Selviytymistä - taas kerran

Eilisiltana omaksi yllätyksekseni oloni pysyi melko hyvänä. Pelkäsin kovasti, että viikonlopun kiireen ja huuman jälkeen paluu todellisuuteen olisi kauhea. Että joutuisin käsittelemään sydän vereslihalla sitä, että Roni valitsi jotain muuta minun sijaani. Mutta ei romahdusta. Ehkä minusta on niin vahvasti tuntunut, että aika Ronin kanssa on täysin epätodellista, kuin unta! Että nyt vain tuntuu siltä, kuin olisi havahtunut unesta taas todellisuuteen. Se on vain yksi Rude Awakening. Haluaisi nukahtaa takaisin samaan uneen, mutta tietää ettei sinne kuitenkaan pääse, joten hyväksyy sen, että joutuu heräämään ja jatkamaan omaa elämää. Lisäksi oloani varmasti helpottaa suuresti se, että Roni on ollut minuun oma-aloitteisesti yhteydessä. Lähettänyt viestin keskellä yötä. Ja päivällä. Vaihdoimme muutamia viestejä ihan hyvässä hengessä. Minua kyllä hieman ärsytti, että hän sanoi, ettei hänen kuulumisillaan ole mitään merkitystä vaan sillä, että minä voin hyvin. Hei, Roni! En tarvitse huolenpitoasi. Selviän kyllä. Huomasitko mitä tein koko viikonlopun? Olet erityinen ja ihana, muttet päässyt elämässäni korvaamattomien listalle ihan vielä. Eli, vaikken tiedä mitä tapahtui, niin olemme keskusteluyhteydessä. Se tuntuu ihan mukavalta. On totta, että olimme yhdessä ja yhteydessä tosi tiiviisti. Mutta kaikki syvällisemmät ja sitoutumiseen viittaavat keskustelunaiheet olivat lähtöisin Ronista. Hän puhui rakkaudesta. Hän puhui tulevaisuudesta. Hän ehdotti treffejä. Hän ehdotti ettei niitä saisi perua. Joten jos hän ahdistui syvenevistä väleistämme, niin se oli kyllä vähintäänkin osittain itseaiheutettua. Olen melko varma, että viikonloppuna ennen sovittuja treffejämme hän sai tarjouksen ehkä jonkun henkilön tapaamisesta tai sellaisesta toiminnasta, jonka uskoisi vaikuttavan negatiivisesti suhteeseemme, joten näki helpoimpana ratkaisua irtisanoutua siitä kokonaan ja lähteä toimimaan oman mielensä mukaan vailla omantunnon tuskia. Se on varmaan aika normaali toimintatapa. Tekstari menemään ja sitten hauskanpitoon muualle! Minun on pakko hyväksyä tilanne, vaikka uskon hänen itsensä nyt ylireagoineen. Olisimme voineet ottaa takapakkia. Aikalisää. Sopia, ettemme vielä seurustele yksinoikeudella, mikä varmasti helpottaisi mahdollisien tukehtumistunteiden syntymistä. No mutta.

Toiveeni mukaisesti Javier aloitti keskustelun kanssani sunnuntai-iltana. Hän kertoi omasta illanvietostaan ja minä kerroin omastani. Olen itse ollut treffeillä ja yöpynyt muualla, joten en voi olettaa mitään muuta keneltäkään muulta, mutta emme kyselleet toisiltamme yksityiskohtia ajanvietoistamme. Silti mieltäni lämmittää suuresti, että keskustelimme taas koko illan Javierin kanssa niitä näitä. Hän kertoi työasioistaan ja lähetti kuvan tekemästään illallisesta. Mukavaa! Myös Karri viestitteli minulle koko illan. Hän kysyy voimmeko vielä tavata. Vastaan, että minulla oli mukavaa. Miksemme voisi tavata (jos asiat eivät lukkiudu muilla tavoin). Totta puhuen omaa oloani helpottaa suunnattomasti tällainen kommunikointi muiden kanssa. Olen edelleen haluttu. Minulla on seuraa. Selviän kyllä. Myös joku uusi tinderi aloittaa tekemään aktiivisesti tuttavuutta kyselemällä tarkkoja kysymyksiä. Toisaalta en jaksaisi juuri nyt panostaa tällaiseen täysin alkukantaiseen tutustumiseen, mutta vastailen hauskasti ja vaihdamme numerotkin. Eihän sitä koskaan tiedä! Ja BLINGBLING, olen olemassa! Toinen random tinderi pyytelee anteeksi viikonlopun yöllisiä känniviestejään. Ei haittaa, en edes muistanut niitä. BLING. Manuel kertoo päivästään. Ehdottaa tapaamista lähipäiville. Sanon, että sopii, vaikka alkuviikolle! Hetken kuluttua hän kysyy olisiko tänään jo liian myöhä, hänellä on tylsää (panettaa?). Kyllä, tänään on liian myöhä. Palataan asiaan alkuviikosta! Hän on nyt ehdottanut tapaamista lähes joka päivä, on se kumma miten asetelmat muuttuvat. Minä olen Manuelin ainoa kontakti intiimiin läheisyyteen ja nyt sen huomaa. Valitettavasti, Manu, itse aiheutit sen, ettet ole enää erityisasemassa listallani. Olen ensisijaisesti kaveri. Muu on vain bonusta, josta en ole enää riippuvainen. Vaihtelemme Karrin kanssa viestejä myöhään yöhön. Hänkin osaa olla spontaani ja romanttinen ja syvällinen. Ei Roni ollut maailman viimeinen sellainen ihminen. Otan puolikkaan nukahtamislääkkeen. Ihan vain siksi, etten joudu ajatella yhtään mitään itse. Nukahdan nopeasti ja nukun hyvin aamuun asti.

Usein jos päällä on tällainen negatiivinen elämänmuutos tai kriisi, niin aamut ovat pahimpia. Olen kirjoittanut siitä aiemminkin. Ei illat, vaan aamut. Kun kaikki jysähtää tajuntaan ja joutuu kohtaamaan tilanteen taas hetken verran uutena. Mutta herään maanantaihin ihan hyvällä mielellä. Joko olen vielä tokkurassa koko tilanteesta (ja krapulasta ja unilääkkeestä)tai sitten olen vain onnistunut laastaroinnissa tällä kertaa erityisen hyvin. Tavallaan olisin todella toivonut meidän Ronin kanssa löytäneen yhdessä jotain tosi erityistä, ja osittain se tapahtuikin! Mutta ehkä toisaalta koin jatkuvan maailmanahdistusta ja absurdiuksia ja taiteellisia älyllisyyksiä sisältävän kommunikaatiomme raskaaksi. Ehkä esitin vähän ylimaallisempaa kuin oikeasti olenkaan. Ei sillä, ettenkö olisi pystynyt pitämään sitä yllä ja heittäytyä oikeasti siihen ihanaan maailmaan ja nauttia siitä. Mutta nyt jälkikäteen saan oloni paremmaksi ajattelemalla, että ehkä se oli vähän liian epävakaata ja lennokasta. Ehkä Ronin omalaatuisuudet ja rajattomuus olisivat vetäneet minut mukaan tosi huonoihin juttuihin. Itse asiassa niin osittain jo ehtikin käydä illanvietoissamme, vaikkei se minusta nyt tunnukaan lainkaan pahalta. Pääsin vähän sinne rajattomuuteen. Ja siellä on jotain outoa pimeyttä myös, mitä en ehkä olisi halunnutkaan tietää tarkemmin. Riippuu ajatteleeko järjellä vai tunteilla. Vai ei millään. Ronin seurassa pääsi sellaiseen huumaan, että on ihan sama ottaako lopputilin hyvästä työstä ja lähtee kiertelemään maailmaa. On ihan sama mitä kukaan muu ajattelee! On ihan sama mitä me tehdään jos se on nyt hauskaa. Nauretaan ja puhutaan syvällisyyksiä ja yliluonnollisuuksia, mutta samalla katsotaan toisiamme silmiin ja tiedetään että ollaan pelikentän eri puolilla. Mutta se oli erikoisuutta. Jokainen haluaa olla spesiaali. Ehkei sellainen ajattelumaailma ja elämäntapa ole loppujen lopuksi hyvä. Silti palaisin sinne nyt takaisin. Mutta toivottavasti muutaman viikon kuluttua enää en.

Olen varmaan jotain siltä väliltä. Jotain Ronin lennokkaan ja Javierin konservatiivisemman maailman väliltä. En välitä liikoja mitä minusta ajatellaan. Osaan pitää hauskaa ja selviydyn hyvin omista ylilyönneistäni. Osaan hassutella ja heittäytyä. Olla kreisi ja keskittyä itselleni tärkeisiin asioihin muista piittaamatta Mutta osaan myös käyttäytyä etiketin mukaisesti ja ottaa muut huomioon. Osaan hoitaa asiat ja sanoa ja tehdä mitä muut haluavat kuulla. En tiedä sitten mihin oikein pitäisi asettua. Juuri nyt tylsän arkielämän ajattelu pistää sisintä. Menetin yhteisen lomailun, taian ja ihanat huolettomat viikonloput Ronin kanssa. Mutta voin vielä saada jotain muuta tilalle. Olen saanut kokea asioita, joita eivät kaikki pääse koskaan kokemaan. Olen päässyt heittäytymään ja uskaltamaan. Olen tutustunut mielettömiin ihmisiin ja päässyt heidän kanssaan kokemaan hienoja juttuja. Eikä se ole vielä ohi. Se on aivan kesken. Kaikki on vielä mahdollista. Mikään ei vie näitä kokemuksia pois. Harmi vain, että ne lisäävät ahneuttani tulevien kokemusten suhteen.

Töistä lähtiessäni olo muuttuu jokseenkin haikeammaksi kuin aikaisemmin. Kuuntelen musiikkia ja möykky rinnassa leviää palaksi kurkkuun ja poltteeksi rintaan. Ärsyttää ja vituttaa, että tämä juttu meni pieleen ja menetin mielettömän mahdollisuuden ihan toisenlaiseen elämään. Ahdistaa, ettei Roni kaikista kaunopuheista huolimatta välittänytkään minusta enempää kuin muista. Sydämistä huolimatta. En usko, että itse tein mitään erityistä, joka johti tähän. Varmasti jotain tapahtui. Muttei se helpota oloani. Eli stressi iskee heti kun en tuijota näyttöpäätettä, joudu keskittymään intensiivisesti johonkin työjuttuun tai vastaile uusiin treffikutsuihin tai juttele Javierin tai Karrin tai jonkun muun kanssa. Heti kun pitää vain kävellä ja antaa ajatusten virrata niin olo pahenee. Itsesääli nousee taas esille ja epätoivo. En ole epätoivoinen, mutta epätoivoinen tunne nostaa näissä tilanteissa päätään. Miksi en taaskaan kelvannut. Miksi? Johtuuko se oikeasti siitä, että ihmiset joihin sekaannun pääsääntöisesti ovat itseäni jotenkin parempia. Heillä on liikaa vaihtoehtoja tyytyäkseen minuun. Ihastuminen ei kanna alkua pidemmälle. Ei aina edes siihen alkuun. Vaikka olen luopunut kaikista kriteereistäni ja olen itse valmis hyväksymään toisen epämääräiset ominaisuudet, niin miksei kukaan ole valmis tekemään niin minulle? Tai on, mutta miksen sitten itse voi tykästyä heihin. Miksemme menneetkään juhliin yhdessä? Miksen taaskaan saanut ketään luokseni kylään ekaa kertaa. Miksi se ei ollutkaan mitään, että minusta on puhuttu sukulaisille ja esitelty ystäville? Miksei mikään tarkoita mitään? Elämä on epäreilua. En tajua miten kehtaan taas ajatella niin, ollessani monessa asiassa hyvin onnekas. Mutta ajattelen silti.

Jutustelen Javierin kanssa pitkin iltapäivää. Hän kiittää minua, että muistin häntä aamulla tsemppiviestillä, kun tiesin hänen olevan matkalla tärkeään tapaamiseen. Uumoilen että saattaisimme tavata jossain vaiheessa tällä viikolla. En tee vielä aloitetta sen suhteen. Otetaan rauhallisesti nyt. Sen sijaan päätän ehdottaa Manuelille tapaamista tälle illalle. Oma paha oloni saattaisi pahentua iltaa kohden ja seura ja keskittyminen Manuun voisi helpottaa. Saisin halauksia ja lohdutusta ja voisin rehellisesti purkaa hänelle pahaa oloani tarvittaessa. Olemme tavallaan samassa veneessä. Manuel vastaa heti, että sopii (vaikka varoitin epävakaasta tunnetilastani)! Hän tilaa ruokaa ja voimme käydä vaikka saunassa! Ah, hyvä tuttu ja turvallinen fiilis. Tämä auttaa minut selviytymään maanantaista. Myös Javier viestii vielä jotain huumorikuvajuttuja. Lähetän Karrille hyvän illan toivotuksen ja vaihdamme pari viestiä. Hän on mukava ja fiksu. Uskon, että voisimme oikeasti saada hyviä keskusteluja aikaiseksi punaviinipullollisen ääressä. Vaikka vielä ajatus pitkistä keskusteluista saa aikaan Ronin ajattelun ja piston sieluun. Mutta auttaako tuleen makaamaan jääminen? Ei auta. Menetin taas jotain, mutta täytyy keskittyä siihen mitä minulla on jäljellä, ja mitä voi olla edessä. BLING. Daniel viestii sieltä kaukaa jostain. Hyödynnän heti hänen kuulumisten kyselyn ja saan ihanaa tsemppiä. Kiitos. Olet oikeassa, Daniel. Hän kutsuu minut kotimaahansa (länsimaalaiseen maahan Eurooppaan) ja lupaa esitellä minulle paikkoja. Sanon harkitsevani asiaa, kunhan säät paranevat.

Peittelen selvästikin tunteideni käsittelyä. Siitä huolimatta, että voin puhua siitä avoimesti ystäville ja tietyille työtovereille, ja voin kirjoittaa siitä, niin en silti ajattele sitä liiemmin tunnetasolla nyt. Jos alan pohtia tätä tilannetta tarkemmin (kuten käy kun ei tee mitään) niin voisin taas pillittää epäonneani, mutta koska keskitän kaiken ajatteluni keskusteluun ja viestimiseen muiden kanssa, kirjoittamiseen ja uusien suunnitelmien tekemiseen, niin onnistun hukuttamaan tämänkin pettymyksen jonnekin laastarikasan ja sideharson alle. Sieltä se repeää taas joku kerta, kuten perjantainen ylireagoitu tunnepurkaukseni. Sitten joku päivä taas kun uusi vastoinkäyminen tulee tai joudun ajatella asioita, vietän masennuspäivän. Mutta ilmeisestikään se ei ole vielä tämä päivä. Tämä on vielä tavallisen maanantaisella melankoliatasolla. Selvittävissä. Hoidettavissa Manuelin halauksilla, saunalla, saunaoluella ja sylikkäin sohvalla sarjan katsomisella. Päivä vain ja hetki kerrallansa, kuten rakkaan isoäitini hautajaisissa laulettiin. Voi kunpa oppisin elämään niin. Eilisestä tai huomisesta murehtimatta. Voisinpa soittaa isoäidilleni.