Menen ensin kotiin, jossa valitsen puhtaat ja siistit treffivaatteet ylleni. Farkut ja pitkähihainen paita. En harrasta paljaan ihon esittelyä, vaikka kesällä kieltämättä nautinkin vatsan paljastavista vaatteista. Koska kerrankin pystyin niitä käyttämään! Kotona laitan radion päälle ja tanssahtelen suihkun alla. Ajelen sääret ja kainalot ja biksualueen huolellisesti. En ole ollut kenenkään uuden kanssa ikiaikoihin, jännittävää! Pesen hiukset kaikista parhaalle tuoksuvalla shampoolla. Ja ihoni pesen pesusienen kanssa mansikantuoksuisella vartalosaippualla. Santiago haisteli ihoani ja hiuksiani. Ja pussaili kaulaani ja korviani. Haluan olla puhdas ja tuoksua hyvältä. Sitten lakkaan varpaidenkin kynnet. Kosteutan ihon joka paikasta. Ja asetan hiukset nätisti auki yrittäen pitää ne sileinä, koska Santiago silitteli hiuksiani niin paljon, etten tahdo niiden olevan täysin hiuslakassa. Sitten menen sovitusti käymään lasillisilla Elinan kanssa, kuten tapanamme on. Minä saan purkaa jännitystäni illasta hänelle. Ja hän saa kertoa minulle omia juttujaan. En aio syödä mitään työpäivän jälkeen, koska me menemme illalliselle Santin kanssa. Hyvä fiilis.