Olin kirjoittanut juuri useita kappaleita tekstiä, kun kissani istui tietokoneen näppäimistölle ja näytti todella suloiselta. Otan siitä valokuvia ja rapsuttelen sitä, kunnes yhtäkkiä selain sulkeutuu! Kissa säikähtää säikähdystäni ja hyppää pois, ja avatessani selaimeni uudelleen kaikki kirjoittamani tekstit ovat kadonneet! Ai hitto että voi ottaa päähän. Olin juuri hyvällä tuulella ja nyt sen korvasi mahdoton ärsytys! Nämä hetket on hyviä ja opettavaisia, kun täytyy sekunnissa arvioida, että auttaako ääneen kiroilu tai kissan tönäiseminen jotain. Ei auta. Joten vedän henkeä ja istuudun alas. Nostan läppärin syliin ja jatkan elämääni. Breath. Töiden jälkeen siis (olin kirjoittamassa tätä kappaletta, kunnes pehmokissani näköispukuun asustautunut demonihirviö pilasi kaiken) päätin käväistä täydentämässä jouluviemisvarastoani. Alkosta kipaisin laadukasta konjakkia ja erityisoluita viineineen sukulaisilleni. Lisäksi mukaan tarttui lahjakortteja (helppoa, vaikka persoonatonta!). Yksi mäkkäriin ja sporttikauppaan suvun juniorille ja yksi elintarvikkeisiin taloudenpito-ongelmaiselle eläkeläiselle. Lisäksi herkkurasioita (ei-lindt-suklaata tai marmeladia) naapureille ja työtovereille. Huomenna pitäisi vielä jaksaa hoitaa lahjaprosessi loppuun.
Eilisiltana pieni lämpöni oli selvästi laskenut, mutta silmiäni särki ja kärsin pienestä keuhkoyskästä. Jatkoin viestittelyä Javierin kanssa. Kävimme läpi taas Kohta sataa -biisin syvällisiä lyriikoita ja hän jakoi minulle muita suomen kielen oppejaan omaan vitsikkääseen tai "vitsikkääseen" tapaansa. Jotenkin hyppäsimme uuteen vuoteen. En tiedä oliko kyseessä taas yksi vitsi (katso kuva) vai kutsu. Ystävättärenikään ei verbaalisista erityistaidoistaan huolimatta osannut antaa minulle vinkkiä kumpaankaan suuntaan, mutta päätin päätyä siihen, että kyseessä oli vitsi. Uudesta vuodesta puheenollen pääsin kertomaan Javierille, että onnistuimme viimeinkin varaamaan ystäväni kanssa hupiristeilyn uuden vuoden viikonlopulle. Kuitenkin siten, että jo aatoksi ehdimme takaisin juhlimaan Suomen maan kamaralle! Javier heti totesi, että hänen pitäisi kyllä tulla mukaan. En tiedä oliko sekin vitsi. Itse harrastan todella paljon sarkasmia ja huumoria keskusteluissa, mutta nyt ymmärrän miten ärsyttävää se voikaan olla. Tai turhauttavaa, koska koskaan ei voi tietää milloin toinen on tosissaan. Olen tosi tyytyväinen uuden vuoden ratkaisuumme (joka toki osin johtui siitä, että alun perin haluamamme hotellisetti oli loppuunmyyty), koska nyt voin vielä vastaanottaa ideoita ja kutsuja itse aattoiltaan.
Viime yönä tuttuun tapaani heräsin keskellä yötä varmana siitä, että minut noudetaan pian tärkeään kokoukseen. Hieman myöhemmin nousin sänkyyni istumaan ja tuijotin oman läppärini merkkivaloa ja tuskailin, että huomataanko töissä, että olen vahingossa vienyt kotiin työkaverin tietokoneen. En ikinä sekoile näin silloin kun nukun muualla. Mutta tein sitä entisessä elämässäni, kun eksäni nukkui vieressäni. Hän sai monta kertaa herätä siihen, kun etsin vesikilpikonnia sängystämme hädissäni siitä, että ne kuolevat kohta jos eivät pääse veteen. Tai, että nousen laittamaan valot päälle ja pukeutumaan vieraiden vuoksi kolmelta aamulla. Torkutin aamulla kelloani muutamaan otteeseen, mutta tunsin oloni kevyttä yskää lukuun ottamatta terveeksi. Työpäivän aikana jouduin käymään kolmessa eri sijainnissa ja kahteen eri kertaan sain oikeasti juosta ehtiäkseni oikeaan kulkuneuvoon. Sydän tykytti hieman tavallista enemmän, mutta muutoin koin kuntoni hyväksi ja ryhdyin välittömästi ikävöimään juoksemista! Ihanaa päivät pitenevät ja pian oikeat lenkkikelit ovat taas täällä! BLING. Kesken lounastaukoani Roni viestii minulle kuvan kera kuulumisiaan joululomansa keskeltä! Ah ihanaa, saan häneltä pienen sydämenkin kertoessani puolikuntoisuudestani. Vaikka skeptisyyteni ei kaikkoa näin helpolla, niin on ihana tuntea pieniä perhosia vatsassa ajatellessa sitä, että varmaan näemme ensi viikolla. Jos sääntö on se, että kaikki tapailuni loppuvat ja miehet katoavat, niin jossain on oltava se poikkeus! Jossain on se poikkeus, joka muuttaa kaiken.
Nyt käsissä on siis Finderellan sadas postaus. Kuten olen aiemminkin todennut, minua harmittaa etten kirjoittanut alun alkaenkin reaaliajassa kunnolla! Minulla on vain pieniä omia päiväkirjamerkintöjäni (ja muistoja), joihin perustuen tein koonnin kesän ajalta. Koko eroprosessi ja sarjaensitreffailu ja ekat tapailut olisivat olleet itsellenikin opettavaista ja terapeuttista luettavaa jälkikäteen. Mutta what's done is done. Turha itkeä kuin maito on jo kaatunut. Olen aina kirjoittanut päiväkirjaa. Elokuvapäiväkirjaa. Kirjapäiväkirjaa. Unipäiväkirjaa. Päiväpäiväkirjaa. Mutta nyt olen viime aikoina käyttänyt näitä postaustekstejäni asioiden arkistointiin. En luovu kirjapäiväkirjastani, koska romaanin loputtua on kiva antaa sille arvosana ja kommentit. Sen sijaan elokuvalistauksestani olen lipsunut tänä vuonna jatkuvasti. Aikaisemmin monen vuoden ajan merkitsin ylös joka ikisen (satoja!!) elokuvan ja annoin sille yhden lauseen mittaisen arvostelun sekä arvosanan yhdestä kymmeneen.
Perinteisen päiväkirjan aloitin aikuisiällä uudelleen. Olin aikaisemmin lopettanut päiväkirjan pitämisen koettuani sen rasitteeksi. Sain omantunnontuskia jos en kirjoittanut riittävästi tai riittävän usein, joten luovuin siitä kokonaan (piilotin jonnekin kaapin perukoille ja unohdin). Mutta sitten joku jossain antoi vinkin, että päiväkirjan kirjoittaminen on aina terapeuttista ja hyväksi, ja se riittää, että kirjoittaa vaikka vain yhden lauseen joka päivä. Inspiroiduin tästä niin paljon, että keksin oman konseptini. Kirjoitin joka päivä pieneen kirjaseen yhden sivun mitä tahansa sekä arvosanan päivälle. Se ei ollut stressaavaa, koska päätin, että vaikka pelkkä arvosanakin riittää. Tai vaikka yksi sana.
En päässyt moneen vuoteen yli seiskaan montaakaan kertaa. Uskon, että kärsin sisäisistä ristiriidoista ja jonkinlaisesta määrittelemättömästä ja toimintakykyyn vaikuttamattomasta piilevästä ahdistuneisuushäiriöstä, sillä koen stressiä ja ahdistusta lähes aina. Vatsan ja rinnan välissä on lähes taukoamatta ahdistuspaakku, jonka saan hetkeksi katoamaan jos oikein keskityn tai kun aktiivisesti teen jotain aivan muuta kuin olen itseni kanssa. Mutta se on krooninen, joten sitä ei oikeastaan enää edes huomaa. Jos mitään ulkoista riittävän järkevää syytä kurjuuteen ei ympäristöstäni löydy niin keksin kyllä syyn! Ajattelen aina, että kunhan tämä ja tämä asia järjestyy niin voin olla onnellinen. Sitten kun, sitten kun, sitten kun. Ja teen sitä, vaikka tiedän sen olevan järjetöntä. Entisessä elämässäni eksäni kanssa löysin aina syitä miksi minulla on paha olla. Rahaongelmia! Työstressiä! Liikaa sitä tai liian vähän tätä! Ja jos hyvät ongelmat loppuivat kesken niin syytin olostani huonoa parisuhdettani. Nyt eron jälkeen ahdistus on kuta kuinkin yhä läsnä, ja keksin syitä sille helposti sinkkuelämästäni. Todellisuudessa en usko löytäväni ratkaisua tilaani tästä maailmasta kovin helpolla. Ja uskon, että moni on ehkä huomaamattaankin kanssani samassa veneessä. Ehkä myös uutena vuotena (bu dum dis!)!
Laittelen pulloja ja muita jouluviemisiä lahjapusseihin. Paketoin kirjat lahjakorttien kera nätteihin paketteihin (en pidä paketoimisesta etenkään demonihirviön kanssa) ja otan rennosti roskaruokaa syöden. BLING. Roni viestii ihan yhtä kivasti kuin ennen kolmansia treffejämme. Hän lähettää kuvia heidän herkuistaan ja kertoo kuulumisiaan omalla kivalla tavallaan. Minä kerron omista ostoksistani ja iltasuunnitelmistani (joita ei ole!). Hyvä fiilis. Oho! Yllätin itsenikin. Hyvä fiilis on tullut takaisin ja pehmokissan hölmöilyt unohdettu ja anteeksiannettu! Ehkä jopa jaksan lähteä reippaalle kävelylenkille. BLING. Roni lähettää itsestään videokuvaa. Mmm. Siispä lenkille!
Viime yönä tuttuun tapaani heräsin keskellä yötä varmana siitä, että minut noudetaan pian tärkeään kokoukseen. Hieman myöhemmin nousin sänkyyni istumaan ja tuijotin oman läppärini merkkivaloa ja tuskailin, että huomataanko töissä, että olen vahingossa vienyt kotiin työkaverin tietokoneen. En ikinä sekoile näin silloin kun nukun muualla. Mutta tein sitä entisessä elämässäni, kun eksäni nukkui vieressäni. Hän sai monta kertaa herätä siihen, kun etsin vesikilpikonnia sängystämme hädissäni siitä, että ne kuolevat kohta jos eivät pääse veteen. Tai, että nousen laittamaan valot päälle ja pukeutumaan vieraiden vuoksi kolmelta aamulla. Torkutin aamulla kelloani muutamaan otteeseen, mutta tunsin oloni kevyttä yskää lukuun ottamatta terveeksi. Työpäivän aikana jouduin käymään kolmessa eri sijainnissa ja kahteen eri kertaan sain oikeasti juosta ehtiäkseni oikeaan kulkuneuvoon. Sydän tykytti hieman tavallista enemmän, mutta muutoin koin kuntoni hyväksi ja ryhdyin välittömästi ikävöimään juoksemista! Ihanaa päivät pitenevät ja pian oikeat lenkkikelit ovat taas täällä! BLING. Kesken lounastaukoani Roni viestii minulle kuvan kera kuulumisiaan joululomansa keskeltä! Ah ihanaa, saan häneltä pienen sydämenkin kertoessani puolikuntoisuudestani. Vaikka skeptisyyteni ei kaikkoa näin helpolla, niin on ihana tuntea pieniä perhosia vatsassa ajatellessa sitä, että varmaan näemme ensi viikolla. Jos sääntö on se, että kaikki tapailuni loppuvat ja miehet katoavat, niin jossain on oltava se poikkeus! Jossain on se poikkeus, joka muuttaa kaiken.
Perinteisen päiväkirjan aloitin aikuisiällä uudelleen. Olin aikaisemmin lopettanut päiväkirjan pitämisen koettuani sen rasitteeksi. Sain omantunnontuskia jos en kirjoittanut riittävästi tai riittävän usein, joten luovuin siitä kokonaan (piilotin jonnekin kaapin perukoille ja unohdin). Mutta sitten joku jossain antoi vinkin, että päiväkirjan kirjoittaminen on aina terapeuttista ja hyväksi, ja se riittää, että kirjoittaa vaikka vain yhden lauseen joka päivä. Inspiroiduin tästä niin paljon, että keksin oman konseptini. Kirjoitin joka päivä pieneen kirjaseen yhden sivun mitä tahansa sekä arvosanan päivälle. Se ei ollut stressaavaa, koska päätin, että vaikka pelkkä arvosanakin riittää. Tai vaikka yksi sana.
En päässyt moneen vuoteen yli seiskaan montaakaan kertaa. Uskon, että kärsin sisäisistä ristiriidoista ja jonkinlaisesta määrittelemättömästä ja toimintakykyyn vaikuttamattomasta piilevästä ahdistuneisuushäiriöstä, sillä koen stressiä ja ahdistusta lähes aina. Vatsan ja rinnan välissä on lähes taukoamatta ahdistuspaakku, jonka saan hetkeksi katoamaan jos oikein keskityn tai kun aktiivisesti teen jotain aivan muuta kuin olen itseni kanssa. Mutta se on krooninen, joten sitä ei oikeastaan enää edes huomaa. Jos mitään ulkoista riittävän järkevää syytä kurjuuteen ei ympäristöstäni löydy niin keksin kyllä syyn! Ajattelen aina, että kunhan tämä ja tämä asia järjestyy niin voin olla onnellinen. Sitten kun, sitten kun, sitten kun. Ja teen sitä, vaikka tiedän sen olevan järjetöntä. Entisessä elämässäni eksäni kanssa löysin aina syitä miksi minulla on paha olla. Rahaongelmia! Työstressiä! Liikaa sitä tai liian vähän tätä! Ja jos hyvät ongelmat loppuivat kesken niin syytin olostani huonoa parisuhdettani. Nyt eron jälkeen ahdistus on kuta kuinkin yhä läsnä, ja keksin syitä sille helposti sinkkuelämästäni. Todellisuudessa en usko löytäväni ratkaisua tilaani tästä maailmasta kovin helpolla. Ja uskon, että moni on ehkä huomaamattaankin kanssani samassa veneessä. Ehkä myös uutena vuotena (bu dum dis!)!
Laittelen pulloja ja muita jouluviemisiä lahjapusseihin. Paketoin kirjat lahjakorttien kera nätteihin paketteihin (en pidä paketoimisesta etenkään demonihirviön kanssa) ja otan rennosti roskaruokaa syöden. BLING. Roni viestii ihan yhtä kivasti kuin ennen kolmansia treffejämme. Hän lähettää kuvia heidän herkuistaan ja kertoo kuulumisiaan omalla kivalla tavallaan. Minä kerron omista ostoksistani ja iltasuunnitelmistani (joita ei ole!). Hyvä fiilis. Oho! Yllätin itsenikin. Hyvä fiilis on tullut takaisin ja pehmokissan hölmöilyt unohdettu ja anteeksiannettu! Ehkä jopa jaksan lähteä reippaalle kävelylenkille. BLING. Roni lähettää itsestään videokuvaa. Mmm. Siispä lenkille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti