Laitoin pikaisesti hiukset taas kauniisti ja tein pikameikin. Vastasin Ninolle, että valitettavasti juuri nyt minulla on jo suunnitelmia hänen kysyessään bileseuraa (todella kohteliaaseen herrasmiestapaansa). Jossain viikonlopun kurvissa olen kadottanut yhden meikkisiveltimeni, joten jouduin tehdä hieman erilaisen meikin. Vapaapäivien aikana koko olo on ollut melko epätodellinen ja huoleton. Se johtuu Roninkin hedonistisesta ja täysin huolettomasta asenteesta. Heti kun taas kohtasimme arvokkaan design-valaisimen alla kauniissa odotustilassa tuntui kaikki hyvin luonnolliselta. Hyvin vähän millään arkisella tai käytännöllisellä asialla on merkitystä. Jos huvittaa niin voimme mennä hienoon ravintolaan, saada hyvän maiseman innokkaiden tervetulotoivotusten kera. Halata tarjoilijaa, joka tuo takahuoneesta meille kesken jääneen viinipullon sekä uudet drinkit. Paikalle saapui myös Ronin serkku, joka kuuluu samaan kategoriaan elämänasenteensa ja -mahdollisuuksien suhteen Ronin kanssa. Heillä oli iltamme suhteen jo uusi suunnitelma. Nautin siitä, että asetun vain yhtäkkiä uuteen ympäristöön ja porukkaan ja se tuntuu ihan normaalilta. Vaikka mikään ei ole normaalia. Ronin serkku kehuu vaatteitani. Pääsemme heti tosi luontaiseen ja hyvään keskusteluyhteyteen. Hienoa. Ja maailma on taas avoinna. Nautimme parit juomat yhdessä vitsaillen ja ravintolassa pelleillen. Ennen illan taide-esitystä siirrymme vielä yksille matkan varrella sinne ja tänne. Pian on jo kokonaan unohtunut parin viime päivän aiheuttama väsymys. Meillä on hauskaa. Nauramme, tanssahtelemme kaduilla. Valtaantumisen tunne kierrellessä paikkoja vailla huolia mistään on vahva. Erityisyys ja tavallisuuden ulkopuolella oleminen korostuu taas. Ennen kabinettiin saapumistamme Roni kuiskaa minulle olevansa ihan pikkutekijä verrattuna siihen keiden pöytään kohta istuisimme. Kohautan olkapäitäni ja sanon, että ei se haittaa. En arvioi ihmisiä sen perusteella mikä on heidän pankkitilinsä saldo. En pelkää olla itseäni "paremmassa" seurassa. Olemme nuoria, villejä ja vapaita. Kauniita ja rohkeita. Vähän kreisejä. Istumme suureen seurueeseen, enkä välitä keitä he ovat. Sulaudumme keskusteluun ja kannamme pöytään drinkkejä. Olen ystävällinen ja nokkela ja sosiaalinen. Mutta olemme omassa kuplassamme Ronin kanssa. Kuiskailemme toisillemme kommentteja esillä olevasta taiteesta. Laitamme musiikin soimaan ja laulamme mukana.
Keskiyön jälkeen seurue alkaa jakaantua eri paikkoihin. Emme jaksa enää lähteä klubille muiden seuraksi Ronin kanssa. Hyppäämme kahdestaan taksiin ja löydämme itsemme Ronin talolta. Juttelemme ja poltamme suitsuketta keskellä yötä jonkin aikaa ennen nukkumaan menoa. Sängyssä halailemme toisiamme ja Roni sanoo, että nyt on se aika, kun kannattaa perääntyä jos haluan. Hän ei ole hyvä ihminen. Hän varoittaa ihastumasta tai rakastumasta itseensä, mutta toteaa, että pian hänen kohdaltaan se on myöhäistä. Huppelissa puhumme näennäissyvällisyyksiä ja sanon, että olen täysin tuollaisen asenteen ulkopuolella. Jos hän ei ole hyvä ihminen niin en ole minäkään. Roni sanoo, ettei häntä voi ehkä pelastaa. Etten minä tiedä miten kyseenalaisin keinoin hän on päässyt sinne missä nyt on, eikä kyse ole mistään laittomuuksista. Jostain syystä tiedän hänen tarkoittavan mitä sanoo. Nukahdan hänen syliinsä ja herään siitä tyytyväisenä. Sydän tykyttää kolmen raskaan juhlapäivän jälkeen. On se päivä, kun serotoniinitasot ovat laskeneet, eikä niitä nosteta nyt uusilla juhlilla. En tiedä mikä Ronin fiilis on, mutta pian hän ehdottaa, että kävisimme ostelemassa herkkuja kaupasta ja viettäisimme iltapäivän leffoja katsellen. Ah! Ihanaa. Hän pitää yhtäkkiä itsestäänselvyytenä sitä, etten lähde minnekään. Että tietenkin vietämme pahan krapulapäivän yhdessä. Hitaasti ja toisiimme ahdistuksessa tukeutuen. Jos tuollaisena päivänä menen kotiin, niin oloni on pääsääntöisesti aina alakuloinen johtuen yksinäisyydestä. Nyt kun olen Ronilla niin mietin hänen sanomisiaan. Mietin, miten hullua tämä kaikki yhtäkkiä on. Mietin, miten olen voinut luopua kaikista aiemmista periaatteistani ja sulautua maailmaan, johon en aiemmin olisi tietoisesti halunnut mennä ollenkaan. Maailmaan, missä mikä vain on sallittua. Mitään minulle tärkeitä arvoja ei tarvitse kunnioittaa. Roni kiroilee paljon, tupakoi. Juo aamulla drinkin jos siltä tuntuu. Ehkä jotain muutakin joskus. Nauraa tavalliselle arjelle. Aidon vilpittömän hämmentyneenä, koska sitä ei tarvitse elää eikä käsittää. Nämä ovat kaikki asioita, joihin sietokykyni ei aiemmassa elämässäni riittänyt. Arvomaailmojemme perusta on aivan päinvastainen. Aivan kuten Roni sanoi, ehkä kuvittelisin että hänet voisi pelastaa. Ja silti kun me olemme yhdessä niin se tuntuu oikealta. Juuri siltä pitäisi tuntua, kun on sitä hiton kemiaa ja asiat vaan loksahtaa kohdalleen. Vai. Ihanan laiskan päivän päätteeksi nukahdamme taas saman peiton alle. Kuorsaan ja kuolaan ja yksi peitto on jotenkin liian pieni. Mutta silti juuri siellä haluan nukkua.
Koko viikonlopun ajan Manuel viestitteli minulle ja varmisteli, että kai pian tapaamme. Lohdutteli minua sieltä kaukaa, kun kuvailin hirveää oloani darravitsailulla. Oloni on niin irrationaalinen. En tiedä ollenkaan miten edetä tässä tilanteessa. Olen juuri viettänyt neljä yötä jonkun kainalossa ja ollut onnellinen ja onnekas. Vieläkö jatkan epävarmuuttani ja säilön välini ja kontaktini muihin ihan varalta? Vai enkö jo voisi tietää mitä haluan ja nauttia jos sen saan? Epäröisinkö vielä, vaikka Roni puhuu minusta sukulaisilleen ja esittelee minut seurapiireilleen? Vaikka sain kokeilla juuri sitä muutosta, josta aiemmin puhuin. Sitä, miten eksakteilta treffeiltä siirrytään vain oleskelemaan yhdessä. Hengaillaan koko päivä ja saadaan maistiaisia siitä, mitä yhteinen arki voisi olla. Näin se siis tapahtuu. Ihan vain itsestään yhtäkkiä. Yhtäkkiä toinen ei lähdekään omaan kotiinsa. Mennään suihkuun yhdessä. Ollaan ihan hiljaa ja näpräillään puhelimia. Luetaan ääneen uutisia. Käydään kaupassa. Muistetaan hassuja videoita, hyviä biisejä tai hauskoja juttuja, joita jaetaan. Ei tehdä mitään.
Viikonlopun aikana myös parit tinderit jaksoivat viestiä jatkuvasti ja valmistella tapaamiskutsuja, kohta varmaan kyllästyvät ympäripyöreyteeni. Javierin kanssa keskustelumme meni aivan pilalle jo torstaina tylyyteni vuoksi, mutta siitä huolimatta viestin hänelle nyt neutraalin tsemppiviestin koskien hänen työasiaansa. Koska voin. Koska ei juuri nyt tunnu yhtään siltä, että pitäisi laskelmoida, mitä voi viestiä. Haluan että pysymme hyvissä väleissä. En polta siltoja! Jos vahingossa käräytän niitä hieman, niin pyrin myös sammuttamaan. Hän kiittää hymynaamoin, ja jatkamme keskustelua hyvässä hengessä muutamilla viesteillä. Ehkä jotain on mennyt särölle välillämme, mutta en tiedä vielä onko sillä väliä. Tai olisiko se korjaamatonta. Tuskin. Minun on tietenkin pakko luopua Javierista ja Manuelista muilta, kuin kaveruuden osilta, jos aion olla jatkossakin Ronin kanssa. Jos. Jos hän aikoo olla kanssani. Kuinkakohan kauan aikaa kuluisi, että voisin olla varma ja pystyisin tekemään näin suuria ratkaisuja? Tai miten voin oikeasti tietää missä mennään. Jos aion tavata Manuelin tällä viikolla, kuten hän on ehdottanut, niin minun on ennen sitä tiedettävä missä mennään. Vaihdamme iltapäivän aikana pari väsynyttä viestiä Ronin kanssa. Olemme juuri viettäneet yhdessä neljä yötä. Saamme olla väsyneitä hetken. Tänään on maanantai, joten on odotettavissa, että fiilis pysyy semisekavana ellei jopa melankolisena. Todennäköisesti hänellä myös, vaikkei hän harrastakaan viikonpäiviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti