Momentumii

Heräsin yöllä ja nousin sängyssä istumaan ja mietin, että oliko random tinderi tullut eilisiltana kylään. Olikohan! Lähtiköhän hän kotiin, koska ajatteli, että tyyny on likainen, koska kissa on nukkunut sen päällä. No ei voi mitään. Selitän hänelle jotain sitten aamulla, ja jatkan harmissani uniani. Aamulla herään uudestaan ja mietin, etteihän hän ollut tietenkään täällä ollut, olinpas hassu! Sitten yhtäkkiä mieleeni pamahtaa joku työjuttu, jonka olisin voinut hoitaa paremmin. Enää ei nukutakaan taas pisaraakaan. En uskalla katsoa kelloa. Kääntyilen sängyssä ja yritän pitää silmät kiinni. Tässä vaiheessa jo tietää, että unta on turha odottaa. Alan yksityiskohtaisesti kuvitella jotain hypoteettista työjuttua, joka kehkeytyykin yllättäen panttivankidraamaksi johtaen aina siihen, kuinka lähetän viestejä hyvästiksi läheisille (mietin tarkkaan kaikki sanat ja hymiöt), ja siihen, että pelastan sankarillisesti koko tilanteen ja annan maailman cooleimman lehtihaastattelun (eksaktit dialogit ja eleet). Mielikuvituksen lentäminen on melkein kuin unta! Vilkaisen viimeinkin viisitoista vuotta vanhan digitaalikellon punaisia numeroita ja olen helpottunut, että enää on viisi minuuttia ensimmäiseen herätykseen. Nousen taas täysin pirteänä siitä huolimatta, että valvoin taas yli puoleen yöhön ystävättären ja YleX:n ja randomin kanssa kirjoitellen.

Itse asiassa random tinderi toteutti uhkauksensa ja soitti minulle illalla. En nauti erityisesti puhelimessa puhumisesta. Mielestäni viestit ovat niin paljon helpompia ja kätevämpiä. On enemmän aikaa miettiä vastausta. Ei ole pakko vastata ollenkaan jos ei halua. Ja ne jäävät talteen tarvittaessa. Myös toisen kirjoitustyyli kertoo mielestäni paljon. Alkeelliset kielioppivirheet ovat aina olleet minulle suuri turn off. Muistan, kuinka vuosikymmen sitten keskustelimme vanhanaikaisessa messengerissä entisen kumppanini kanssa. Olimme vasta tutustumassa. Hän oli täysin rakastunut minuun ja oli juuri sellainen aktiivinen yhteydenpitäjä, joka näyttää ihastuksensa. Sydämiä, rakkaudentunnustuksia, ihanaa ajattelematonta intoa! Näissä tapauksissa on niin helppo rakastua siihen toisen antamaan huomioon ja rakkauteen. Se täyttää jonkun sisäisen epävarmuuden kuopan ja joskus se on ainoa mikä riittää. Mutta samalla tiesin heti alussa, ettei hän ollut minulle sopiva kumppani. Näin hänessä heti piirteitä, joiden tiesin tulevan koettelemaan sietokykyäni. Hän ei kyennyt kirjoittamaan yhtäkään yhdyssanaa oikein. Tiedän, tosi pinnallista! Mutta jo silloin kerroin hänelle, että hänen kannattaa miettiä kahdesti haluaako hän sekaantua minuun, sillä voin kertoa ettei siitä tule helppoa. Hän ei epäröinyt hetkeäkään! Sanoi - kuten ne kaikki - , että olet niin hauska ja kaunis ja fiksu! Mikä voisi mennä pieleen! Valitettavasti hän sai kyllä huomata sen myöhemmin. Toisinaan harmittelen kovasti sitä, miten asiat menivät. Toki viimeisimmät vuodet olivat tosi vaikeita ja hän käyttäytyi todella moitittavasti, mutta todennäköisesti koko suhde ajautui umpikujaan lähtökohtaisesti siksi, etten koskaan kyennyt hyväksymään häntä oikeasti. Hän oli vilpitön ja hyväsydäminen ja innokas. Mutta vuosien varrella vaurioitimme toisemme. Toivon, että hän saa nauttia nyt paremmista ihmissuhteista. Toivon, että pääsemme molemmat viisaampina yli niistä virheistä, joita teimme ja joiden annoimme tapahtua.

No joka tapauksessa. Vastasin randomille. Pitäisikö hänellä jo olla nimi? Otin hänet jopa facebook-kaverikseni. Otin, vaikka minulla on periaate, etten hyväksy siellä ystäväkseni ketään, ketä en ole tavannut! Joten miksi? Ehkä siksi, koska hän on niin sinnikäs ja aktiivinen. Sinnikkyys palkitaan. Siispä puhelimen soidessa vastaan Ossille. Ossilla on kiva pehmeä ääni ja hän vaikuttaa normaalilta ihmiseltä edelleen. Vitsailemme ja puhumme kuulumisiamme ainakin parikymmentä minuuttia. En edelleenkään nauti puhelimessa puhumisesta, mutta se oli ihan mukava keskustelu. Sovimme palaavamme asiaan lähempänä viikonloppua. Hyvä. Iltapäivällä vaihdamme hyvin lyhyesti pari sanaa Javierin kanssa. Ehkä kysyn häneltä huomenna onko hän koko viikonlopun kiireinen. Miksen? Hän on ollut tosi kiireinen, joten en jaksa miettiä vähäsanaisuutta sen enempää. Myös älykkötinderi Karri vastailee kuulumisten kysymiseeni ja jatkaa keskustelua jonkin aikaa. Hyvä. Suoraan työpäivän jälkeen ystävättäreni ehdottaa tapaamista ja kaupoilla käymistä. En juurikaan shoppaile koskaan ellen tiedä etukäteen tiedä mitä tarvitsen. Ja oloni on muutenkin vähän väsynyt, mutta suostun heti. Tietenkin, koska tiedän, miltä tuntuu olla juttuseuran tarpeessa. Sitä varten ystäviä on. Tapaamme heti työpäiväni päätyttyä. Tunnen oloni tosi epäviehättäväksi, koska en ole laisinkaan laittautunut. Hiukset on kiinni ja meikit kevyt ja aamuiset. Näemme ohi kulkiessamme loistavan viinipullotarjouksen pienen pubin ikkunassa. Päätämme käydä nopeasti yhdessä liikkeessä, sen jälkeen perusostoksilla alkossa, jonka jälkeen ansaitsimme ostaa halpisviinin puoliksi. Viini ei kestä läheskään niin kauan kuin terapeuttiset purnauksemme olisivat kestäneet, mutta joudun kieltäytymään toisesta pullosta. Huomenna on vielä perjantai. Ja ennen oikeaa perjantaista perjantaita on töitä.

Nyt on siis ollut torstai. Päivä on ollut ihan hyvä. Ei parempi kuin edelliset. Ehkä jopa vähän epävarmempi. Kesken työpäivän jouduin käsittelemään juttua, joka liippasi tosi läheltä Ronin bisneksiä. Hetkeksi minulle tuli tosi surkea olo. Olisin niin mielelläni jakanut sen hänen kanssaan. Ja toki voisin avata keskustelun. Mutten tee sitä. Vaan ravistelen surkeuden pois ja keskityn muuhun. Tapaan mukavan vanhan työtoverini pitkästä aikaa ja puran hänelle kaikki menneet tapahtumat. Hän sanoo, että ehkä näin on parempi. Ehkä olisin oikeasti lähtenyt miettimättä hänen matkaansa ja poltellut niitä siltoja, joita en haluaisi polttaa. Niinpä. Hän on varmasti oikeassa. Illalla vaihdamme pari viestiä vielä Manun kanssa. Tuntuu, että kaikki ovat olleen tosi kiireisiä. Kaikki paitsi minä. En ole tehnyt oikeastaan mitään koko viikkona. Kummallista. Tai normaalia.