Manuel tykkäsi kliseisestä kuvasta somessa, jossa luki "Älä odota kenenkään, kenet joskus torjuit, yhä odottavan sinua, kun olet itse viimein valmis". Mietin, että ajatteleeko hän minua. Tuskin (hän on todennäköisesti vain puutteessa ja siksi haluaa nähdä minut mahdollisimman pian). Mutta lause pitää silti paikkansa. Hän torjui minut, oli tunteeton. Ja nyt on aivan myöhäistä. Olen valovuosien päässä siitä hetkestä joskus miljoona vuotta sitten, kun itkin Manun vuoksi. En ole vielä valovuosien päässä siitä, kun itkin, kun Javier teki minulle oharit. En ole vielä kovinkaan kaukana siitä, kun hän teki minua kohtaan aloitteen juuri kun olin tutustunut Roniin. Ronin tavattuani, en ole ollut kenenkään muun luona. En tiedä ollenkaan minkälaisessa tilanteessa Roni on. En tiedä mitään hänen menneistä parisuhteistaan tai tapailusuhteistaan. Tiedän vain, kuinka hän on kertonut minulle torjuneensa muita naisia sen vuoksi, että on ollut kiinnostunut minusta. Onko se yhä voimassa? En tiedä. Oloni on taas epävarma ja jossitteleva. Pettymykseen valmistautuva. Olen jo päättänyt, että jos Roni ei halua tavata minua niin ehdotan suoraan tapaamista Javierille. Koska pelkään niin paljon yksin jäämistä. Ja olen kauhea ihminen. Tekisin sen oikeasti. Tekisikö niin ihminen, joka on oikeasti rakastunut johon kuhun? Uskon, että voisi tehdä. Sellainen, joka on addiktoitunut laastareihin eikä omista juuri lainkaan kykyä yksinoloon. Sellainen, joka ei aio kohdata sydämensärkymistä silmästä silmään, vaan hautaa sen kituvana elävältä hiekalla, betonilla, millä vain. Sellainen, joka sanoo ääneen silmiin katsoen, ettei ole lainkaan epätoivoinen, vaan on hyvin vaativa kumppanin suhteen. Ja tarkoittaa sitä. Mutta silti ainoa mitä vaatii on kemia (ei se ole vaatimatonta), ja jos sitä on, niin voi tehdä uskomattomia kompromisseja ja kelkankääntämisiä ja kuvitella häät ja uuden sukunimen ihan miten päin tahansa.
Oikeuttaisin itselleni vaikka minkälaisia tulevaisuudenkuvia vastineeksi siitä, että saisin jonkun, jonka kanssa lillua siellä omassa kuplassa. Voisin ottaa loparit ihanasta työstäni ja lähteä kiertelemään maailmaa. Voisin hyväksyä hölmöilyt ja päihteet ja isot riskit. Voisin ehkä tehdä lapsia. Ehkä yhden. Ehkä. Jos saisin sitä vastaan huomiota ja jonkun jonka kanssa laittaa yhteiskuvia sydäntekstein someen. Voisin harkita kimppakivaa jos sillä joku rakastaisi minua enemmän. Kävelisi ulkona käsi kädessä ja kehuisi kauneinta tyttöystävää juhlissa muiden edessä. Voisin tiskata ja järjestellä sotkuisen ullakon. Vai voisinko oikeasti? Ehkä vain nyt olen tilassa, jossa olen epätoivoisena valmis luopumaan kaikesta yhden asian vuoksi. Mutta ehkä jos tilanne etenisi, niin havahtuisin ja alkaisin jarrutella. Toteaisin, että olen vain taas luisumassa suhteeseen, jossa en voikaan olla onnellinen, koska en saa siitä sitä mitä oikeasti haluan. Nyt vai pitäisi tietää, että haluanko oikeasti mitään muuta kuin sitä järjetöntä kemiaa. Ja mitä se oikeasti on? Voiko se kadota? Sitten kun tajuaa, ettei se olekaan mitään, niin alkaa taas ajatella järjellä. Laatia listaa siitä mitä tarvitsee... ja sitten saisi taas huomata, ettei se toimi, jos ei ole kemiaa. Eli toisin sanoen. Pitäisi päätyä kemian täyttämään salaman luomaan omaan kuplaan sellaisen henkilön kanssa, joka täyttää tylsät käytännön kriteeritkin.
Iltapäivällä Manuel aloittaa taas keskustelun jonkun hauskan jutun varjolla. Hän kysyy ohimennen onko vireillä jotain uutta kivaa. Kerron, että olen käynyt treffeillä erään kiinnostavan miehen kanssa, mutten vielä ole vakuuttunut pitääkö hän minusta. Manuel toivottaa onnea ja toteaa olevansa itse tylsistynyt, koska ei ole päässyt aikoihin treffeille. Hän kertoo, että on sopinut useita tapaamisia, mutta aina sinä päivänä kun treffien pitäisi toteutua, niin nainen peruuttaa ne tekosyyhyn vedoten tai vain katoaa. Olen muualtakin kuullut, että sellaista tapahtuu. Itse en ole tehnyt niin kenellekään (yhdet treffit olen perunut Carloksen vuoksi). Siksi olenkin käynyt niin paljon treffeillä. Johtuukohan tuollainen käyttäytyminen siitä, ettei oikeasti ole rohkeutta käydä treffeillä lainkaan? Vai tulee jotain parempaa tekemistä ja on helpointa vaan deletoida uusi tuttavuus kokonaan ja teeskennellä ettei mitään olisi tapahtunutkaan? Ajatellaan ettei toinen ole oikea ihminen, joka innostuu treffeistä ja oikeasti odottaa niitä innolla. Ettei sillä ole väliä, että tuhlaa toisen aikaa.
Olen ollut otettu Ninon tosi yllättävästä vuodenvaihteen yhteydenotosta, joten päätin kysäistä miten hänen viikonloppunsa sujui. Vaihdamme iloisesti kuulumisia. Mietin, miten kyllä pidin hänestä silloin kesällä. Hän on mahtava tyyppi. Tapasimme silloin useaan kertaan. Kävelimme käsi kädessä keskustassa. Hän hankki minulle upeita lahjoja. Mutta jotain tapahtui ja koko juttu vain jäi. Voisin totaalisesti lähteä hänen kanssaan drinkeille joku kerta. Vaikka ihan puhtaasti kavereina. BLING. Yllättäen Ryan lähettää minulle pitkästä aikaa viestin, jossa kertoo onnistuneesta työkeikastaan. Hienoa! Onnittelen häntä hymynaamoin. Ja taas olen iloinen miten kivasti olen onnistunut saamaan uusia tuttavuuksia elämääni. Ryan kysyy kuulumisiani ja totean, että ylä- ja alamäkiä on havaittavissa. Hän ehdottaa leffailtaa, mutta totean sopineeni lenkin ystävän kanssa. En kuule mitään Javierista tai Ronista työpäivän aikana. Lähetän Ronille töistä lähtiessäni viestin, jossa kysyn onko kaikki ok ja mainitsen jonkun hyvän biisin, jota olen kuunnellut. Hän lähetti minulle eilisiltana viimeisen sydän, joten kai voin nyt viestiä ensin, vaikka oma oloni onkin varmaan epävarmempi. En tunne häntä riittävän hyvin, jotta tietäisin mitä hän ajattelee niinä päivinä, kun ei viestikään samoin, kuin niin parempina. En tunne tilannettamme riittävän hyvin, jotta suoraan ehdottaisin, että mitä jos taas nukuttaisiin yhdessä. Johan olin yhden yön muualla.
Lähes suoraan töistä lähden lenkille. Hetkessä sukkani on täysin märät ja vuoropuhelunmallinen valitusvirtemme on ystäväni kanssa täydessä käynnissä. Kolme eri tinderiä sekä Ryan viestivät minulle, muttei Roni. Puran taas epävarmuuttani ja ystäväni, joka on jo edennyt paljon vakavampaa vaiheeseen tuoreen miesystävänsä kanssa, lohduttelee minua. Puolivälissä matkaa! BLING. Roni kertoo olleensa työjutuissa koko päivän ja lähetti pari kivaa viestiä. Ihan normaalia. Ei sydämiä, muttei mitään epäsydämellistäkään. Oloni huojentuu heti. Ehkä tällainen vain on normaalia. (Vaikka ystävättäreni onkin välittömästi löytänyt miehen joka haluaa olla hänen kanssaan joka sekunti.) Matkan varrelta nappaan alkosta mukaani pari hyvää vakkariviiniäni. Punaisia. Myyjä moikkaa minua tuttavallisesti. Edelliskerralla paikalla oli uusi kassatyöntekijä ja jouduin palata noutamaan ajokorttini kesken ostoksieni. Nyt ikääni ei epäillä. Kotiin päästyäni laitan heti sekalaisen koneellisen pyykkiä pyörimään, koska yhtäkkiä koen vaatteiden sekaisuuden ahdistavana. Vaihdan muutaman syvällisen viestin intellektuellitinderin kanssa, sekä torjun toisen tinderin kutsun perjantaille. Vaihdamme myös pari siivoamiseen liittyvää kommenttia Ronin kanssa. Huh olo tasaantuu. Lämmikkeeksi kaadan itselleni lasillisen ja kääräydyn vilttiin. Päätän viestiä jotain Javierille, kun hän muuttuu vihreäksi palloksi. Ihan vain lakatakseni sillan kaiteita. Ja aion myös viestiä Ronille erään uuden löytämäni hyvän biisin, jonka sanoja tänään aiemmin kuuntelin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti