Feidauksen ensioireet? Ja Javierin kutsu.

Maanantaiaamu on harvinaisen sekava. Pitää kelata hetki, että minne pitää mennä ja monelta ja miten. Pysäkillä istuessani voisin nukahtaa. Ilmeisesti lauantai olikin raskaampi kuin olin sunnuntaina ajatellut! Oloni on kaiken suhteen epävarma. Olen jo melko vakuuttunut siitä, ettei Roni ehdi tai halua tavata minua enää tällä viikolla. Hänestä ei ole kuulunut mitään, vaikka aiemmin minusta tuntui että hän viesti jatkuvasti. Toki tämä voi vain olla omaa kuvitelmaani, joka minun pitäisi sivuuttaa, mutten voi sille mitään, että valmistaudun jo hylkyyn. Olen oppinut, että vaikka treffit olisivat kuinka ihanat ja toinen vaikuttanut aiemmin superihastuneelta, niin se voi kadota hetkessä. Se ei välttämättä ole totta. On vaikea kuvitella, että tuttu kaava ei toistuisi taas. Voi kunpa vain oppisi tajuamaan, että miksi näin käy aina vaan (vaikkei nyt ole vielä käynytkään). Aina ensialkuun olen itsevarma ja koen itseni tavoiteltavaksi. Olen nokkela ja hauska ja näen toisesta huonoja puolia. En ehkä ole täysin kiinnostunut. Sitten yhtäkkiä roolit kääntyvät. Toisesta tuleekin maailman komein ja fiksuin (seksin jälkeen, liittyykö tämä siihen??) ja itse vajoan ja mietin, että miksi ihmeessä noin hyvä tyyppi haluaisi tapailla minua. En tätä tietenkään ääneen sano tai näytä ulospäin.

Alun perin olin ajatellut laittaa itse hänelle viestin eilisiltana, mutta en laittanut. En uskaltanut. Pelkään, että jos vaikutan liian innokkaalta, niin karkotan hänet takuulla. Eli vaikken haluaisi niin taas mietin liikaa oman toimintani vaikutuksia, enkä rohkene spontaanisti viestimään ihan vain siksi, että tekisi mieli. Kompromissiksi aamupäivän aikana päätän, että viimeistään iltapäivällä laitan Ronille viestin, jotta saan jonkin vahvistuksen väleihimme. Ovatko aiemmat jatkuvat sydänhymiöt kadonneet? Muistan kuinka vielä Nikon ja Carloksen aikana osasin olla hyvin onnistuneen tutustumisen lomassa onnellinen. Kulkea kepeänä pää pilvissä varmana siitä, että jotain hyvää on edessä. Mutta niin monen pettymyksen jälkeen se on nykyään mahdotonta. Minusta on tullut pelokas pessimisti. Minä kelpaan vain booty call- tai fwb -listoille. On jo lähes selvää ettei kukaan halua parisuhdetta. Ainakaan minun kanssani. Vain hauskanpitoa, kaveruutta tai ei mitään. Näpyttelen valmiiksi maanantaihin liittyvän mukavan viestin, jossa kysyn hänen kuulumisiaan. Päätän, että lähetän sen hänelle tiettyyn aikaan iltapäivällä, jollen kuule hänestä ennen sitä. Inhottavaa laskelmointia.

Eilisiltana pari eri tinderiä viestittelivät niitä näitä. Lisäksi Ricky jatkaa linjaansa ja kertoo olevansa nyt rakastunut minuun. Totean vain, että et ole. Hänellä taitaa olla tylsää. Hätkähdän sitä, että joulu on ensi viikonloppuna. Minun on pakko tehdä vielä välttämättömiä joululahjaostoksia perheenjäsenille. Olen tuhlannut enemmän Manun ja Javierin lahjoihin, kuin kenellekään Oikealle Ihmiselle. Olen tyhmä. Kello käy kohti iltapäivää, eikä kenestäkään kuulu mitään. Lähetän laatimani ystävällisen ja neutraalin viestin Ronille ja toivon, että kommunikaatiomme jatkuisi entiseen tapaan, ja että hän tahtoisi tavata. Ystävättäreni, jonka kanssa jutustelen kesken päivää, on sitä mieltä, että Roni on vaikuttanut olevansa aidosti kiinnostunut ja on viimeinkin kunnollinen tyyppi. "Unohda jo se Javier ja muut, nyt keskityt tähän!". Sen haluaisinkin tehdä. Samalla laskelmoin mahdollista toipumisaikaani sydämensärkymisestä: olemme tienneet toistemme olemassaolosta vasta pari viikkoa. Olemme tavanneet kolme kertaa. Tästä olisi pakko selvitä vähintään yhtä hyvin kuin mistä tahansa aikaisemmasta tilasta. Listaan valmiiksi niitä puolia ja faktoja Ronista, joiden ajattelu helpottaisi oloani jos emme enää tapaisi. BLING. Roni vastaa ystävällisesti ja neutraalisti. Ei sydämiä tai erityistä lämpöä, muttei mitään pahaakaan. Okei, ei hätää. Katsotaan rauhassa miten tilanne etenee. En vastaa viestiin mitään, koska en aikaisemminkaan ole kuitannut jokaista viestiä, jos ei niissä kysytä mitään. Jatkan mahdollisimman samaan tapaan kuin tähänkin asti ja yritän rauhoittua. Tuskinpa voin kovasti itse tilanteen kulkuun vaikuttaa kuitenkaan.

Ehdotan ystävälleni lenkkiä. Se aina keventää näitä odottavia päiviä jonkin verran. Ystäväni vastaa, että lenkki sopii hyvin, mutta meidän on ajoitettava se siten, että ehdimme alkoon ennen sen sulkeutumista, sillä hänen viinivarastonsa on huvennut. Sopii. Minun pitää todella löytää jokin toimiva keino keskittyä omaan elämääni ja lopettaa ahdistuminen näin helposti. Pitäisi osata luottaa siihen, että asiat kyllä menevät niin kuin on tarkoitus, koska niinhän oikeastikin ajattelen. Nyt on taas oivallinen harjoituksen paikka. Hengitän syvään. Ajattelen, että jos hän pitää minusta niin tapaamme kyllä. Jos ei, niin jotain parempaa on luvassa. Kaikelle on oikea aikansa. Ummmmmmmmmmmmmmm. Minähän olen pärjännyt melko hyvin sinkkuna tämän vuoden. Pärjäisin jatkossakin. Ehdin sitten joskus rakentaa parisuhdetta ja rakastua molemminpuolisesti koko loppuelämäni. Mikäs kiire tässä on? Minä jäin sinkuksi tasan 30-vuotiaana. Olen vielä nuori. Tilanne olisi huolestuttava jos ikää olisi kymmenen vuotta enemmän! Minulla on hyvä työ, olen ulkoisesti haluttu, pääosin ihan fiksu ja hauska. Miksi en onnistuisi löytämään jota kuta ennemmin tai myöhemmin? Ja todennäköisesti kaikki nämä pettymykset valmistavat minua paremmaksi ihmiseksi. Paremmaksi puolisoksi. Olenhan jo oppinut niin paljon ja löysännyt pipoani ennenkuulumattomasti. Parinkin vuoden sinkkujakso on ihan normaali! Nämä jo tutuksi tulleet mantrat auttavat hieman. Ihan niin kuin eroni aikaan luin kerta toisensa jälkeen samoja lauseita saadakseni itseni kasaan. Ja se toimi silloin. Ja toimii nytkin. Olo on ainakin hetken kevyempi ja maltillinen. Odotetaan rauhassa.

Lenkki tekee hyvää. Käväisimme reippaan kävelyn ja hyvän keskustelutuokion päätteeksi alkossa kohentamassa glögi- ja viinivarastoja. BLING. Arvelen Rickyn taas jatkavan juttujaan. Mutta ei! Se on Javier. Ihan oma-aloitteisesti ja itse. Olen huomannut, että hän usein viestii (silloin kun hän viesti minulle) silloin kun olen itse offlinessa. Mistähän sekin johtuu? Kerron olevani lenkillä ja hän ehdottaa, että tapaisimme ennen joulua! Jes! Javier pelastaa minut pahimmalta feidaustuskalta. Vaikka on sitä aiheuttanut minulle itsekin. Hän ehdottaa jo huomista. Laskelmoin pikaisesti, että huominen olisi ainoa päivä, kun ehtisin tavata Ronin ennen joulua. Mutta en halua liikaa riskeerata sitä, että jäisin aivan tyhjän päälle. Sanon alustavasti, että se saattaa käydä, mutta mikä tahansa muukin päivä sopisi. Sovimme, että tapaamme joko huomenna tai ylihuomenna. Pääsen siis antamaan hänelle lahjani. Hyvä. Ehdin vielä napata hänelle viinipuodista hyvän pullon tuliaiseksi. Mietimme ystäväni kanssa uuden vuoden ohjelmaa. Edulliset Tallinnan hotellipaketit on loppuunmyyty. Baltic Queenilla olisi vielä tilaa. Se oli viimeksi niin mahtava reissu, että pakko laittaa harkintaan. Luin tässä välissä pikaisesti tuon postaukseni edellisestä laivareissusta. Jännä miten tuntuu, että siitäkin on jo ikuisuus. Tulee haikea olo. Mitähän Alexille kuuluu? Keskustelimme lenkillä ystäväni kanssa taas siitä, miten tyhmää on ettei voi laittaa viestiä jos siltä tuntuu. Kuinka moni juttu ja ystävyys katkeaa siihen, ettei itse halua laittaa ekana viestiä? Kuinkahan erilailla omat juttuni olisivat menneet jos viestisin aina kun siltä tuntuu? Mitä tapahtuisi jos nyt viestisi Ronille ja sanoisin, että haluan tavata? En tiedä, mutten uskalla kokeilla. Kello on yhdeksän, enkä ole kuullut hänestä mitään. Aikaisempina päivinä hän on viestinyt minulle useita kertoja päivässä. Siis ihan oikeesti, wtf just happened. Silti oloni on paljon parempi kuin aiemmin päivällä. Itse asiassa jo erokriisini aikaan huomasin, että aamut ja päivät olivat paljon pahempia kuin illat ja yöt. En oikein ymmärtänyt miksi joka paikassa toitotettiin, että aamulla on parempi olo. Eikä ole. Aamulla kun kaikki palautuu mieleen ja on taas kokonainen päivä edessä mahdollista stressaamista ja odottelua, niin olo on paljon tylsempi kuin illalla, kun päivästä on jo selvitty ja voi nähdä sen hyvät puolet.