Minun pitäisi olla nyt huolettoman onnellinen siitä ,että tapaamme varmasti milloin ikinä hän tuleekaan. Toki asiaa auttaisi se, ettei hän aina yöaikaan hokisi tulevansa heti huomenna. Koska hän ei tulekaan. Mutta ainakin nyt joku on ajatellut minua jo monta päivää ja olemme saaneet syventää kahdestaan tunteitamme. On varmasti ihan normaalia, ettei sitä jaksa pitää yllä samalla tavoin kaksytneljähooseittemän. Voi tulla ähky. Ei ehkä vaan jaksa enää lähetellä parin tunnin välein videoviestejä, vaan haluan hänet nyt vaan tänne. En edes pysty katsomaan videota, jossa hän laulaa minulle, koska heti pelkään, että se jää viimeiseksi. Ja samaan aikaan häpeän omia tyhmiä juttujani. Vuoroin olen varma, että olen ollut liian etäinen. Ja vuoroin nolostun kun olen ollut yli-innokas. Vaikka oikeasti ajattelen, että varmasti molemmat tiedetään, että kumpikin vaan odottaa että tapaamme. Sitten kun muut asiat on saatu hoidettua pois. Vai? Tämä ajankohta on ehkä ollut huono meidän kohtaamiselle kaiken maailman tylsien lomajuttujen vuoksi. Vai onko se hyvä, että pitää vähän odottaa? Vai ehtiikö asiat pilaantua? Puuh. Takana on monta päivää juhlimista, vähäisiä yöunia. Siihen päälle vielä tämä ylikorostunut epävarmuuteni ja lähimenneisyyden traumat, niin kai tämä melankolinen olotila on ihan normaali. Onhan tavallaan maanantai taas.
Myös Javier jaksoi jutella eilen koko illan. Omalla kevyen humoristisella ja perverssillä tavallaan. Vaikkemme sitten tavanneetkaan, niin hän selvästi odottaa kohtaamista piankin. Joskus se olisi juuri sitä mitä eniten odottaisin. Nyt kun olen saanut kokea pienen välähdyksen siitä, mitä on, kun joku saattaisi haluta olla kanssasi ihan tosissaan, niin pinnallinen ja seksipainotteinen juttu tuntuu jopa ärsyttävän turhalta ja inhottavalta. Haluaisin vaan Ronin tänne, jotta tietäisin missä me mennään oikeassa elämässä! Javier pyyteli minua kuvailemaan tarkemmin sitä mistä pidän sängyssä, ja vastasin täysin rehellisesti, että eniten pidän halauksista ja suudelmista. Siitä että saa nukkua jonkun kanssa. Ricky anoi taas koko illan uutta tilaisuutta treffeille. Olen hokenut hänelle jatkuvasti, etten koe välillemme mitään romantiikkaa, mutta hän pyytää mahdollisuutta näyttää kuinka olisi maailman ihanin mies minulle. Hän kyselee, miksi haikailen sellaisten miesten perään, jotka eivät voi minusta välittää, mutten anna tilaisuutta henkilölle, joka olisi valmis hakemaan kuun taivaalta vuokseni. En tiedä. En todella tiedä. Teenkö niin?
Minulla ei ole ruokahalua. Jostain syystä koko aamupäivän ajan olotilani pysyy tasaisen ahdistuneena. Sellaisena, mikä se on, kun joku on juuri feidannut minut. Tai kun vahvasti aavistelen niin käyvän pian. Inhoan tätä. Ahdistus on fyysistä. Sydämestä ottaa aina vähän väliä. Vatsaa kaihertaa. Voisin vaikka itkeä jos oikein alkaisin velloa itsesäälissä. Mietin, että miten selviän tästäkin tilanteesta. Kysymys vain kuuluu, että mikä on tämä tilanne? Olen saanut sydämiä joka päivä. Edessä on risteily ja uusi vuosi, ja hyvin todennäköisesti Ronin tapaaminen. Minulla on ystäviä. ja perhettä Tiedossa on juhlia. Olen terve. Olen kaunis. Minulla on töitä. Minulla on Manuel ja Javier. En käsitä itsekään miten saan väännettyä kaiken huonoksi. Miten kehtaan olla näin kiittämätön ja epäonnellinen? Tekee mieli aloittaa keskustelu jonkun ystävän tai kenen vain kanssa, että pääsen purkamaan tätä paradoksaalista paskaa ulos. Mitä teen myös pakonomaisesti tähän kirjoittamiseen. Hoen itselleni: mitään pahaa ei ole tapahtunut. Tämä olo johtuu vain väsymyksestä. Tämä johtuu vain minusta. Mutta samaan aikaan ajattelen, että pystyn oikeasti yliluonnollisesti heti vaistoamaan, kun asiat eivät ole kunnossa. Varmasti pystyn.
Syön lounaaksi yhden annoksen kuumaan veteen sekoitettavaa kanalientä. Tapaamaton tinderi kyselee kuulumisiani ja kerron hänellekin kieriskeleväni juhlaputken jälkeisessä itsesäälissä. Ricky lähettää hymiön ja käytän tilaisuuden hyväkseni ja kerron hänelle potevani huonoa päivää. Hän toivottaa jaksamista ja toteaa, että on siellä minua varten tarvittaessa. Olen kauhea ihminen. Juuri tänään koen olevani tosi epätasapainoinen. Yleensä nämä hetket ovat rajoittuneet maanantaimelankoliaan tai tilanteisiin, kun oikeasti jotain on tapahtunut. Mutta nyt olen lietsonut itseni ahdistuspaniikkiin melko tyhjästä. Tiedän, että jos mitään takapakkia ei tapahdu, niin varmasti huomenna olo on jo parempi. Ehkä jo illalla. Onneksi pystyn suoriutumaan kunnialla työpäivästä, vaihtamaan hymyillen kuulumisia työtovereiden kanssa, ja hoitamaan kaikki velvollisuudet. Kukaan ei huomaa miten sekava olen sisimmässäni. Ilman mitään syytä.
Iltapäivällä oma-aloitteisesti kevennän oloani ja lähetän työpäivää purnaavan viestin Ronille. Ihan vain saadakseni vastauksen, sellaisen normaalin ja kivan, joka poistaisi turhia (!) epäluulojani. Saan heti kivan ja normaalin vastauksen. Mutta parantaako se oloani? Ei, normaali ei enää riitä nähtävästi. Eli voiko tästä päätellä, että olollani ei ole yhtään mitään tekemistä Ronin kanssa. "Päästä mut sun elämään, mennään vaikka elokuviin", Ricky toteaa taas. En tiedä miksei mikään taas tänään riitä. Totean Rickylle, että tänään oloni on aivan paska. Ja sitten kerään kalenterini ja läppärini ja menen hymyilemään ja vaikuttamaan fiksulta ja asiantuntevalta kokoukseen. Tämä olo on taas täysin samanlainen, kuin silloin aikanaan, kun eksä katoili ja ryhtyi etämykkäkouluun. Sama polttava tunne rinnassa. Voiko sen oikeasti laukaista vain väsymys. Vai aavistanko oikeasti taas jotain. Jos Roni ottaa vielä yhteyttä minuun tänään, niin aion kysyä häneltä suoraan, aikooko hän viettää uuden vuoden myös poissa kaupungista. Se olisi ihan ok. Sehän varmaan on ollut hänen alkuperäinen ajatuksensa. Mutta joudunko sitten viettämään yhä enemmän tällaisia päiviä, ennen kuin viimein tapaamme? Tai ehtiikö tämä ihastuksemme kuolla.
Eilisiltaisella iltalenkillä pohdimme tätä sinkkuelämän ihanuutta ja kamaluutta ystävättäreni kanssa. Meillä on samankaltaisia haasteita hänen kanssaan. Kummallakin on takana pitkä epätyydyttävä parisuhde ja kaikki mahdollisuudet edessä, mutta silti vaikeuksia päästä tasapainoon ja nauttia elämästä oikeasti. Suurimpia vaikeuksia on yksinolon mahdottomuus. Sitä on välteltävä kaikin mahdollisin tavoin. Jos ei pääse juhlimaan niin on pakko lähteä lenkille, jottei tarvitsisi istua yksin kotona. Paitsi vapaailtoina. Silloin juhliminen on aina oikea vaihtoehto. Jos joutuu olla yksin, niin on juteltava muille tai sovittava treffit. Tuijoteltava vihreitä palluroita. Stressattava. Suunniteltava viikonloppua. Missä on taideharrastukseni? Tuntikausien keskittyminen hyvään romaaniin? Onneksi sentään kirjoitan. Jos listalla ei ole ketään potentiaalista kumppaniehdokasta aktiivisena, niin on hankittava uutta juttuseuraa tinderistä tai mistä vain. On pakko aloitella keskusteluita jotta tietää että on elossa. Koska yksin omassa seurassa oleminen on kauheaa. Olenko tullut hulluksi tämän vuoden seurauksena? Vai olenko aina ollut tällainen? Olenko riittävästi käsitellyt nämä lukuisat sydänsurut, joita olen saanut kokea vuoden aikana, vai olenko vain liimannut kerta toisensa jälkeen päälle laastareita, joiden tarrapinta alkaa prakailla? Ja siksi uuden laastarin kiinnittäminen menestyksekkäästi on yhä vaikeampaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti