Nauruterapiaa

Perjantai yllättikin minut pitkästä aikaa olemalla ihan mielettömän hauska. Olen saanut niin loistavaa nauruterapiaa, että vielä maanantainakin vartaloa kihelmöi ihanasti. En jaksa kauheasti murehtia mistään, koska tuollaisen illan vaikutukset loiventelevat positiivisina pitkälle. Parin kaverin kanssa nautimme pitkästä aikaa sellaista täysin luonnonmukaista sieniteetä, että mikään ei olisi saanut iloamme alenemaan. Olo on ollut täysin onnellinen ja energinen koko viikonlopun ajan. Koko kroppa tuntuu orgastiselta. Monen, monen tunnin ajan sienen nauttimisesta olo vain paranee ja paranee. Hymyillen olemme istuskelleet auringossa terassilla ja nauttineet täysillä olostamme. Purskahtaneet välillä hillitsemättömään nauruun. Uskon oikeastikin, että se on äärimmäisen terapeuttista. Kun nauraa niin paljon, että kyynelet tulevat silmistä ja olo on täydellinen. Eikä sitä tarvitse mitenkään peitellä tai koittaa hillitä. Ja minä olen tietenkin iloinnut siitä, että olen edelleen tervetullut kaveriporukkaan. Eikä Akusta ole kuulunut mitään, ja Jukkaakin vähän karteltiin. Siitäkin huolimatta, että hän saapui käväisemään porukassa ja oli taas julkisesti minuun täysin rakastunut täydestä ignoraamisesta huolimatta. Mutta ei siitä sen enempää! Vaan Javierista! Perjantaiaamuna kello kuudelta Javier on ollut hereillä ja tykännyt somessa jostain haikailevasta rakkauskuvasta, joka viittaa ikävöimiseen. Se ei ole kovinkaan hänen tapaistaan. Ja en yhtään tiedä mistä siinä on kyse. Ikävöikö hän minua, vai jotain muuta? Lauantaiaamuna olen jo meinannut laittaa hänelle viestin. Mutta sitten olenkin miettinyt, että entäs jos hän on tapaillut jotain toista, ja minä olenkin vain ollut se hauskanpitokaveri? Lauantai-iltana, juuri kun olen saapunut pikkujuhliin uusien tuttavuuksien luokse, niin Javier viestii minulle viettävänsä koti-iltaa, ja jos tahtoisin liittyä seuraan niin hän odottelee kotonaan. Mutta miksi hän ottaa yhteyttä vasta lauantai-iltana? Minulle tuli heti sellainen fiilis, että Javierin alkuperäiset suunnitelmat eivät toteutuneet ja nyt hän pyytää minua viime hetkellä luokseen, kun ei keksinyt muutakaan. Voiko se olla näin? Jos hän on ikävöinyt minua, niin miksei hän ole aiemmin ehdottanut viikonlopulle leffailtaa, kun tietää että olin sitä odottanut. Onko peli nyt ihan selvä?  Että olenkin vain varavaihtoehto. Vai onko hän vain niin hankala ja ylhäinen, ettei ole viitsinyt tehdä aloitetta itse tai uskaltanut ottaa yhteyttä aiemmin? En usko. Nyt en ollenkaan tiedä mitä ajatella. En peruuttanut kivoihin juhliin osallistumista, ja myöhään yöllä, kun olen jonkun viestin Javierille laittanut, niin hän on jo ollut nukkumassa. Sekin viittaa siihen, että olin vain varavaihtoehto, eikä hän odotellut minun saapumistani yömyöhään kuten joskus aiemmin on tehnyt. Ja kun minä olen vihjannut että sunnuntaikin sopisi hyvin leffapäiväksi, niin Javier ei ole kommentoinut siihen yhtään mitään. Olenko siis kuvitellut hänen suhteensa ihan omiani? Vai mitä ihmettä.

No! Tänään on taas perjantai. Maanantai. Perjantai. Joten kysyn hänen vappusuunnitelmistaan suoraan heti ensimmäiseksi aamulla. Jos hän on ympäripyöreä tai tuppisuinen, niin se vahvistaa teoriaani siitä, etten ole ollut hänen ajatuksissaan perjantaisena yönä. Mutta jos hän ehdottaa tapaamista, niin aion tarttua siihen. Siitä huolimatta, että oloni on niin innokas, että haluaisin vain mennä tapaamaan kavereitani ja viettämään hauskaa juhlailtaa. Niin Javier menisi tänään muun edelle. Huomaatteko etten ole ajatellut juurikaan Dimiä. Aiemmin viestin hänelle kuulumisia lauantaipäivänä, ja sain lyhyen vastauksen väsymyksestä ja vuotavasta nenästä. Olen toivottanut hänelle lepoa ennen vappujuhlia, jolloin hänellä olisi ollut täydellinen tilaisuus kutsua minua luokseen, kuten aiemmin oli puhunut. Mutta Dim on yhtä etäinen ja sanaton kuin aiemminkin. En jaksa tuollaista. En yhtään. Ja kun ajattelen häntä niin en tunne sydämeni kohdalla mitään. Tilanne voisi muuttua jos hän edes yrittäisi. Mutta ehkä häntäkään ei vaan kiinnosta. Ja juuri tänään se ei tunnu missään. Ehkä sitten myöhemmin. Selvästikin Javierilla on minuun suurempi vaikutus. Ja jos hän on täysin innoton ja suunnannut pienen ja vaivalla esiinkaivetun lämpönsä jollekin toiselle, niin ihan varmasti vähän petyn. Mutta se on pientä tämän tyytyväisyyden keskellä juuri nyt. Viikonloppuna Simo kysyi menneestä suhteestani Roniin. En ole puhunut siitä lähes mitään kenellekään. Hassua, että olen käsitellyt häntä varmasti kaikista palavammin teksteissäni, ja hän on herättänyt minussa eniten tunteita. Mutta oikeassa maailmassa hän on jäänyt minun omaksi salaisuudekseni. Ja nyt sain sanottua Simolle ääneen, että koin tosi suuren ja palavasti tuntuvan rakkauden, joka jäi ihon alle. Joka oli kai lopulta sellaista sielunsisaruksellisuutta, ettei romanttisesta suhteesta tullut mitään. Se oli kuin insesti! Ja nauroimme hihittäen kippurassa tälle ajatukselle ainakin monta minuuttia. Ja voi miten puhdistavalta se tuntui. Kertoa rehellisesti se ajatus ja tunne jollekin. Selittää, että kun kerran on kokenut sellaisen sielunräjäyttävän tunteen, niin ei enää samallailla kaipaa mitään keneltäkään. Ja ehkä siksikin on helpompi nyt olla yksin juuri nyt. Tai olla ainakaan tukeutumatta muihin vain saadakseen rakkautta tai lämpöä. Koska on jo sitä täynnä yksinkin. Tai ainakin puoliksi täynnä. Ja tietää, ettei juuri nyt kukaan uusi tuttavuus voi sitä toista puolikasta täyttää odotusteni kaltaisesti. Ricky kysyy, että enkö voi koskaan rakastaa ketään. En tiedä, toivon, että voin! Mutta sitä odotellessa koitan tulla puolikkaasta kokonaiseksi.

Edessä näyttäisi olevan aurinkoinen vappuaatto. En ehkä jaksa kaivaa esille lakkia. Ja huomisellekin on luvattu pilvistä tihkusadetta, jolloin ulkoilmabrunssit saa unohtaa. Mutta tämä ilta alkaa jo innostaa minua. Ehkä jopa toivon, että Javierilla olisi muita suunnitelmia. Toivon, että minä olisin meistä se aktiivisempi ja innokkaampi, jotta Javier voisi joskus jälkikäteen katua sitä ettei tarttunut tilaisuuteen kanssani. En tiedä miksi ajattelen niin, mutta siltä minusta tuntuu. Ehkä juuri siksi, että pidän hänestä ja ikävöin hänen seuraansa. Mutta kai sitten tiedän jossain järjen sopukoissa ettei meistäkään tule sitä vuosisadan rakkaustarinaa. Ja ehkä siksi olisikin vain helpompi kaipailla toinen toista etänä silloin tällöin... No katsotaan miten käy! Kohta alan innostua illasta sen verran, että jos Javier hidastelee vastaamisensa kanssa vielä pitkään, niin olen jo vaihtanut potentiaalisen deittivaihteen juhlaintoon. Ja sitä paitsi hän olisi voinut vastata halutessaan jo ajat sitten. Ehkä olen taas se suunnitelma C, jota ennen pitää selvitellä muita mahdollisuuksia ennen kuin hän uskaltaa vastata. Olenhan toiminut niin itsekin joidenkin kohdalla. Joten en voi valittaa. Radiosta soi hyväntuulista musiikkia ja olo on kaikin puolin leppoisa. Aurinko on iso osa fiilistä etenkin tällaisena päivänä, kun parasta olisi olla jossain ulkona! Ainakin edes hetkisen. BLING. Javier viimein iltapäivällä vastaa vitsailemalla jotain epämääräistä. Ei kerro suunnitelmistaan. Eikä kysy minun. Eli onko tämä nyt todiste siitä, etten minä ole se, jota hän on öisinä tunteina kaipaillut. Vaikka olen joskus aiemmin saanut häneltä keskellä yötä viestissä haikailevan rakkauslaulun. Höh. Ihan vähäsen pistää. En jotenkin silti usko sitä, että hänellä olisi nyt joku muu mielessä. Mutta ehkäpä onkin. Siispä voin hyvällä omatunnolla keskittyä vappuun vailla deittejä. Kun ei Dimistäkään mitään kuulu. Annan Javierin vastauksen hautua hetken. Se alkaa ärsyttää minua. Eikä se yksiselitteisesti kerro minulle riittävästi mitään. Pakko vielä vastata jotain! Siispä toivotan hänelle hauskaa vappua. Ja vielä kerran - ihan vain varmuuden vuoksi - kuittaan iloisesti, että koska näyttää siltä, ettemme ehdi toteuttaa leffatreffejämme suunnitelmien mukaan ennen kuin lippuni parissa viikossa vanhenevat, niin koitan käyttää ne itse. Ja me voisimme palata myöhemmin asiaan Javierin kanssa, kun hänellä on paremmin aikaa. Tiedän, että hänellä on pakollisia menoja tulossa loppuviikolle niin paljon, ettemme ainakaan silloin ehdi tavata. Ja nyt ainakin varmistan, että Javier takuulla tietää, että odotin treffejämme. Eikä minua yhtään haittaa se, että teen mielipiteeni selväksi ja itseni helpoksi, vaikkei hän edes olisi enää muistanut koko lupaustaan elokuviin menosta.

Pärjään, pärjään

Torstai ei tunnu yhtään torstailta, kun keskiviikko on ollut tavallisesta arki-illasta poiketen vähän rennompi. Mutta siksi juuri onkin tuplasti hauskempaa muistaa, että ihan kohta on jo viikonloppu! Kuten ehdin aiemmin mainita, niin torstaina otan Akuun hyvin neutraalisti yhteyttä kysymällä, että miten menee. Siksi koska jos on jokin mahdollisuus jatkaa jonkinlaista kaveruutta, niin haluan tarttua siihen. Ettei laajemmin kaveriporukassa mikään menisi nyt lopullisesti epäviireeseen. Ensin Aku kertoilee työpäivästä iloisesti. Mutta sitten toteaa, ettei enää jatkossa ole täällä kuin satunnaisesti käymässä. Hän aikoo muuttaa pois kokonaan. Reagoin neutraalisti ja toivottamalla hänelle hyvää viikonloppua. Sitten Aku jatkaa keskustelua hyökkäävämmin ja syyttää minua siitä, että varmaan tarvitsen häneltä jotain kun otan yhteyttä. Sanoo ettei minun pitäisi puhua hänelle mitään. Minua alkaa välittömästi ällöttää, miten lapsellinen ja typerä Aku on. Koska en ole koskaan tarvinnut häneltä mitään. En ole koskaan pyytänyt häneltä mitään. Totean vain, että niin uskomatonta kuin se onkin, niin olen koko ajan ollut hänen kaverinsa ilman sen kummempia taka-ajatuksia. Tuollainen reaktio aiheuttaa minulle pahan mielen. En käsitä miksi tällaisissa tilanteissa toinen halutaan nähdä mahdollisimman huonossa valossa. Miehet varmaan joutuvat itselleen selittämään, että se oli paska ihminen kuitenkin, niin hyvä että pääsi eroon. Ja toitottavat sitten valheitaan ympäriinsä. Kuten Jukka on tehnyt todella törkeästi (pienet tissit, paska sängyssä, vanha, muita hyväksikäyttävä, valehtelija ja niin edelleen). Olen sivuuttanut nämä mustamaalaukset kokonaan, koska olen ajatellut ettei kukaan voi olla niin tyhmä, että kuuntelisi häntä. Mutta nyt kun Aku vieläkin puhuu ihan samallailla, niin en voi muuta kuin olla ihmisiin pettynyt. Samoin se yksi porukkamme tyttö koittaa usein innoissaan mukavahingossa terästää esimerkiksi ulkonäkööni liittyviä haukkuja. En vaan tajua. Ne jutut eivät kiinnosta yhtään, vaan se miten tyhmiä ihmiset ovat. Ihan kuin olisin joutunut jonkun kiusaamisen kohteeksi. Plääh. Edellisviikonloppunakin Jukka oli pyytänyt ettei minua kutsuttaisi mukaan, koska pilaan ilmapiirin. Ja vaikka olin muutenkin aikonut pitää heistä taukoa, niin ei se ole hauskaa. Siispä kaipaan jotain normaalia sosiaalisuutta iltaani ja päätän kysyä pitkästä aikaa Javierilta kuulumisia. Hän vastaa heti iloisesti ja kyselee tarkasti miten viikkoni on sujunut. Vaikka vaihtelemme viestejä pitkin iltaa, niin pysymme yleisissä kuulumisissa. Ja vaikka voisin helposti ehdottaa tapaamista, niin en vielä halua. Olen jotenkin loukkaantuneella tuulella. Lillun hetken aikaa sellaisessa masokistisessa hyljätyssä olotilassa, jossa kaverit ovat hölmöjä ja deititkin liian vaikeastitavoiteltavia. Mutta silti fiilikseni perusta pysyy ihan hyvänä. Katson kaksi leffaa ja sitten sängyssä kissa sylissäni maatessani mietin etten ehkä vain kohta oikeastikaan tarvitse enää yhtään ketään. Ja toivon, että osaisin viettää viikonloputkin vain kotona.

Ja nyt on perjantai. Olen nähnyt pitkän ja todentuntuisen unen siitä, kuinka olen keskellä sotatilaa. Taas. Ja taas asun tosi korkean rakennuksen ylimmässä kerroksessa, jossa piilottelen kissan kanssa. Todellisuudessa en muuttaisi ikinä korkeaan kerrokseen, koska pelkään että hyppään vahingossa parvekkeelta alas, tai kuolen alakerroksesta alkaneeseen tulipaloon. Unessa samassa kerroksessa on muun perheeni asunto ja välillä hiivin pimeän ja hiljaisen rappukäytävän läpi tervehtimään perhettäni. Meidän pitää olla antamatta mitään merkkejä talon ulkopuolelle siitä, että piilottelemme siellä. Verhot ovat kiinni ja valot himmeällä. On sellainen pelottava ja odottava ilmapiiri. Odotan viestiä ystäviltäni siitä, että he tulisivat hakemaan minut mukaansa turvaan jonnekin muualle. Mutta sitten saan viestin juuri siltä kaveripiiriimme kuuluvalta tytöltä, joka ei kai oikeasti pidäkään minusta. Viestissä tyttö pahoittelee kovasti, että he unohtivat hakea minut mukaansa. Unessa tunnen jonkinlaista helpotusta ja menen heti taas vanhempieni luokse. Äiti on tosi vakava mutta rauhallinen, koska hän tietää, että kohta varmaan maailmanloppu tulee (siitä hän puhuu oikeastikin vähän väliä). Olen iloinen, että voin sittenkin pakoilla sotaa perheeni kanssa. Tuntuu oikealta olla heidän kanssaan mahdolliset viimeiset elinhetket. Aiomme paeta autolla pienlentokoneiden luokse, joilla voimme yrittää lentää turvaan. Tunnen kauheaa surua kissan vuoksi. En mitenkään voi ottaa sitä mukaan. Sillä aikaa kun vanhempani hakevat auton talon luokse täytän lukuisia vesiastioita ja laitan ruokaa kissalle mahdollisimman paljon. Koitan laskea, että kauan se selviäisi hengissä ja minua itkettää. Mietin, että pitäisikö jättää ovi auki, jotta se voisi lähteä maailmalle. Mutten jätä, koska haluan uskoa, että palaan pian takaisin. Sitten lähden kiireellä ulos odottamaan perhettäni. Ulkona paistaa aurinko, eikä missään näy ketään. Kaikki pakoilevat piiloissaan. Pihallamme on iso uima-allas joka on pahaenteisen tyyni. Kaikki näyttää vanhanaikaiselta ja vähän keltaiselta. Hyppään autokyytiin ja koitamme ajaa täysillä lentokentälle. Yllämme lentelee pieniä lentokoneita. Ja sitten herään aamuun tismalleen samassa asennossa, johon nukahdin. Kissa kehrää kainalossani. Olen hyväntuulinen, vaikka minulla on vähän sellainen tylsistynyt olo. Sellainen, ettei kuitenkaan mitään hauskaa tapahdu, joten parempi valmistautua taas toimimaan yksin. Ei ahdistava, mutta tylsä ja alakuloinen. Tämä on varmastikin ihan perinteinen puolustusmekanismi, kun asiat menneetkään niinkuin olin innoissani odottanut. En saanutkaan sitä yhdessä iloisesti peräkanaa kesäkaduilla polkevaa kaveriporukkaa, jossa on itsestäänselvää, että kaikki ovat tervetulleita iloiseen joukkoon. Javier ei olekaan niin ihastunut minuun, että haluaisi aktiivisesti vihdoinkin toteuttaa leffailtamme. Ja Dimistä nyt ei ainakaan kuulu mitään. Kovetan asennettani hyvään itsenäisyyteen jo valmiiksi, mutta ihan pikkuisen silti luotan siihen, että keksin jotain hauskaa jonkun kanssa. Tai joku kiva tyyppi yllättää minut yhteydenotollaan. Kysyn kivalta Ninolta kuulumisia, ja vaihdan pari sanaa Rickyn kanssa. Kaikki on ihan hyvin. On hyvin mahdollista, että vaikka nyt en halua olla aloitteellinen deiteilleni, niin illemmalla ehkä muutan mieltäni. Koska saan ja voin... Mutta ennen sitä on pakko vielä surra avoimesti todennäköisesti itsemurhaan menehtynyttä Aviciita. Taas kerran yksi karu todiste siitä, miten menestys ja raha ei tuo onnellisuutta. Ei saa ketään nauttimaan elämästä. Vaan jos kärsii ahdistuksesta, niin se on entistä kauheampaa rikkauksien ja mahdollisuuksien keskellä. On niin vaikea käsittää, että mikä itseä vaivaa, kun tuntuu pahalta, vaikka kaikki on hyvin. Ympärillä kaikki pitävät sinua onnekkaana ja elämääsi kadehdittavana. Ja itse vain kituu. Taas yksi todiste minulle siitä, että onnellisuus ei voi olla riippuvainen ihmisistä tai asioista. Olen oikealla polulla jos vain osaan pysyä sillä.

***
Ja sitten iltapäivällä saan viestin tähän kaveripiiriin kuuluvalta henkilöltä, joka sanoo, että voisimme pikkuporukalla juhlistaa perjantaita. Simo ja pari muuta. Ihan vain vaikka hetken. Ilman niitä, jotka väkisin aiheuttavat eripuraa ja riitaa. Melkein tippa tulee linssiin, kun joku on nähnyt asian oikean laidan.

Kärsi välli syys

Keskiviikkona Ricky saapuu täysin sovitusti luokseni viettämään kivaa kaverusten leffailtaa. On ihan piristävää saada vähän erilaista tekemistä arki-iltaan. Kaksinaismoralistista tai ei, niin Rickyn toivotan tervetulleeksi luokseni (ainakin tällä kertaa), vaikken sitä esimerkiksi Akulle tekisikään. Välimme ovat ihan erilaiset. Koko historiamme on ihan erilainen. Rickyn kanssa tiedämme avoimesti missä mennään, vaikka tunteet menevätkin meillä ristiin. En joudu pelkäämään Rickyn reaktioita tai sydänsuruja, koska olemme niin monta kertaa käyneet nämä asiat läpi. Ja koska taustalla on jo fyysinenkin läheisyys, niin se ei ole mikään norsu olohuoneessa, jonka kärsänheilumista tarvitsisi pelätä. Hmm. Noh, ensimmäisenä käymme läpi Rickyn viimeisimmät valitukset hänen entisestä vaimostaan, jonka jälkeen vannotan, ettei hän saa enää puhua asiasta. Ihan vain siksi, koska Ricky valittaa, että joku kuvittelee ettei hän olisi päässyt jo erostaan ylitse, ja mielestäni toipumista puoltaisi se, että hän joskus olisi kaksi tuntia mainitsematta eksäänsä. Sitten juomme pienet lasilliset ihanaa viiniäni, vaikka nauraen muistutankin Rickya ettei hän tällä kertaa saa sitten alkaa sammua sohvalleni ennen iltaysiä. Ja heti kun sade lakkaa, niin kävelemme kolmistaan Rickyn ja perheenjäseneni kanssa ulos syömään niitä näitä iloisesti jutellen. Edellisen vierailun hölmöilyt on nyt unohdettu. Näin toimii kaveruus. Ei jäädä miettimään vanhoja. Vaikka niistä voidaan vähän vitsailla. Ja sitä paitsi huomaan miten asia vaivaa ja nolottaa Rickyä itseään, joten minun nyrpeilyäni ei enempää tarvita. Pikaruokaravintolassa Ricky tilaa kaikista pienimmän ja halvimman annoksen. Varmaan siksi koska on niin pihi tai persaukinen. Hän kuitenkin erehtyy sivulauseessa mainitsemaan, että jos tarvitsen jotain kaupasta, niin hän voisi sen ostaa, koska minäkin aina tuon  hänen luokseen syömisiä ja juomisia puhumattakaan muista viihdykkeistä. Normaalissa tilanteessa sanoisin, että luonani on kyllä leffaherkkuja ihan riittämiin. Mutta tartun harvinaiseen tilaisuuteen ja ehdotan, että voisimmekin poiketa alkossa, josta Ricky voi ostaa minulle valitsemani viini sen rommipullon tilalle, jonka viimeksi Rickylle lahjoitin. Joten ennen illan jatkumista luonani poikkeamme vielä lähialkoon. Sitten vietämmekin kivan rennon illan luonani kaksistaan Rickyn kanssa. Joudun nähdä kauheasti vaivaa, että löydän jostain suoratoistopalvelusta juuri sen elokuvan, jonka haluan nähdä. Juomme viinipulloni pari jäljellä olevaa lasillista, ja nautimme pienet vehreät henkäykset, jotka saavat meidät kikattamaan vähän väliä hölmöille jutuille ja tekevät elokuvasta kuin elokuvasta huomattavasti mielenkiintoisemman. Vaikka Ricky ei niin kovasti arvosta kauhuelokuvan avoimesti rasistista otetta.

Annan Rickyn jäädä nukkumaan sohvalleni, johon hän nukahtaakin kuorsaten, kun itse vielä seuraan toista elokuvaa. Kaverillinen iltamme on siis onnistunut, vaikka Ricky onkin pettynyt siihen, että olen pariin kertaan käskenyt hänen pitää kätensä kurissa ihan vain siksi koska en ole nyt ollut läheisemmällä tuulella. Se on myös uusi juttu. Minun ei tarvitse miellyttää ketään tai pelätä sitä, että toinen pettyy tapaamisemme sisältöön, koska saan itse päättää milloin joku koskee minuun ja milloin ei. Aamulla kun Ricky hiipii halaamaan minua selkäni taakse sänkyyni, niin en tönäise häntä lattialle, vaan annan hänen silitellä ihoani samalla kun venyttelen ja mietin ääneen aamun aikataulujani. Ricky haluaa käydä suihkussa ja annan hänelle vaaleanpunaisen pyyhkeen, koska mitään miehisenvärisempää ei ole puhtaana. Kivaa, kun hän on yhtä nopeasti valmis kuin minäkin. Halaamme pihalla ennen kuin lähdemme aamuvarhaisella kumpikin omiin velvollisuuksiimme. Ja olen torstaina ihan yhtä leppoisan kärsivällinen kuin tällä viikolla muutenkin. Olen jopa ehtinyt päästä yli Akun ailahtelusta niin hyvin, että kysyn neutraalisti (ei hymynaamaa!) häneltä kuulumisia muutaman päivän hiljaisuuden jälkeen. Ensinnäkin siksi että haluan todistaa olleeni kaveri koko ajan (vaikka kaveruuteen on nyt tullut säröjä). Ja siksi että huvittaa. Aku vastaa iloisesti, mutta kertoo sitten suunnitelleensa koko lähitulevaisuutensa aivan uuteen uskoon. Hän suunnittelee jopa muuttoa kauas. Ikäänkuin hänen elämänsä olisi viimeiset kuukaudet pyörinyt vain minun ympärilläni. Ja nyt hänellä ei ole mitään syytä enää nähdä ketään meistä ystävistä. No. Aika ikävää. Mutten koe sen liittyvän itseeni mitenkään erityisesti. Tänään teen itselleni pitkästä aikaa ruoaksi kasviksia ja kanaa. Ja arvon että paistaako aurinko vai sataako vettä, koska sää näyttää muuttuvan viiden minuutin välein. Ja odotan viikonloppua ja toivon että jotain kivaa tapahtuisi! 

Kaverikeskiviikko

Edelleenkin onnistun pitäytymään matalissa odotuksissa, enkä ihan aikuisten oikeastikaan pety kun en kuule kenestäkään mitään tiistaina. Huomaan kyllä, että Javier ei ole koko iltana somessa, ja tiistait ovat yleensä olleet meidän deitti-iltojamme, joten ihan vähän mielessäni käy, että onkohan hänellä treffit jonkun toisen kanssa. Miten meidän välimme nyt yhtäkkiä lässähtivät näin? Siksi koska heti kun en itse ota yhteyttä ja ole häntä kohtaan lämminhenkinen, niin hänestä ei kuulukaan mitään. Ainakaan vielä. Mutta tämä on tätä meidän piirileikkiä. Minä olen vihjaillut pilke silmäkulmassa tulevista kesälomista ja matkoista. Siitä miten helposti voisin lähteä hänen mukaansa... Mutta Javier ei ole tarttunut siihen ollenkaan. Mutta ehkä sitten taas - kuten viime vuonna - hän aktivoituu heti kun saan siirrettyä oman huomioni oikeasti muualle. Pidän hänestä todella ja ikävöin hänen seuraansa. Mutta olen taas irtaantunut tunteilusta taas hetkeksi. Ja olen oikeastikin kyllästynyt odotteluun ja stressaamiseen. Tunteiden tuhlaamiseen! Asenteeni on entistä kyynisempi. Mutta toisaalta turvallisempi. Jos ei seurani ja tunteeni toiselle kelpaa, niin ei sitten. Pitäkää tunkkinne. Siihen asti kunnes sitten taas tehdään jotain kivaa yhdessä. Toivottavasti pian. Heh. Mutta huomaan kuinka alan odotella taas viikonloppua. Haluan olla innoissani jostain ja odottaa jotain hauskaa. Tai vähintään nähdä ystäviäni enemmän kuin edellisviikonloppuna. Eihän sitä tiedä, vaikka Dimistä vielä kuoriutuisi yllätysromantikko ja tapaisin hänetkin! Mutta näitä ihmeitä odotellessa en suinkaan ole lojunut edes harmaata tiistaita vain kotonani, vaan käynyt lenkillä! Nauttinut lasillisen tositosi hyvää italialaista punaviiniä ja katsellut tyytyväisenä sarjoja. Aamulla olen noussut ajoissa ylös ja venytellyt pitkään ennen kiireistä ja tehokasta työpäivää. Jonka aikana olen kuunnellut Rickyn huolia koskien hänen välejä entiseen vaimoonsa. Taas kerran. Koska niin ystävät tekevät. Siinä sivussa lipsautan Rickylle, että minulla on tylsää enkä taaskaan malta odottaa kesää ja jotain hauskaa tekemistä! Ja Ricky sanoo, että hänelläkin on tylsää. Katsotaanko illemmalla yhdessä leffa? Hän kysyy. Ihan vain kavereina. Miksei! Ja nyt riennän kotiin, koska hän haluaa tulla kylään jo ihan kohta. Haluan valita jonkun kauhuleffan, mitä en uskalla katsoa yksin. Voisimme ensin käydä yhdessä syömässä jotain ulkona ja kutsua vaikka perheenjäseneni mukaan. Ja sitten juoda loput viinistäni leffan ääressä. Olen karistanut jokseenkin menestyksekkäästi mielestäni huonon omatunnon, joka väittää että saatamme taas vahingossa ylittää kaveruuden rajat. Olen selittänyt itselleni, että olen vapaa tekemään mitä tahdon. Se mitä teen tänään ei liity mitenkään siihen, mitä saatan tehdä tulevaisuudessa jonkun toisen kanssa. Ja sitä paitsi. Ainakaan Rickylle seurani ei ole koskaan ollut yhdentekevää.

 

Alhaiset odotukset

Olen vähän yllättynyt siitä, että mielekkään ja jopa intohimoisen Dimin tapaamisen jälkeen en ole enempää tunteellinen. Päinvastoin. Sunnuntaina ja maanantaina tunnustellessani fiiliksiäni olen aika tunnoton. En haaveilekaan heti häistä ja sommittele itselleni uutta sukunimeä. En odota malttamattomana hänen yhteydenottoaan. En ole varma, että tapaamme tällä viikolla, vaan oikeastaan olen aika varma ettemme kuitenkaan tapaa. Minusta tuntuu kuin olisin kiedottu sellaiseen turvalliseen vaahtomuoviin, minkä läpi kaikki tuntuu vain vaimeasti ja etäisesti ympärilläni. Tämä tietysti sopii nykyiseen yleiseen tyytyväisyyteeni ihan passelisti. Mutta olin kuitenkin odottanut Dimin tapaamista tosi kauan jännittyneenä. Hän on aikaisemmin saanut minussa aikaan isojakin ihastuksen ja pettymyksen tunteita. Joten nyt olen yllättävän rauhallinen, vaikkei mikään ole selvinnyt mihinkään suuntaan. Nähtävästi voin tunteilla aina päivän tai pari silloin tällöin, jolloin haaveilen kaikesta ihanasta ja lapsellisesta. Mutta aina vain nopeammin ja nopeammin palaudun maanpinnalle ja hyväksyn nykymaailman realiteetit, ja osaan olla odottelematta mitään. Juuri tällä hetkellä se, että suhteemme jotenkin etenisi Dimin kanssa tuntuu täysin absurdilta. Jopa kaukaisemmalta kuin ennen tapaamistamme, jossa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Vai olinko silti pettynyt Dimiin? Siihen, että hän on tietysti tosi pitkä ja komea. Ja pussailee hyvin. Mutta hän on myös eristäytyvä. Ehkä hän ahdistuu niinkuin Ronikin ja siksi katoaa nopeasti paikalta. Dim on opettanut minut olemaan odottamatta häneltä mitään. Koska ei hänestä kuitenkaan kuulu taas mitään. Ehkä viimein olen sisäistänyt tämän opin? Tai ehkä en vain niin palavasti haluakaan häntä enää, koska tiedän aiempaa paremmin millaisen kumppanin tahtoisin. Ihan oikeastikin minusta tuntuu nyt siltä, että hän olisi onnekas saadessaan viettää kanssani aikaa. Eikä pelkästään päinvastoin. No, varmasti vielä jonain päivänä tuntuu erilaiselta. Mutta tänään tuntuu tältä. Vaikka sunnuntaina sängyssä päällekkäin makoillessamme puhuimme taas yhdessä matkustamisesta, niin juuri nyt sellainen tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Ei se kuitenkaan onnistuisi. Joutuisin kuitenkin tekemään kaikki aloitteet itse ja suunnittelemaan kaiken itse. En jaksa. En jaksa stressata kaiken epäonnistumista. En jaksa murehtia sitä ettei hän taaskaan vastaa viestiin tai ehdi nähdä. Joten ennemmin olen kääriytyneenä kuplamuoviin, ja kuuntelen sitä rentouttavaa vaimeaa napsutusta kun kuplat painuvat kasaan sitä mukaan kun jaksan pyöriä johonkin suuntaan. Eikä kuplamuovirulla lopu kesken vielä. Voi kunpa tämä fiilis säilyisi pidempään. Voi kunpa en ajattelisi häntä ollenkaan ja sitten yllättyisinkin positiivisesti jos hän ottaisikin yhteyttä ja ehdottaisi jotain. Saatan tietenkin kysyä loppuviikosta, että no nähäänkö me. Välittämättä kauheasti siitä mikä vastaus on. Ihan vain siksi että voisin sanoa ettei jutun miljoonas kasaankuivuminen ole ainakaan minusta kiinni. No more games, no more tears? Haha in my dreams.

Kaiken muun lisäksi olen tietoisesti myös vähentänyt vaikeastitavoiteltavuutta ja tunteettomuutta. Aiemmin olen jälkikäteen miettinyt, että olinko liian cool. Olinko liian räväkkä ja reipas vastoinkäymisistä huolimatta. Enkö sanonut tarpeeksi selvästi että haluan nähdä ja että tykkään. Sinkkuuteni alussa, kun sain pakit, niin vastasin miehille, että okei. Hymynaaman kera. Nyt osaisin sanoa suoraan, jos harmittaa. Siksi olen nyt ollut avoimempi Javierillekin. Sanonut suoraan kuinka harmillista on ettei leffailta toteutunut viikonloppuna. Tehnyt suorempia ehdotuksia. Ottanut paikkani kainalosta ja pussaillut häntä enemmän kuin ikinä. Olen ihan suoraan ilmoittanut Dimille että olipas kiva nähdä ja toivottavasti nähdään pian taas. Uudenlainen taktiikka. Mutta se tuntuu vähän jopa valheelliselta, koska kaiken tämän taustalla tunnen itseni välinpitämättömäksi. No, turha analysoida enempää. Katsotaan onko tämä taktiikka jotenkin hedelmällisempi. Koska pusut ja ikävän ilmaiseminenkaan ei sido minua yhtään mihinkään. Aika näyttää. Menen huvikseni katsomaan Dimin tinderprofiilia, koska olemme edelleenkin siellä matchi. Hänellä on lähes samat vanhat kuvat, mutta tekstiksi hän on valinnut jonkun tosi negatiivisen sanonnan, joka olisi aiemmin saanut minut varmaan pyyhkäisemään vasemmalle. Ihan kuin hän odottaisi maailmanloppua vailla toivoa. Mutta eikö me kaikki tehdä niin loppujen lopuksi? Tietoisesti tai ei. Pidän hänestä, ja uskon että meillä voisi olla jotain, jos hän alkaisi panostaa tapaamisiimme. Mutta vaaleanpunaisiin linsseihini on tullut näiden miesten suhteen säröjä. Tiedostan paremmin sen, että ehkä elämä ilman näitä miehiä ei muodostu tulevaisuudessa ihan mahdottomaksi jos niikseen tulee. Aiemmin jokainen kohtaaminen tuntui merkitykselliseltä. Jokainen mies olisi voinut olla se elämäni viimeinen elämänrakkaus. Nyt en ole niin varma, onko siihen kenestäkään. Ja ehkä parempi niin. Ainakaan tänään en odota yhteydenottoa keneltäkään. Vaan suunnittelen mitä hyvää ruokaa kokkailisin illalliseksi. Ensin käyn ruokakaupasta hakemassa leivinpaperia, jota on pitänyt ostaa jo jonkin aikaa. Kun menen kotiin niin kissani juoksee vastaan venytellen ja haukotellen. Sitten se alkaa pyöriä jaloissa, koska olen lellinyt sen pilalle ruokkimalla sille herkkuja vähän väliä. Kun olen heittänyt päältäni työvaatteet ja sujahtanut kotiverkkareihin, niin menen makoilemaan sohvalle. Kissa odottaa sitä hetkeä ja juoksee samantien kehräämään narisevasti vatsani päälle. Kun Dim oli luonani yötä viikonloppuna, niin kissa änkesi itsensä hänenkin päälleen onnellisena nukkumaan. Ja olin iloinen, ettei hän työntänyt sitä pois. Sitten voin nähdä perheenjäseniäni, jotka asuvat ihan lähellä. Ja joilla aika harvoin on sen parempaa tekemistä arki-iltoina kuin minullakaan. Voimme viettää kivoja leffailtoja tai ulkoilla yhdessä melkein milloin vain. Minun ei tarvitse olla yksin, ja olen siitä kiitollinen. 

Ja pian istunkin tässä sohvalla aiemman hahmotteluni mukaisesti. Kissa ei mahdu syliin läppärin vuoksi, mutta on niin kiinni kyljessäni kuin vain voi. Otin sille taas kaupasta mukaan uudenlaisia herkkutikkuja. Siltä puuttuu toinen etuhammas, joten ehkä pehmeät ruoat sopivat sille paremmin. Aiemmin päivällä naputtelemani yksinäiseen tulevaisuuteen urheasti valmistelevat ajatukseni saavat minut vähän tympääntyneeksi. Mutta nämä olivat vain tämän päivän ajatuksia. Kenties huomenna olen jo haikailemassa jonkun perään romanttisena ja toiveikkaana. BLING. Käyn pikaisesti somessa, missä en muuten jaksa nyt roikkua. Ja heti Ricky lähettää minulle hymiön hälventääkseen edellisen kinastelukeskustelumme riitaisan lopun. Pöh, minä nautin meidän pienistä turhista kinoistamme. Ei huolta Ricky. Meidän kaveruuttamme ei voi edes verrata Akuun, josta en ole kuullut mitään viikonlopun jälkeen. Toisaalta harmittaa. Toisaalta hyvä näin. Silitän vaatteiden välistä vilkkuvaa ihoani, joka ei ole koskaan ollut näin pehmeä. Johtuukohan se siitä, että olen lopettanut lähes kokonaan alkoholin käytön? Joskus muutama viikko sitten huomasin, että ihoni tuntuu ihan samalta, kuin joskus sellaisen ylikalliin öljykylvyn jälkeen, jossa kävimme eksäni kanssa, vaikken ole muuttanut mitään ihonhoitotapojani pitkiin aikoihin. Kivaa! Olen muutenkin vähentänyt päihteidenkäyttöäni. Alkuinto kaikkeen uuteen on tasoittunut enkä kaipaa mitään sekavuustiloja, kuten olen aiemminkin maininnut. Vain hauskapitoa ja hyvää fiilistä. Mutta se kai syntyy minulle nykyään yhä helpommin ja helpommin. Ainakin toivon niin. Tänään ei paista aurinko, joten on hyvin mahdollista, että oikeutan itselleni sisätiloissa olemisen vaivattomasti. Lenkille ehtii kyllä. Kaikkea ehtii kyllä.

No more games

Perjantaina en tiedä ollenkaan mitä aion tehdä, mutta alan laittautua hitaasti ja säntillisesti viikonloppuun. Kun avaan lasisen oven suurelle lasitetulle parvekkeelleni, jonka lattia on kauttaaltaan päällystetty pehmeällä säänkestävällä matolla, niin tuntuu kuin saisin kokonaisen huoneen lisää oleskelutilaa. Siirrän sinne kaiuttimeni, josta voin kuunnella radio-ohjelmaa, jossa soitetaan takavuosien hittejä. Välillä toivon, että naapurit tajuavat minun kuuntelevan vain radiota enkä mitään ysärihittiokkoelmaa, mutta ei se mitään. Siinä parvekkeella auringonpaisteessa lakkailen kynnet ja epiloin sääret. Vastailen jotain Akulle, joka yrittää vaikuttaa mahdollisimman tasapainoiselta pari päivää kestäneen ahdistavan sekoilun jälkeen. Harmittelen mielessäni, että Elinallakin on juuri tänään muuta menoa, koska nyt jos koska on aika tehdä jotain muuta, kuin viettää perinteinen ilta tuon saman kaveriporukan kanssa. Toki jos en olisi vaivalla laittautunut ja jo valmiiksi innoissani kokeilemaan kevätlookkia ja parempia aurinkolaseja ulos mennessä, niin voisin ihan hyvin viettää oman vapaaillan siinä nauttien olostani ja vapaudestani omassa kodissani. Mutta kärsivällisyyteni ei riitä sellaiseen! Jos arki-iltojen lisäksi vielä istuisin kotonani viikonloppuisin niin tuntisin ajan valuvan aivan hukkaan. Siispä suuntaan hyväntuulisena ja mitään kenenkään kanssa sopimatta ulos, aikeenani ainakin kävellä aurinkoisia katuja pitkin niin kauan kun kylmältä tuntuva tuuli antaa myöden, mitään sen kummempia odottelematta. Jaksan olla positiivisella mielellä jonkin aikaa ja miettiä vaihtoehtojani, mutta sitten kun Aku yrittää vähän liikaa saada minua samaan paikkaan muiden kanssa, niin päätän skipata heidän tapaamisensa kokonaan. Ja kun juuri sopivasti Ricky kutsuu minut kotiinsa pieniin juhliin, niin tartun tähän tilaisuuteen kuin taivaan lahjana. Mehän olemme kavereita. Ja lisäksi olen jo lukuisia kertoja viettänyt hauskoja iltoja Rickyn ystävienkin kanssa, joten minusta tuntuu kuin menisin omien ystävieni luokse. Minulla on mukanani jopa se rommipullo, jonka perään Aku niin kovasti haikaili! Olisin poiketessani Simolla jättänyt sen sinne. Mutta nyt kun Aku on muuttunut Jukaksi ja koittaa sekoittaa välejäni kaikkiin, niin juotankin rommin Rickylle ja hänen parille kaverille samalla kun kuuntelemme hyvää musiikkia ja lojumme sohvalla. Rickyn kaveri alkaa selittää miten innoissaan Ricky oikein oli, kun ilmoitin tulevani kylään. Hän tykkää susta. Rickyn ystävä selittää ihan kuin en tietäisi sitä. Ihan niin kuin tarvitsisin jonkun asianajajan väliimme selvittämään minulle jotain Rickyn tunteista. Mutta en tarvitse, ja pidän puheenaiheet täysin pinnallisissa teemoissa. Olen näissä tilaisuuksissa usein se hauska, puhelias ja nauravainen tyyppi. One of the guys. Vitsailen paljon ja tulen helposti toimeen jokaisen kanssa. Siksi kai joidenkin on vaikea suhtautua minuun vakavasti. Esimerkiksi Ronin kanssa huomasin, että häntä häiritsee se, että olen avoin ja ystävällinen hänen ystävilleen. Ikäänkuin se olisi häneltä pois. Myös Ricky käskee muka leikillään kavereitaan pysyttelemään riittävän kaukana minusta. Toiminko väärin ollessani tällä tavalla oma itseni, jos joskus haluan vakavan suhteen jonkun kanssa? Pilaankohan aina suhteiden etenemisen siihen, että tutustun helposti toisen läheisiin? Olen kiinnostunut heidän jutuistaan ja saamme aikaan naurua. Luulevatko tapailemani miehet heti, että kiinnostun romanttisesti kaikista, joille olen ystävällinen? Ovatko miehet niin tyhmiä? Ajattelisinko minä samoin, jos tapailemani mies toimisi samoin ystävieni kanssa. En usko! Olisin vain ylpeä ja iloinen jos potentiaalinen kumppanini tulisi niin hyvin toimeen läheisteni kanssa. Ja niin on käynytkin! Etenkin tapailun alkuvaiheessa. On hauska huomata, että Ricky on ystäviensä silmissä sellainen vakavamielinen ja valikoiva mies, joka tietää oman tasonsa. Heillä ei ole aavistustakaan siitä miten polvillaan hän on edessäni ollut. Mutta meillä on mukavaa. Ricky lupaa taas korvata minulle pullon, jonka he ovat ystäviensä kanssa jo tyhjentäneet puolilleen. Mutta pyörittelen silmiäni koska Ricky lupaa joka kerta olla seuraavaksi se joka tarjoaa, hymyilen ja vilkutan kivalle porukalle heipat, kun päätän lähteä tuhkimona kotiin nukkumaan hyvät yöunet ennen lauantain jännittäviä treffejä Dimin kanssa. 

Toki Aku vielä perjantai-iltana kyselee, että miksen tullutkaan minnekään, ja miksi ihmeessä olen menossa kotiin yöksi näin aikaisin. Ja kenen kanssa! Hän kyselee asioita, jotka eivät hänelle kuulu, ja sanon sen myös hänelle suoraan. En kerro että menen kotiin yksin. Parempi vain jos hän kuvittelee jotain muuta. Aku sanoo, että kysyy ihan vain kaverina. Juu juu. En mieti häntä sen enempää. Herään pirteänä omasta suuresta sängystäni kiireettömään lauantaiaamuun ja alan jännittää heti Dimin tapaamista. En malta odottaa! Sen on pakko toteutua. Päätän, että tarkistan tarkemman aikataulun tapaamisellemme puolen päivän aikaan. Ja sitten on keksittävä jotain kivaa ajankulua päivään, jotta ilta saapuisi nopeammin. Onnekseni Elina ilmoittaa voivansa tulla kylään iltapäiväksi. Voisimme nauttia parvekkeella lasilliset viiniä ja vaihtaa kuulumiset. Jes! Käyn suihkussa ja valikoin vaatteet. Intoilen treffeistä Singhillekin, joka toivottaa minulle onnea stereotyyppisillä kliseillä, kuten aina. Mukavaa. Sitten lähetän Dimille viestin, jossa varmistan, että mihin kellonaikaan tapaisimme. Ja mitä vastaa Dim ennätyksellisen nopeasti? Pitkän viestin siitä, kuinka hän tuntee olonsa väsyneeksi ja voisi vain makoilla kotonansa sängyssä koko päivän. Onko ihan pakko tavata tänään? Hän kysyy. Voi jumalauta. Ihan samantien sellainen vahva epäuskoisuuden pilviharso vaipuu päälleni. Siitäkin huolimatta että olen tiedostanut näin voivan käydä, koska näin on käynyt aiemminkin. Silti en vain melkein voi uskoa, että hän on taas peruuttamassa tapaamistamme siksi että hän on niin laiska! Olen erittäin loukkaantunut siitä, että kohtaamisemme näyttää merkitsevän hänelle näin vähän. Mutta en aio hyväksyä tilannetta näin helpolla. Voisin haistatella hänelle kukkaset ja hyvää loppuelämää. Mutta sen sijaan vedän henkeä ja mietin, miten saisin muutettua hänen mielensä. Nielen ylpeyteni ja sivuutan sen, että hän kohtelee minua näin huonosti. Meidän on tavattava, jotta voin itse nähdä livenä, mitkä ovat välimme. Rauhallisesti vastaan Dimille, että olen varannut hänelle koko päiväni (ja tulin ajoissa nukkumaan eilen!!). Ja toivon todella että tapaamisemme toteutuu. Ei draamaa. Kerron vain selkeästi mitä ajattelen ja tunnen. Ja pian Dim vastaa, ettei hänellä ilmeisesti ole vaihtoehtoja. Ihan kuin aseella uhaten pakottaisin hänet treffeille. Mutta jos se sen vaatii, niin uhataan sitten. 

Dimin peruutusyritys on saanut minut järkyttymään lievästi. Pahaenteisyys on heti vallannut tunteeni, ja vaikka nyt olemme sopineet kohtaavamme illemmalla niin minua ahdistaa. En luota siihen, että tapaamisemme toteutuu, vaan pelkään, että hän vielä keksii jonkun viime hetken tekosyyn ja peruuttaa tapaamisemme kokonaan. Miksi joku ihminen käyttäytyy näin toistuvasti? Joko hän jännittää tällaisia tilaisuuksia niin paljon, että ennemmin peruu ne ja esittää defenssinä ettei häntä edes kauheasti kiinnostanut. Tai sitten hän vain on eristäytynyt persoonallisuustyyppi, jolle tämänkaltainen käytös on arkipäivää. Ne ovat niitä tyyppejä, jotka usein välttelevät tilanteita, joissa heidän on nähtävä vaivaa tai laitettava itsensä likoon. Poikettava rutiineista. Lievemmissä ilmiöissä nämä ovat niitä ihmisiä, jotka eivät tulekaan hakemaan sitä facebook-kirppisostosta, koska kissa on sairaalassa ja niin edelleen. Dim vain tekee sen pitämällä itsensä jalustalla. Hän ei muka jaksa. Mikä voikaan olla epäkohteliaampaa? Mutta koska minä tiedän, että tällainen käytös on hyvin todennäköisesti vain hänelle luontainen toimintamalli, eikä kohdistu henkilökohtaisesti minuun, niin en päästä häntä niin helpolla. Oikeastaan pidän mahdollisena, että Dim jopa testaa minun mielenkiintoani häntä kohtaan. Ehkei hän siedä hyvin epävarmuutta. Aina hän kuittailee sivulauseessa sillä, miten vilkas seuraelämä minulla takuulla on, vaikken ole koskaan antanut viitteitä sellaiseen. Häntä on petetty ja jätetty menneessä suhteessaan, joten ehkä hän on kasvattanut itselleen niin paksun suojamuurin, että oikeastikin odottaa jonkun tulevan puskutrakorilla hänen kotiovelleen. Tai sitten hän on vain kusipää. Entten tentten. No, oma fiilikseni on siis aika paska siitä huolimatta, että olemme saaneet sovittua tapaamisen illalle. Odotan malttamattomana, että Elina saapuu lohduttamaan minua. Mutta kun varmistan hänen saapumisensa, niin Elina kertookin, ettei ehdikään kyläilemään jonkun yllättävän menon takia. Pala kurkussa kasvaa, koska taas minulle tulee se tunne ettei mikään näytä onnistuvan. Aina kerralla kaikki suunnitelmani ja odotukseni tuntuvat romahtavan silloin kun niitä eniten odotan. Olen siis yksin kotona laittautuneena, ja täysin epävarmana siitä, mitä tulee tapahtumaan. Mutta koska minun on pakko saada fiilikseni paranemaan ja aika kulumaan, niin lähden tapaamaan Simoa ja paria ystävää neutraaliin ympäristöön ravintolaan. Missä Akua saati Jukkaa ei ole. 

Saan pari tuntia aikaa kulumaan kuin lentäen viettäessäni juttutuokion Simon ja muutaman muun naispuolisen ystävän kanssa. Puhumme siitä, kuinka epäloogista on, että saatuaan pakit miehet alkavat kiusata ja puhua pahaa naisesta, jota eivät nyt saaneet. Saan kuulla taas, että sekä Aku että Jukka ovat edellisiltana purkaneet turhautumisiaan erilaisin typerin tavoin. Onneksi sentään Jukka tuntuu siirtyneen jo uusiin uhreihin. Koen suurta yhteisymmärrystä näiden kavereiden kanssa, ja olen tosi tyytyväinen, että päätin lähteä tapaamaan heitä. On selvinnyt että Aku on koittanut laittaa Jukan tapaan kapuloita rattaisiin minun väleissäni muihin typerillä jutuillansa, ja tällä kohtaamisella olen saanut asiat korjattua. Hienoa. Juon pari lasillista viiniä ja odotan Dimin yhteydenottoa. Valmistautuneena siihen, ettei sitä tule. Olen jo vähän liiankin leppoisassa tunnelmassa, kun hieman ennen sopimaamme ajankohtaa Dim ilmoittaa olevansa keskustassa odottamassa saapumistani. Huh. Olen ehtinyt turruttaa pois kaikenlaisen turhan jännityksen, ja olen valmis tapaamaan hänet posiitiivisella mielellä. Puhtaalta pöydältä. Saavun sovittuun paikkaan, ja siellä hymyileväinen Dim odottaa minua. Halaamme heti ja Dim alkaa selittää olleensa drinkeillä ystävänsä kanssa. Ystävän, joka viettäisi kanssamme iltaa. Olen tosi helpottunut siitä, että Dim on vähän huppelissa, koska itsekään en ole ihan kaikista kirkasmielisin. Juon nykyään niin harvoin alkoholia, että jo pari lasillista viiniä saa minut hiprakkaan. Ja samalla mietin, että onko tämä merkki siitä, että häntä jännittää niin paljon tapaamiseni, ettei hän uskalla tulla paikalle täysin selvinpäin? Saati yksin? Ja onko se sitten kannaltani hyvä vai huono asia? En tiedä. Menemme siis Dimin kaverin luokse pubiin ja tilaamme lisää juomia. Höpöttelemme ja nauramme paljon. Jossain vaiheessa torun leikkimielisesti Dimiä siitä, että hän on niin vaikeastitavoiteltava, ja Dim puolustautuu ettei tarkoita olla sellainen. Hän on vain laiska ja väsynyt töistä! Muutamaan otteeseen illan aikana Dim osoittaa mustasukkaisuutta sivulauseessaan, tai puhuessaan ystävälleen. Välillä hän suutelee minua baaripöydän ääressä ja sanoo kuinka ihana on viimein tavata. Sitten hän tahtoo tehdä yhteisen videotervehdyksen ulkomailla oleville ystävilleen kanssani. En oikeastikaan ota selvää hänestä pisaraakaan. Mutta meillä on hauskaa, ja päätämme lähteä ajoissa minun luokseni jatkamaan iltaa Dimin kanssa kahdestaan. 

Koen käyttäytyväni aika hillitysti ja mukavasti siitä huolimatta, että olen pitkästä aikaa juonut alkoholia enemmän kuin pari annosta. Dim on myös iloisessa humalassa. Pussailemme toisiamme bussissa matkalla luokseni. Aina välillä Dim alkaa moittia sitä, että halusin lähteä baariin, vaikka mielestäni se idea ei ollut edes minun. Huomaan miten hän koittaa kalastella varmistuksia minulta siitä, kuinka kiltti ihminen olen. Kai se on jotain epävarmuutta hänen puoleltaan? En anna hänelle mitään syytä tuntea mustasukkaisuutta, tai pitää minua jonain biletyyppinä. Vaikka sellainen tarvittaessa olenkin. Sen sijaan selitän etten ole juonut näin paljon alkoholia pitkiin aikoihin. Ja se on totta! Saavumme luokseni ja Dim valittaa väsymystään sekä nälkää. Laitan jotain netfliksistä pyörimään samalla kun valmistan meille pakastepizzaa, joka ei ole koskaan maistunut niin hyvältä. Olemme toisemme kimpussa sohvalla ja nautin siitä kun voin täysin vapautuneesti pussailla häntä. Tiedostan todella vahvasti sen, että teen sen mikä tuntuu oikealta. Ei leikkejä, ei pelejä. Sanon, että olen tosi iloinen, että tapaamisemme onnistui. Hän vahingossa lipsauttaa sivulauseessaan jotain siitä, kuinka voisi tavata perhettänikin joku kerta. Toivon ääneen, että voisimme pian taas tehdä jotain kivaa yhdessä. En aio olla vaikea. Ja jos se lakkauttaa Dimin mielenkiinnon minua kohtaan. Niin olkoot sitten niin. Pian olemme nukahtaneet sylikkäin sohvalle pääni painautuneena hänen rintaansa vasten. En edes muistanut, että Dim on niin pitkä ja raamikas. Ja todella hyvässä kunnossa. Tunnen itseni hänen sylissään pieneksi hennoksi prinsessaksi. Havahdun hereille keskellä yötä ja herätän Dimin, jotta voimme siirtyä sänkyyn. Siinä nukumme tyytyväisinä aamuyhdeksään asti. Halailemme toisiamme ja koitan tarjota aamiaista, mutta Dim ei tahdo mitään paitsi kupillisen teetä ilman sokeria. Ja suihkun. Annan hänelle pyyhkeen ja Dim kulkee alastomana kämpässäni kuin omassaan. Mutta hänellä on siihen hyvät avut. Hän alkaa heti puhella kuinka hänen on varmaan kohta lähdettävä, koska tänään on niin paljon tekemistä ja uusi arkiviikko kolkuttaa ovella. Sanon, että kohta vasta ja painaudun hänen kainaloonsa. Puhumme matkoista ja töistä ja tulevasta vapusta. Mutta emme mistään kauhean oikeasta. Ei mistään vakavasta. Juuri nyt minulla ei ole mitään syytä alkaa tentata miksemme ole ehtineet tavata koko talven aikana. Sen sijaan tyydyn siihen, kun Dim kumartuu suutelemaan minua kesken lauseen. Tyydyn siihen, että rakastelemme ainakin kahdesti, vaikka Dim jossain vaiheessa pyörittää silmiään ja sanoo, että eihän koko sunnuntaita voi vain viettää sängyssä! Ja tyydyn myös siihen, että yhtäkkiä puolen päivän aikaan Dim sanoo, että nyt hänen täytyy lähteä. Kun hän istuu  sängyllä laittamassa sukkia jalkaansa niin halaan häntä takaapäin ja kysyn, että nähdäänhän nopeammin kuin vuoden päästä tällä kertaa. Ja Dim on kauhean aikuismainen ja järkevän oloinen sanoessaan, että tottakai nähdään. Hän ei edes malta odottaa, että laittautuisin valmiiksi ja saattaisin hänet ulos. Mutta hän kyllä kutsuu minut ovelle antamaan pusun ennen kuin lähtee kiireisiinsä kotiinsa olemaan tekemättä mitään. Katsomme toisiamme silmiin tiivisti ja ikuistan sen hetken mieleeni (kuten salaa ottamani selfien sängyssä), koska en voi tietää milloin seuraavan kerran kohtaamme. 

Ei minua loukkaa se, että Dim taas häippäisi omille teilleen vähän liian kiireellä. Se vain kuuluu hänen persoonaansa. Ei minuun. Olen totta puhuen vähän krapulaisen oloinen ja vietän loppusunnuntain oikein mielelläni torkkuen sängyssäni siihen asti kunnes päätän lähteä käymään moikkaamassa perhettäni ja syömässä kauheasti roskaruokaa. Tapaamisemme toteutui. Sehän oli minun tavoitteeni. Mutta onko tilanne jotenkin selkeämpi kuin aiemmin? Ei hitossa. Taas olemme luvanneet nähdä. Taas Dim on vaikuttanut olevansa aidosti kiinnostunut ja miettivänsä mitä kaikkea voisimme jatkossa tehdä yhdessä. Mutta siinä samalla hän on etäinen ja yli-itsenäinen. Ehkä hän on sellainen ihminen, joka ahdistuu helposti ja tarvitsee paljon omaa aikaa. Ehkä hän on sellainen ihminen, joka tarvitsee ylivarmuutta ja jatkuvaa tunteiden varmistelua ennen kuin uskaltaa hypätä täysillä mukaan? Minä en aio yliajatella. Minulla on hyvä fiilis. Minulla on Dim ja ei ole, ihan yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos hän ei nyt ole minuun palavasti rakastunut ja kutsu minua luokseen, kuten olemme puhuneet, niin silloinhan tilanne on vain ennallaan. Se tilanne, jossa olen nyt ollut tyytyväinen ja aika onnellinen viime aikoina. Joten ei hätää. Sunnuntaina vaihdamme Javierinkin kanssa jonkun huumoriviestin. Ja nyt maanantaina todistaakseni, etten leiki mitään leikkejä, lähetän Dimille iloisen viestin, jossa vielä totean miten iloinen olen tapaamisestamme. Ja hän vastaa iloisesti mutta valittaen siitä, kuinka olisi tarvinnut viikonloppuna enemmän lepoa. Hän valittaa tuollaisia asioita aika paljon, ja minun on vain pakko sivuuttaa ne minuun liittymättöminä. Niellä ylpeys ja toimia siltä miltä minusta tuntuu. Ja jos haluan panostaa Dimiin ja edes yrittää, niin sitten minun on tehtävä niin. Ja jos se ei riitä, niin se on hänen menetyksensä. Vastaan hänelle vielä iloisesti vihjaillen siitä, että toivottavasti vappuna olisi jo kesä. No more games. Ja sitä paitsi. Hän on kuumempi kuin muistinkaan. En voi niin helposti päästää häntä livahtamaan hyppysistäni!

Deitinkesyttäjä

Akun dramaattinen ja osittain pelottavakin ailahtelu ei onnistu pilaamaan torstai-iltaani. Kun hän matkustaa lähes tunnin kaupungin ihan toiselle laitamalle epäonnistuneelta ja harhakuviin perustuvalta kosintaretkeltään, niin minä onnistun kokoamaan itseni ja keräämään luottamusta siihen, että viikonloppu tulee onnistumaan odotetulla tavalla. Tänään perjantaina voin tehdä mitä haluan. Kunhan olen huomenna täysissä sielun ja ruumiin voimissani valmiina tapaamaan Dimin. Mitä en malta odottaa! Näin se vain menee. En sano että se on mitenkään reilua. Olenhan itse ollut samassa tilanteessa monta kertaa. Mutta en usko, että sille voi yhtään mitään, että toinen henkilö ei saa vallattua mielestäni itselleen mitään palaa vaikka kuinka sitä toivoisi, kun taas toinen saa vatsani kihelmöimään ja valtaa ajatukseni täysin. Tunteita ei voi valita! Ainakaan helposti. En ole tuntenut missään vaiheessa Akua kohtaan yhtään mitään. En fyysistä vetovoimaa. En ihastusta. Olen ainoastaan iloinnut ystävästä. Ja vaikka olen aina toitottanut, että loppujen lopuksi millään muulla kuin kemialla ei ole mitään merkitystä siinä vaiheessa kun ihastuu. Niin siltikään Aku ei yllä sille tasolle, missä ne miehet ovat (Jukkaa lukuunottamatta), joita olen tapaillut ja joihin olen ihastunut. Tästä puuttuu juuri se myhäilevä ylpeys mitä pitää tuntea kun saa olla toisen kanssa. Hän on kasvoiltaan komean näköinen ja lihaksikas. Mutta siltikään mitään kipinää tai mielenkiintoa ei puoleltani synny. Toisin kuin Javierin kanssa. Tai Dimin kohdalla, jonka iloiset kasvot saavat minut väkisinkin hymyilemään. Kun olemme vierekkäin niin minun tekee mieli painautua hänen rintaansa vasten. Koska (hän on niin pitkä ja komea ja) välillämme on kemiaa ja kipinöitä. Molemmin puolin! Ja valitsisinko minä tuntea näin juuri näitä miehiä kohtaan? En todellakaan. Nämä ovat juuri niitä miehiä, joiden kanssa riski sydänsurulle on suuri. Niitä, jotka eivät samalla tavalla ehkä pidä suhdetta minuun erityisen kullanarvoisena, koska heillä on mahdollisuudet kehen tai mihin tahansa. Nämä miehet, joilla on naissuhteiden lisäksi paljon muuta ajateltavaa ja elämänsisältöä. Miehet jotka ovat kanssani samassa tilanteessa siinä suhteessa, että heidän ei tarvitse tyytyä mihinkään. Että treffit ja joku ihastunut hempukka on ihan arkipäivää. Mutta juuri siksi koen olevani heidän kanssaan enemmän samalla viivalla. Koen, että jos me valitsisimme joku kaunis päivä aloittaa jonkinlaisen suhteen, niin kumpikaan ei ole altavastaaja. Kummankaan ei tarvitse kokea tyytyvänsä johokin. Ja sitä minä haluan. Haluan voida sanoa salamyhkäisesti hymyillen, että meillä on kummallakin ollut värikäs menneisyys, mutta kesytimme toisemme. 

Ensimmäiseksi aamulla Aku aloittaa syyllistämään minua siitä, kuinka olen johtanut häntä harhaan. Mittani on aivan täysi ja kysyn suoraan, että miten voin johtaa harhaan sillä ,että olen monta eri kertaa sanonut olevani vain ystävä. Kun hän on yrittänyt koskea minua illanvietoissamme niin olen pyytänyt häntä lopettamaan ja antamaan minulle tilaa. Olen sanonut etten tahdo tapailla häntä. Mutta Aku väittää, että en ole ollut riittävän selkeä. Olen teoillani antanut ymmärtää jotain aivan muuta kuin mitä olen sanonut. Minun olisi hänen mielestään pitänyt jatkaa lausettani selkokielisesti selittämällä, ettei välillemme voi myöskään koskaan tulevaisuudessa tulla yhtään mitään muuta kuin ystävyyttä. Koska nyt olen jättänyt kaikki mahdollisuudet tulevaisuudelle auki! Sanon suoraan, että hän käyttäytyy ihan samallailla kuin Jukka. Totean, etten ole tehnyt mitään väärää, jotta hänellä olisi mitään oikeutta syyllistää minua. Aku kieriskelee itsesäälissä ja sanoo vihaavansa itseään. Hän tahtoo juoda itsensä sammuksiin. Sanoo ettei koskaan ansaitse onnea missään asiassa. Kysyy, että voiko tulla luotani hakemaan jonkun rommipullon, jonka olen kuulemma luvannut hänelle. Vastaan, etten ole koskaan luvannut hänelle rommipulloa, vaan olen joskus illanvietoissamme todennut, että voisin tuoda sen mukanani vaikka Simolle, missä siitä pitävät voivat sitä nauttia. Koska itse en pidä rommista. Ja lisään, ettei hänen missään tapauksessa ole hyvä tulla enää luokseni. Ja kun Aku sättii itseään ja itkee, että miten voi olla johtanut itseään niin harhaan. Niin en voi todeta, kuin että toivon hänen pääsevän tästä pian yli. Vielä viimeisenä oljenkortena Aku kysyy, että enkö ole missään vaiheessa tuntenut häntä kohtaan mitään. Ja sanon, että ainoastaan kaveruutta. Ja Aku vastaa ettei usko minua. Hän ei lopeta sekavia ja syyttäviä viestejään koko aamupäivän aikana. Ihan samallailla kuin Jukkakin, hän syyttää minua hyväksikäytöstä ja lupaa ettei koskaan enää auta minua missään. En ole koskaan tarvinnut häneltä mitään, enkä tarvitse, joten annan hänen meuhkata ihan keskenään. Toivon todella etten törmää häneen pimeällä kadulla.

Vaihdan muutaman mukavan sanan Simonkin kanssa, enkä avaa hänelle minun ja Akun välirikosta mitään. Haluaisin kovasti nähdä näitä ystäviäni, mutta vain jos Aku ei ole siellä. Hän vaikuttaa nyt niin epävakaalta, että olen joutunut pyytää häntä lopettamaan minulle viestimisen kunnes on saanut mielensä rauhoitettua. En tunne häntä riittävän hyvin, jotta voisin olla ihan varma, ettei hän tällaisessa mielentilassa tekisi jotain typerää. Alan jopa miettiä, että pitäisikö minun kutsua Dim suoraan minun luokseni, jottemme vahingossakaan törmäisi Akuun missään. Mutta ehkä liioittelen. Ainakin toivon niin. Mietin illalla tilanteen mukaan, että mitä aion tehdä. Joka tapauksessa minun on tänään nukuttava hyvät yöunet, jotta olen täysin freesi Dimin tapaamista varten. Silläkin uhalla, että hän tekisi minulle oharit. Jos niin käy, niin lohduttaudun sitten lauantai-illan suurin kemuihin, joihin voin mennä vaikka yksinäni. BLING. Iltapäivällä Aku ilmoittaa olevansa täysin rauhoittunut, ja pahoittelee minun lyttäämistäni. Nyt kuulemma hän osaa käyttäytyä kuin ystävä. Ihan niinkuin Jukkakin on aina väittänyt ennen kuin räjähtää. Aku ehdottaa, että voisimme tavata illalla ihan normaalisti niin kuin tähänkin asti. Vastaan jotain hyvin lyhyesti ja neutraalisti. Niskakarvani nousevat pystyyn, kun toisen jutut menevät aivan laidasta laitaan pienessä hetkessä, enkä tosiaankaan luota tähän yhtäkkiseen mielentilanmuutokseen. Nyt vain on toivottava, ettei mikään mene pieleen Dimin tapaamisen suhteen. Tai että välimme ainakin tulevat viimeinkin selviksi. Ja ettei mitään turhaa draamaa kehkeydy enää kenenkään taholta. Tässä sivussa ikävöin hetken Javieria ja varmistan vielä kivalla viestillä, että hän on toipumassa hyvää tahtia sairastelustaan. Minun tekisi melkein mieli kysyä, että tarvitsisiko hän vaikka apteekista jotain (mutten kysy). Ja toivon, että hän tarvitsisi minua.

Failure...or not

Miten se nyt menikään? Että ylpeys käy lankeemuksen edellä vai? No ainakaan en saa fiilistellä vaihtoehtorikasta viikonloppuani tätä torstai-iltapäivää kauempaa. Olen ollut avoimesti iloinen siitä, että kaverilliset välit Akun kanssa näyttävät ehkä toimivan sittenkin. Sekä siitä, että viimeinkin Dim haluaa nähdä minut ihan oikeasti. Ja siitä että ihan takuulla näemme Javierin kanssa ihan pian. No. Lounastauolla saan viestin Javierilta koskien Black Mirror -sarjaa, jota katsomme yhdessä. Ajattelen heti, että pian puheenaihe siirtyy varmasti viikonloppuun (kuten aina ajattelen). Joten päätän nopeasti selvittää tapaamisemme ajankohdan Dimiltä. Lähetän hänelle kivan viestin, jossa kysyn kumpi päivä sopisi hänelle paremmin. Vastausta odotellessa jatkan keskustelua Javierin kanssa, ja kun alan puhua työpäivästä, Javier ilmoittaa olevansa kuumeessa kotona! Ensireaktiona - niin itsekäs kuin olen - ajattelen, että se on minun kannaltani hyvä asia, koska nyt minun ei tarvitse stressata tuplabookkausta. Ja voisin lähteä vaikka Akun kanssa ulos toisena iltana, jos tapaan Dimin toisena. Valitan Javierille viestissä, että emmekö pääsekään leffaan. Ja Javierin pettynyt ja kiroava reaktio ilahduttaa minua. Iltapäivä etenee, enkä saa vastausta Dimiltä. Alan jo vähän pelätä, että hän aikoo perääntyä taas. Mutta en ehdi miettiä häntä enempää, kun lähtiessäni toimistoltani ruokaostoksille Aku kysyy päivän ekat kuulumiset. Olen tyytyväinen siihen, ettei hän ole jutellut minulle jatkuvasti, vaan voimme ottaa vähän etäisyyttä juttelussa, mutta olla silti hyvissä väleissä. Kerron olevani ruokaostoksilla ja menossa pian kotiin. Kysyn mitä hän puuhaa. Ja saan vastaukseksi kuvan asuinalueeltani. Ajattelin tulla yllättämään sut. Aku sanoo. Päässäni alkaa raksuttaa kun mietin, että onko tämä nyt kaverillista vai ei. Totean ettei hänen kannattaisi tehdä tällaista ilmoittamatta etukäteen, koska olen juuri tullut ostosten kanssa kotiin enkä ole varautunut vieraisiin. Aku sanoo että tahtoo ilahduttaa minua. Kysyn, että ilahduttaako hän näin kaikkia kavereitaan. Ja vastaus on ei. Kysyn, että onko hän täällä ihan minun kotini vieressä, ihan toisessa suunnassa omalta asuinalueeltaan, täysin kaverillisessa mielessä. Kestää hetki, kun Aku kysyy, että olenko laittanut hänet nyt friendzoneen! Kurkkuani alkaa kuristaa se, että hän on ihan kotini vieressä (tietämättä tarkkaa osoitettani) ja on näköjään taas unohtanut koko eilisen keskustelumme. Jälleen kerran sanon, että me olemme koko ajan olleet friendzonessa. Aku alkaa meuhkata, että hän on aina ollut minun puolellani kaikessa, ja näinkö kiitän häntä! Välillämmehän on tämä uskomaton fyysinen vetovoima, joten miten voin toimia näin häntä kohtaan! Sitten hän monissa viesteissä purkaa sitä, kuinka aina vaan hänelle käy näin! Eikä hän halua olla enää kaverini jos toimin näin. Sanon rauhallisesti, että on parempi ettemme sitten tapaa vähään aikaan, koska en pysty tarjota mitään muuta kuin kaveruutta. Kuten olen moneen kertaan sanonut. Aku vaikuttaa todella järkyttyneeltä ja sanoo menevänsä kotiin kuolemaan hitaasti tylsään elämäänsä. En voi muuta, kuin todeta, että toivon, että voimme olla kavereita ja jatkaa kivoja iltojamme yhdessä muiden ystävien kanssa joku kerta. Olen järkyttynyt. 

Se siitä sitten. Olen menettänyt kaverinani sekä Jukan että Akun. Ja he molemmat ovat käyttäytyneet arvaamattomasti ja lähes aggressiivisesti. En voi tavata heitä kumpaakaan kahden kesken enää. Ja tämä varmasti vaikuttaa koko kaveriporukkamme yhdessäoloon. Ärsyttää. Sitten tajuan, että on mennyt jo viisi tuntia, eikä Dim vastaa. Toivon, että hän tahtoisi tavata heti perjantaina, koska minua alkaa pelottaa tapaamisen peruuntuminen. Tuntuu, että lauantaihin on ikuisuus aikaa. Etenkin nyt kun kaikki näyttää menevän pieleen. Aku herättää yleisen pahaenteisyyden mieleeni. Ja mitäs jos Javier toipuu ja tahtoo tavata lauantaina? Mitä jos kukaan ei tahdo enää ikinä nähdä minua! BLING. Vihdoinkin Dim vastaa, ja toteaa lauantain olevan parempi vaihtoehto. Okei. Huh. Ainakin olemme vielä tapaamassa. Ei syytä huoleen. Lauantai on parempi kuin ei mitään. Aku sai minut panikoitumaan hetkeksi. Mutta kaikki on hyvin muiden kanssa. Rauhoitun ja koitan palauttaa mielenrauhani keskittymällä kivaan torstaihini pikkukodissani. BLING. Ricky lähettää minulle iloisia hymiöitä ja kysyy, että milloin voisimme hengata. Ihan vain kavereina. Jaa-a, näyttää siltä, että minun on suunniteltava jotain mukavaa huomiselle. Jotain kaverillista. 

Oma oravanpyöräni

Olen tullut niin hyvälle mielelle siitä, että Dim ei olekaan vielä pois kuvioista, että kaikenlainen turha ahdistus tai stressaaminen vaipuu saman tien sinne mistä tulikin. Tietysti tiedän, että tapaamisemme ovat aiemminkin peruuntuneet viime hetkellä, enkä voi nytkään odotella liikoja. Eikä hän edes jatka enää keskustelua kun olen jo myöntynyt tapaamiseen. Mutta ainakin hän on siellä! Taas ja edelleen. Nyt voin huoletta odottaa ainakin jonkin aikaa, ennen kuin selvitän leffadeittiemme kohtalon Javierin kanssa. Innostuksessani unohdan hetkeksi kokonaan sen, että olen varannut alkukesälle muutaman päivän kaupunkiloman Eurooppaan perheenjäseneni kanssa. Ei mitään ihmeellistä, mutta uusi kiva kaupunkikohde, johon mielellään tutustuu pari päivää toivottavasti kesäisemmässä säässä kuin täällä. Nauran myös hääkirkkomuistutukselle, jonka olen asettanut puhelimeeni joskus, ja sittemmin unohtanut. Aikaisemmin tavoitteenani oli päästä naimisiin ennen kuin täytän kolmeviisi. Pidin sitä realistisena. Ja vieläkin olisi ihan hyvin aikaa, vaikken tänä vuonna kirkkoa varaisikaan. Mutta en ole enää ajatellut mitään takarajoja pariutumiselleni vähään aikaan. Silloin kun Javier yli vuosi sitten alkoi hempeillä minun suhteeni, niin hän lupasi mennä kanssani naimisiin ennen kuin aikarajani täyttyisi. Toki humoristisesti liikaa paljastamatta tunteitaan. Mutta silti. Niin hän sanoi. Mitäköhän tekisin juuri nyt jos olisin tarttunut tilaisuuteen ja sanonut, että selvä! Aloitetaan oikea parisuhde. Mutta sen sijaan hylkäsin hänet ja lähdin hajottamaan sydäntäni Ronin perään. En kuitenkaan usko toimineeni väärin, koska joidenkin asioiden on vain pakko tapahtua, jotta asiat kehittyvät oikeaan suuntaan. Jotta opin ne asiat, jotka minun on opittava jotain tulevaa asiaa varten. Ja voi Luoja, miten paljon olenkaan oppinut viime vuoden aikana. BLING. Olen juuri laittanut tiskikoneen pyörimään ja pyykit koneeseen, ja istunut katsomaan Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa läppäri sylissäni, kun saan tekstiviestin. Ennen kuin katson näyttöä toivon nopeasti, ettei se ole puhelinliittymäni tai veikkausmainos. Ja se on Dim! Dim, joka sanoo, että toivottavasti voimme tulla luokseni sen jälkeen, kun olemme tehneet jotain viikonloppuna. Perhoset ovat elossa. Niitä riittää nähtävästi vähän jokatoiselle toissavuoden deitilleni. Muttei kenellekään uudelle. Jes, hihkun, ja suunnittelen heti, että siirrän imuroimisen huomiselle, jotta koti on mahdollisimman siisti uuden vieraan saapuessa. Lakanatkin täytyy vaihtaa. Hymyilyttää. Dim lähettää minulle vihjailevan sydänpusunaaman, ja vatsassani kihelmöi taas. Näin helppoa se on. Hmm. Hyvää viiniä on riittämiin. Mitäs jos hän haluaa aamulla kahvia, eikä minulla ole edes kahvinkeitintä! Riittääköhän pikakahvi? Selviääköhän vihdoinkin, että missä hän on pakoillut tämän koko ajan. 

Annan itselleni täyden luvan kieriskellä innostuksessa ja odottavassa jännityksessä ihan niin kauan kun vain voin. Tiedostan kyllä riskit ja realiteetit. Ja sen, että olen edelleen tunteissani jakaantunut ja tiedoton. Kun alkuinto Dimin yllättävästä väliintulosta (jonka toki itse aikaansain) tasaantuu niin minulle tulee vähän huono omatunto, kun mietin, että mitähän Javier tekee ja ajattelee. Koitan puolustaa käytöstäni sillä, että kun viime torstaina ehdotin ravintolaa leffaillan yhteyteen, niin Javier ei juurikaan tarttunut tähän ehdotukseen ja ympäripyöreästi totesi ulkonasyömisen voivan olla mahdollista. Lisäksi hän kutsuu minua joskus sukunimelläni, ikäänkuin korostaen kaveruuttamme. Aika säälittäviä oikeutuksia? Mutta ei mikään ole menossa Javierin kanssa nyt pieleen, vaikka kerran tapaisin Dimin. Mehän olemme sitä paitsi sopineet tapaavamme Dimin kanssa jo kauan kauan sitten, joten pidän vain vanhan lupauksen, jos onnistumme kohtaamaan. Sitä paitsi aion tavata myös Javierin jos hän sitä ehdottaa, ja jos saan vain aikataulut sopimaan. Niin, että voinko olla puhtaalla omallatunnolla? Olen ollut vastaavissa tilanteissa aikaisemminkin, ja usein käytän nämä hetket hyväkseni aika räikeästi. Olen emotionaalisessa turvassa pienen hetken. Kahden kainalon välissä. Pystyn kääntämään tilanteen toisen syyksi ihan vaivatta ja siten ansaitsemaan puhtaan omatunnon itselleni. Nyt voisin esimerkiksi sanoa Javierille, etten ehkä voi enää kauaa tapailla häntä, koska tunteeni taas nousevat esille ja sydän vain tulisi särkymään. Tekeydyn viattomaksi uhriksi (vaikka se onkin totta). Koska tiedän, että hän säikähtäisi ja perääntyisi heti. Ainakin hetkeksi. Kuten aiemminkin. Sanoo ettei halua tai osaa puhua tuollaisista asioista. Siten se olisi hänen syynsä ettemme tapaa. Tai että tapaan jotain toista. Sitten sanani muhisivat hänen mielessään, kun olen ne kerran istuttanut hänen päähänsä. Ja heikommalla hetkellä hän saattaisi ajautua taas ikävöimään minua ja kenties kokisi tuntevansa samoin. Koska se mahdollisuus jostain suuremmasta tulisi taas realistisemmaksi. Hänen ei tarvitsisi olla epävarma minun tunteistani, mikä on varmasti suurin esto hänen aloitteillensa. Ehkäpä hän sitten jossain vaiheessa kokeilisi kepillä jäätä kanssani, ja minä saattaisin taas pilata kaiken odottelemalla Dimiä, joka kuitenkin pian lähtee taas varmaan maasta koko kesäksi ja katoaa linjoilta. Sitten palaan Javierin luokse, mutta kaikki alkaa alusta. Tämähän on se minun oravanpyöräni, jota me olemme testailleet jo pariin kertaan muutenkin. Jos olisin varma, että Javier suunnittelee vakavampaa suhdetta minuun. Ja jos olisin varma, että meillä voisi olla tulevaisuus. Niin en tekisi näin.

Pete Parkkonen alkaa laulaa eiliseen teemaan liittyen: Vaik sä sanoisit miljoona kertaa ei kiitos, antaisin silti kaiken mitä mulla on. Niin just. Ahdistavaa. Mutta sitä puheenaihetta ei tarvitse tänään miettiä enempää. Nyt voin keskittyä vielä yhteen kivaan (ja aurinkoiseen!) arki-iltaan ennen jännittävää viikonloppua! Pidän koko ajan mielessäni, että on mahdollista, etten tapaa taaskaan yhtään ketään. Dim saattaa peruuttaa kaiken kuten aiemmin. Ja Javierilla saattaa olla jotain aivan muuta ajateltavaa. Mutta minulla on aina varasuunnitelmia, joiden varaan voin tyytyväisenä heittäytyä jos ensisijaiset aikeet eivät toteudukaan. Enää en aio laittaa kaikkia munia samaan koriin. Viikonloppuna on esimerkiksi ihan huippujuhlat, joihin osallistuisin varmasti jos treffit peruuntuvat. Joten ei hätää. Kaikista pahinta olisi se jos olisin viettämässä deitti-iltaa Dimitrin tai Javierin kanssa ja sitten törmäisin jompaan kumpaan heistä jossain. Elämme kuitenkin pienessä kaupungissa ja olen moneenkin kertaan törmännyt johonkin deittiini siellä täällä. Eikä se sinänsä haittaa, koska olemme kaikki vapaita tekemään mitä tahdomme. Mutta itse olisin ihan palasina jos näkisin Javierin treffeillä toisen kanssa. Eikö ole kummallista, että tällaista pystyy tekemään, vaikka oikeat tunteet on pelissä? En vieläkään oikein tajua, että miten voin olla ihastunut johonkin henkilöön, ja silti intoilla jonkun toisen tapaamisesta ihan aidosti. On vain pakko taas kerran myöntää, että vakavia tunteita voi olla montaa ihmistä kohtaan samaan aikaan. Siksi koska kaikki on niin epävarmaa, eikä mihinkään voi luottaa. Koska on sallittua viettää ihania treffihetkiä ja sitten tehdä mitä lystää. Koska oravanpyörä vaan pyörii vuodesta toiseen, ihan sama mitä tekee. Olen kyllä hyvin yllättynyt edelleenkin, että kaikki nämä henkilöt, jotka ovat minulle tärkeitä nyt, ovat niitä ketkä olen tavannut lähes pari vuotta sitten sinkkuuteni alkumetreillä. Ehkä siksi koska silloin minulla oli aidot odotukset vakavasta parisuhteesta ja annoin heille palasia sydämestäni. Siksi pystyn tuntemaan heitä kohtaan oikeita tunteita. Mutta enää kenellekään uudelle ei ole mitään sijaa. Enää en luota mihinkään tulevaisuuteen kenenkään kanssa, joten uudet tuttavuudet jäävät kaveritasolle, tai pinnallisiksi ohimeneviksi suhteiksi. Ja hyvä ehkä niin. 

Vihdoinkinko!?

Tiistaina päätän keskittyä kotona johonkin ihan muuhun, kuin olemaan somessa tai miettimään Akun entistä ärsyttävämmin uusiutunutta pyristelyä pois friendzonelta. Vaikuttaa siltä, että hän ei usko, että minä tiedän mitä haluan tai en halua. Hän varmasti kokee antamani signaalit täysin ristiriitaisiksi sen kanssa, mitä minä sanon. Eli juuri näinhän toimivat esimerkiksi raiskaajat, jotka ovat ihan vakuuttuneita siitä, että kyllä se nainen tahtoi sitä, vaikka sanoikin ei. Hänhän hymyili kauniisti! Ja jutteli niin iloisesti! Näin on käynyt lievemmissä mittakaavoissa aiemminkin. Eli yhtäkkiä joku mieshenkilö, jota en koskaan voisi kuvitellakaan missään romanttisessa mielessä (esimerkiksi huomattavan ikäeron vuoksi), tekee aloitteen täysin yllättäen, ja sitten närkästyy, kun olen silmin nähden yllättynyt ja peräännyn tilanteesta. Onko näillä miehillä jokin alikehittynyt kyky lukea muita ihmisiä? Onko heillä liialliset kuvitelmat itsestään? Vai ovatko he niin epätoivoisia, että takertuvat tällaisiin oljenkorsiin suostumatta kuulemaan totuutta? Ja miksi ihmeessä nämä miehet (yleisesti monikossa) alkavat kiusata ja haukkua naista, joka on täysin asiallisesti ja ystävällisesti kieltäytynyt läheisimmistä väleistä heidän kanssaan? Ovatko nämä niitä samoja miehiä, jotka alkavat sairaalla tavalla vainota heidät jättänyttä puolisoa? Mies ei pysty irtaantumaan suhteesta, eikä uskomaan, että naisen tunteet ovat muuttuneet. Pahimmissa ja pitkäkestoisimmissa tapauksissa nämäkö ovat niitä jotka hyökkäävät eksän uuden perheen joulunviettoon ja lahtaavat heidät raivopäissään? Sitäkin sattuu jatkuvasti. En siis missään tapauksessa sano, että Aku tai Jukka olisi potentiaalinen lähestymiskiellon saaja. Mutta kyllä ihmettelen suuresti, että työssäkäyvät ja pintapuolisesti fiksuilta vaikuttavat kivannäköiset miehet kadottavat järkensä ja käytöstapansa aivan yllättäen. Siis tämänkö takia naiset torjuvat miehiä töykeästi? Jottei vain jää mitään jossittelun varaa. Olen pettynyt ja loukkaantunut siihen, että nähtävästi en ole ollut täysin yksioikoisen oikeassa siinä, että mies ja nainen voivat olla vain ystäviä. Koen kaveruutta moniin miehiin, mutta joko he ovat ystävieni puolisoita, sukulaisiani, minun entisiä deittejäni tai niitä joille jutellaan lähinnä verkon välityksellä.  

Muutenkin oloni on vähän tavallista epävireisempi. Kun nousen sohvalta ylös niin minua huimaa. Joskus näin on käynyt useinkin verenpaineiden vuoksi, muttei pitkään aikaan. Ajattelen Javieria  ja tunnen vienon pahaenteisyyden odotusteni taustalla. Sen, mitä en ole tuntenut pitkään aikaan! Mutta vain lievänä kummittelevana muistutuksena siitä, ettei asioita saa päästää luisumaan samaan tilaan kuin vuosi sitten. Olen ollut onnellinen ja tyytyväinen, kun olen voinut olla yksin, mutta nytkö taas ajaudun vahingossa tilaan, jossa alan odottaa liikoja muilta? Vielä koen olevani tilanteen kontrollissa, mutta nyt on oltava tarkkana. Miksi minä odotan malttamattomana Javierin yhteydenottoa enkä malta odottaa hänen tapaamistaan, vaikka järjellä olen käynyt tämän tilanteen läpi jo monen monta kertaa. Johtuuko se nyt siitä, että tapaamisemme ovat vahvistaneet taas tunteitani ja alan alitajuisesti toivoa, että meillä voisi olla parisuhde. Vaikka tiedän, ettei siitä ehkä pidemmän päälle voisi tulla mitään. En ehkä pystykään vain viettämään näitä ihania iltoja hänen kanssaan ja sitten hyväksyä sitä, etten muina aikoina olekaan hänen prioriteettinsa. Huomaan, että minua ärsyttää etten tiedä mitä hän on tehnyt viime viikonloppuna. Minä tunnen jonkinlaista mustasukkaisuutta. Tai omistuksenhalua.Tai oikeastaan, on hyvin todennäköistä, että joku kemiallinen epätasapaino tai hormonaalinen tila on aiheuttanut pienen alavireisyyden olotilassani, ja projisoin sen Javieriin. En ole ihan varma. Minähän vielä jokin aika sitten suhtauduin häneen tosi rationaalisesti. Ajattelin, että hän on aina se hyvä ystävä ja vähän enemmän, jonka syliin palata, kun muu maailma on julma. Mutta tiesin, ettei meille synny sen syvempää suhdetta, koska sitä on jankattu aiemmin ees taas kummankin taholta. Ja nyt taas huomaan käyväni hänen somesivuillaan ihan vain siksi, että voisin katsoa hänen kuviaan. Oloa parantaakseni päätän tiistaina ottaa häneen yhteyttä ja kysyä miten se eilinen asiakirja-asia on edennyt, koska kaipaan hänen kanssaan juttelua. Mutta ennen kuin ehdin itse ottaa häneen yhteyttä, hän ehtiikin ensin! Toki ilahdun ja nautin vitsailustamme koskien terveyskeskusta ja sitä, kuinka Javier on syönyt pizzaa, vaikka aina toruu minua pizzarakkaudestani. Pyydän häntä lähettämään minulle pizzakuvia, joita kommentoin huokaillen. Mutta siltikään oloni ei juurikaan parane. Ja siitä juuri tiedän, ettei tämä fiilis johdu suoraan Javierista. Koska kaikki on hyvin. Ja normaalisti tuollainen keskustelu tekisi minusta iloisen. Siksi on vedettävä henkeä ja oltava erittäin kärsivällinen ja cool. 

Herään keskiviikkoaamua kylmän hien peitossa. Kello ei ole vielä soinut, enkä jaksa katsoa kelloa, mutta heti ajattelen sen olevan 6.45. Lojun sängyssä jonkin aikaa, mutta koko tyyny ja peitto ovat ihan kosteat, joten minun on pakko mennä heti ekana heittämään yöpaita pesuun ja ottamaan kuuma suihku. Viimeisenä aamulla olen nähnyt unta, jossa etäisesti töistä tuttu mies tulee luoksemme evakkoon tuntemattoman kerrostalon ylimpään kerrokseen. Siellä on hämärää ja meneillään on jonkinlainen jännittävä tilanne, koska meidän täytyy pakoilla jotain. Kuten usein unissani. Mies saapuu asunnolle kavuttuaan rappuset ylös saakka. Ulkona on jäätävä pakkanen, ja mies sanoo, että hänen jäsenistään on kadonnut tunto. Sitten näen, että hänen toisesta jalastaan on polvesta alaspäin revitty irti kaikki liha, ja luu on pelkkä tynkä, jonka varassa hän kävelee. Huudahdan kauhistuneena ja käsken jonkun tuoda hänelle äkkiä jotain lääkettä ennen kuin tunto palaa jalkaan. Sitten yhtäkkiä vaihdamme rooleja ja minusta tulee tynkäjalkainen mies. Panikoidun ja yritän etsiä äkkiä jotain ennen kuin tunto palaa jalkaan, koska voin vain aavistaa kuinka kauhealta se tuntuu. Muutoin oloni on aamulla ihan fine. Alan naputella purnausta Akusta, ja kas kummaa hän aloittaakin keskustelun kun huomaa minun tulevan someen. Ensimmäisenä Aku kysyy, että olenko menettänyt mielenkiintoni häntä kohtaan. Minulla ei ole mitään syytä säästellä kenenkään tunteita, koska en ole niistä vastuussa. Joten vastaan yksioikoisesti, että olemme koko ajan olleet kavereita, eikä tilanne ole missään vaiheessa muuttunut mihinkään suuntaan. Jatkan, että minun ainoa ongelmani on se, ettei sitä ymmärretä, kun sanon, että haluan olla vain kaveri. Aku vaikuttaa rauhalliselta ja asialliselta, ja toteaa vain olevansa turhautunut, kun ei koskaan tunnu saavan sitä mitä haluaa ja mistä ehtii innostua. Hän jatkaa olevansa itselleen vihainen, koska pettyy niin suuresti aina näissä tilanteissa. Otan sen anteeksipyyntönä. Lohdutan Akua selittämällä, että aika harva saa mitä haluaa. Ja monelle kevät on vaikeaa aikaa. Kenenkään ei tarvitse olla kenellekään vihainen. Sitten Aku vielä rohkaistuu kertomaan, että on saanut kutsun johonkin pieneen tilaisuuteen viikonlopulle, ja kutsuu minut mukaan, jos minulla ei ole muuta tekemistä. Hyväksyn Akun kolmannen (?) palautumisen kaveritasolle, mutta vastaan, etten aio vielä tehdä suunnitelmia viikonlopulle. Ystävällisyyteni terävin kärki on nyt tylsistynyt. 

Vaikka olen ollut äärimmäisen turhautunut Akun käytökseen, niin hänen normaali yhteydenottonsa ja asian selvittäminen parantaa fiilistäni siksi, että hän on yksi turvaverkoistani. Yksi niistä luottokavereista, joiden kanssa on aina hauskaa, kun muuta tekemistä ei ole. Siispä suhtautumiseni mahdolliseen deitittömyyteen on astetta paremmalla tasolla, vaikka pidän mahdollisen aikalisän pitämistä näistä ystävistä nyt aiheellisena.  Javierin ajattelu saa minussa edelleen aikaan eilisiltaisia tunteita. Puntaroin, että pian viikonloppu on otettava puheeksi, jotta en turhaan jossittele, ja ehdin tarvittaessa asennoitua muunlaiseen tekemiseen. Itseasassa ajattelen, että olisi parempi ettemme edes tapaisi, koska selvästikään yhdessäolomme ei tee minulle hyvää pidemmän päälle. Minulla on oltava muuta ajateltavaa! Siispä pitkästä aikaa aloitan keskustelun Rickyn kanssa. Kysyn neutraalisti kuulumisia, kuten aina ennenkin. Nyt edellisestä keskustelustamme on kymmenen päivää, koska Ricky yrittää taas ottaa etäisyyttä, jonka hänelle suon. Ja menee ehkä minuutti kuulumistenvaihtoa, kun hän kutsuu minut luokseen. Kysyy, että voidaanko kesällä sitten mennä yhdessä matkalle. Vanha kunnon Ricky-turvaverkkoni on siellä. Hyvä. Sitten muistan Dimin ja silmääkään räpäyttämättä pyörrän kaikki aiemmat ajatukseni jättää hänet omaan rauhaansa. Nyt jos koska on viimeisen kädenojennuksen aika, ennen kuin olen pulassa taas Javierin kanssa. Ja lähetän hänelle viestin. Mitä kuuluu? Ja hetkeä myöhemmin Dim vastaa tekevänsä kauheasti ylitöitä. Kysyy mitä aion tehdä viikonloppuna. Heti sydämeni jättää lyönnin välistä ja muistan sen intoilun, mitä Dim minussa aiheuttaa. Mikä hitto häntä on vaivannut koko tämän ajan! Ja mikä ihme minua vaivaa, että keskellä tällaista tilannetta, jossa minun pitäisi selvästi rauhoittua tai selvittää oikeat tunteeni Javieria kohtaan, sekaannun taas väkisin johonkin toiseen. Mutta jos Dim viimeinkin aikoo vakavissaan tavata minut kaikkien näiden kuukausien jälkeen, niin en missään nimessä voi ohittaa tätä tilaisuutta. Se on järjestettävä tavalla tai toisella. Alan panikoitua, kun mietin, että mitä jos nyt Javier odottaakin meidän treffejämme. Voinko silloin sopia toisen tapaamisen perjantaille ja toisen tapaamisen lauantaille? Viime vuonna pilasin suhteemme etenemisen Javierin kanssa pariin eri kertaan Ronin takia. Ensin kieltäydyin keskustelemasta sitoutumisesta. Ja sitten tein hänelle törkeät oharit. En voi tehdä sitä nyt, kun en ole varma mitä oikeasti tunnen ja ajattelen. Yhtäkkiä koko asetelma onkin kääntynyt taas ympäri. Ja näin on käynyt aiemminkin. Dim sanoo, että meidän pitäisi varmaan tehdä jotain yhdessä viikonloppuna. Ja vastaan, että jos hän viimein on sitä mieltä, niin sitten meidän todella pitää. Yhtäkkiä puhelimen hälytysääni alkaa soida, ja puhelimen näytöllä on itse asettamani muistutus siitä, että jos mielin naimisiin ensi vuonna, niin kirkkojen varaus on alkanut. Hahahaha.

En ymmärrä antaa

Ja juuri kun olen laittanut maanantain alkuiltana läppärin paikoilleen ja valikoinut jotain kepeää katsottavaa itselleni samalla kun kokkailen jotain helppoa, niin Javier viestii minulle! Ihan niin kuin toivoinkin! Jes, minua alkaa heti hymyilyttää. Javier lähettää minulle jotain kapulakielisiä tekstejä ja pyytää apua niiden tulkitsemiseen. Okei, eli hän tahtoo apuani jossain tylsässä jutussa, mutta se on varmastikin vain tekosyy ottaa minuun yhteyttä. Yritän parhaani mukaan selittää hänelle mistä tuossa jo suomenkin kielellä äärimmäisen monimutkaisessa lakitekstissä on kyse, ja asian nopeuttamiseksi Javier tahtoo soittaa minulle. Olen aiemminkin maininnut siitä, miten harvinaista on puhua oikeasti puhelimessa näiden ihmisten kanssa. Se raottaa entistä enemmän näiden todellisuuksien välejä toisiinsa. Heidän äänensä tulee minun kotiini minun todellisuusympäristössäni yllättäen. Ja se tuntuu oikeammalta kuin viestien naputtelu. Yhtäkkiä muistan kuinka Roni soitti minulle ensimmäistä kertaa viime kesänä. Muistan senkin niin elävästi, koska toisen nimen näkeminen välkkyvänä ruudulla tuntuu niin kivalta. Vaikka hän on siinä seinän takana kaupassa ja tahtoo vain kysyä, että minkä juoman valitsen, kun ykkösuosikkiani ei olekaan saatavilla. Muistan, että olin toivonut sokeritonta energiajuomaa, mutta nyt sain tyytyä tavalliseen versioon. Tunsin oloni erityiseksi ollessani siinä kuumassa auringonpaisteessa pitämässä seuraa Ronin luona hoidossa olleelle lemmikille, jota kaikki ohikulkijat pysähtyivät ihastelemaan. Sitten kuljimme hitaasti pitkin omistamiamme katuja kuin pienenä maailman spesiaaleimpana perheenä meidän omalle salaiselle paikalle metsään aamupiknikille. Puhuen taukoamatta kaikesta ylimaallisesta ja haaveillen asioista, joita nyt toinen meistä toteuttaa. Kai. Kun muistelen tuota päivää, niin tunnen etäisesti taas sen ahdistavan epävarmuuden minkä hän minussa aiheutti. Sen kuinka joudun olla varpaillani ja jännittämään, että milloin hän heittää minut pois. Se tuntuu heti kaikuna vatsassa ja rinnassa. Ja mietin ennemmin Javieria, joka soittaa minulle saadakseen apuani puuduttavan tylsään juttuun. Keittelen siinä pastaa (taas) ja koitan saada selvää vaikeista sanoista, joita yritän kääntää parhaani mukaan Javierille. En tekisi tätä kovinkaan monelle muulle omalla vapaa-ajallani, mutta nyt olen iloinen pelkästään siitä, että voimme jutella puhelimessa ihan kuin soittelisimme toisillemme aina kun mieleen tulee jokin tylsä tai tärkeä asia. Kun olemme vääntäneet sanoista selvää noin puoli tuntia juttelematta mitään mukavia, niin Javier kiittelee minua, ja joutuu itse vielä jatkamaan työskentelyä tuon asian parissa. Toivottelen hänelle jaksamista, ja kysyn sivulauseessa, että oliko hänellä mukava viikonloppu. Mutta Javier ei osaa vaihtaa puheenaihetta yhtään rennompaan teemaan, ja mutisee vain jotain epäselvää, ja kiittää vielä ennen kuin lopetamme puhelun. 

Pyh, heti innostukseni yhteydenotosta laantuu, kun emme päässeet juttelemaan mistään muusta kuin Javierin tylsästä avuntarpeesta. Muistan kuinka kinastellessamme joskus toissavuonna hän meuhkasi minulle siitä, kuinka minusta on ainoastaan hyötyä, kun voin auttaa häntä paperiasioissa ja olla seurana leffoja katsellessa. Olin kai tuolloin tehnyt jotain väärin keittiössä taas. Javier on pyytänyt anteeksi ylireagointejaan jälkikäteen. Ja viimeksikin kun tapasimme viime viikolla, niin hän myönsi olleensa minulle liian pitkään kiukkuinen siitä marraskuun illasta puolitoista vuotta sitten, kun sanoin jotain tyhmää hänen ystäviensä kuullen. En tiedä muistaako hänkään enää mitä minä sanoin. Itse en. Ja nyt, vaikka Javier hyödyntää taas minua omien asioidensa hoidossa, niin en loukkaannu tästä oikeasti. En ainakaan kauheasti. Olen joskus saapunut Javierin luokse sovituille treffeille, ja jos hänellä on ollut kesken jokin virallisen asian hoitaminen, niin hän pahoittelee ja pyytää minua odottamaan, koska hän ei voi irrottautua siitä ennen kuin on valmis. Ja se on ihan fine. Jotkut ovat sellaisia. Olen ihan varma, että palaamme asiaan taas ihan pian, ja toivottavasti Javierkin on vähän rennommalla tuulella. Myös Aku viestii minulle vielä illalla ollessaan kai drinkeillä kaverinsa kanssa. Koitan olla tavallista neutraalimpi ja vaihtaa hymyhymiöt peace-merkkiin. En jatka enää keskustelua kyselemällä mitään, etten vahingossa vain flirttaile. Minua ärsyttää, että joudun suodattamaan omia normaaleja lauseitani siksi, että nähtävästi annan ymmärtää jotain mitä en ymmärrä antaa (kuten Jukka minulle huusi viimeksi puhelimessa). Vaikka todellisuudessa en usko tehneeni mitään väärää. Ehkä nämä miehet eivät ole tottuneet siihen, että joku on heille ystävällinen ja vastaa viesteihin iloisesti. No, siispä harmaana maanantaina tarjoan tonnikalapastaa perheenjäsenelleni ja lojumme tyytyväisinä sohvalla netflixin ääressä. No okei, myönnän että olen vähän ärsyyntynyt lopetettuamme puhelun Javierin kanssa. Ja hauskinta on se, että itsekin hätkähdän tätä tunnetta, joka on ollut piilossa jo pitkään. Olen hetkellisesti pettynyt ja ärsyyntynyt kun en saanutkaan juuri sitä mitä olisin halunnut. Tajuan nopeasti lapsellisuuteni ja kokoan itseni hyvään vireeseen tuota pikaa. Ja nukkumaan mennessä en enää edes muista koko asiaa. Vaan nukun sikeästi, kunnes herään itsestään ennen herätyskellon soittoa, kuten edellisenäkin aamuna tismalleen samaan aikaan kello 6.45. 

Jälkikäteen muistan, että toissayönä pitkästä aikaa olen herännyt keskellä yötä valveuneen. Ihan vain muutamaksi sekunniksi. Olen avannut silmäni ja kissani nukkuu siinä rintani päällä, kuten aina jos ei ole kiinni kyljessäni tai tyynyni vieressä. Näen tervetulleet tuntemattomat vieraat istumassa sohvallani, ja ajattelen omahyväisenä, että nyt kun he näkevät missä kissa on, niin he tietävät kuka hallinnoi tätä asuntoa. Olen nyt jo monena aamuna noussut sängystä ennen kuin on ihan pakko. Ajattelen innoissani, että onnistun varmasti tavoitteessani nousta aamuisin lenkille ennen töihin lähtemistä. Ihan pian! Viimeinkin alan onnistumaan tavoitteissani. Tämä on vihdoinkin se vuosi, kun asiat onnistuvat. Odotin, että se olisi ollut viime vuosi, koska sitä edeltävä vuosi oli niin vaikea. Mutta tilanne pahenikin vain entisestään. Mutta nyt. Tämä vuosi korvaa varmasti menneet kurjuudet. En koputa puuta. Vaikkakin ollessani näin yltiöpositiivinen alkaa vähän pelottaa, että ylpeys käy lankeemuksen edellä kuten yleensä. Mutta sitä murehdin sitten kun tarvitsee. Tiistaiaamuni on tavallista hiljaisempi, kun Aku ei viesti normaaliin tapaansa päivänsä kuulumisia. Mutta sitä en tee minäkään, koska pelkään taas vahingossa vihjailevani jotain mitä en tarkoita. Harmillista. Olen ollut niin kiitollinen näistä ystävistä, että harmittaa jos yhteiselollemme tulee jokin särö nyt. BLING. Ja samantien tätä pohdittuani Aku aloittaa lounastauolla keskustelun. Mutta ei kuulumisia, vaan hän toteaa vakavana, että tahtoo puhua minulle kahden kesken ensi perjantaina. Voi vittu, oikeasti. Minä en halua puhua kahden kesken. Minua ei kiinnosta! Olen tehnyt selväksi että voimme olla kavereita, eikä minua kiinnosta sekuntiakaan jankuttaa siitä asiasta mitään. Saati kuulla näiden miesten maailman tärkeimpiä asioita, joilla he yrittävät vakuuttaa minua jotenkin ylittämään friendzonen rajat. Tai kenties haluavat ripittää minua siitä miten olen ollut niin inhottavan valheellinen ollessani ystävällinen heitä kohtaan. Kysyn Akulta, että miksi ihmeessä, ja totean, etten tiedä vielä mitä aion tehdä perjantaina. Mutta että toki jos olemme menossa jonnekin ulos taas kavereiden kanssa, niin voimme tarvittaessa jutella. Ja sitä juuri tarkoitan. Ei, en varaa sinulle mitään yksityistapaamisaikaa minun perjantailtani. En lankea tähän jukkamaiseen käytökseen ollenkaan. Enkä voi käsittää, miten hän voi vieläkin jatkaa tästä asiasta. En yleensäkään halua päättää mitä teen viikonloppuna, kuin vasta viime hetkellä. Enkä tee sitä nytkään. Paitsi jos Javier lämpenee ja pääsemme viimein viettämään yhdessä leffailtaa ulos.