Suoraan työpäivän jälkeen käväisen vain kotona vaihtamassa vaatteet ja lähden lenkille ystävän kanssa. Tuulee taas tarpeettoman paljon, mutta jo kevyissäkin ulkoiluvaatteissa tulee helposti kuuma. Kotiin saavun tuttuun tapaan alkon kautta. Kaadan itselleni heti lasillisen valkoviiniä johon taas sekoitan kevyesti maustettua kivennäisvettä. Lämmitän palasen eilistä pizzaa ja vastaan Manuelille, että minulla oli tosi pitkä päivä, enkä tänään jaksa tulla. En etenkään hänen treeniensä jälkeen, mikä tarkoittaisi yöksi jäämistä. Vihjaan, että voisin huomenna käväistä suoraan töistä jos hän olisi kotona. Mutta yöksi en halua enää mennä. Joten miksi menisin. Tänään en ole kuullut mitään Ronista, ja eilisiltanakin olimme hyvin hiljaisia. Kuitenkin perjantaina ja lauantaina juttelimme myöhään yöhön aika aktiivisesti (viestien tasosta huolimatta), joten en nyt jaksa stressata tätä. Joskus aikaisemmin olisin tässä vaiheessa jo aivan ahdistunut ja varma siitä että kaikki on pilalla, mutta juuri nyt en jaksa. Onko tämä huhtikuun ansiota? Olo on aika hyvä, vaikka minulla on fiilis että Ronin matka saattaa venyä tai ettei hänellä ole halua tai aikaa olla kanssani sieltä palatessaan. Oikeastaan ne hänen juttunsa edellisellä tapaamisella olivat sen verran typeriä ja loukkaavia, että minusta on alkanut tuntua, että ellei hän muuta asennettaan hieman pysyvämmin, niin en varmaan edes jaksa tuhlata häneen aikaani kovin kauan enempää. Jotenkin hän on muuttunut silmissäni säälittäväksi ja epäkypsäksi sen sijaan, että hän olisi se minut täydellisesti ymmärtävä sielunkumppani. Toki ehkä sitäkin, mutta nyt jotenkin vähemmän. Tai ainakin näin haluan uskotella itselleni käyttämällä enemmän järkeäni kuin tunteitani. Aion lähettää iltaviestin ihan normaalisti ja olla tekemättä mitään hätiköityjä ratkaisuja tai johtopäätöksiä. Mutten halua myöskään elätellä mitään suurempia toiveita hänen suhteensa. Kaikki ne ihanat matkasuunnitelmat ja haaveet yhteisestä tulevaisuudesta ovat jotenkin hieman kauempana nyt kuin aikaisemmin.
Mikä on sitten tehnyt tästä päivästä vähän piristävämmän? Noh Ossi viestittelee ja soittelee ahkerasti. Se on ihan hauskaa. Hauskaa ei ole se, että hän on ottanut sairauslomaa siksi, että on ollut humalassa edelliset neljä päivää. Joo, käytän itsekin runsaasti alkoholia, mutten koskaan ole juonut seitsemältä aamulla saati antanut juhlinnan vaikuttaa työhöni. Muistutin Ossia kylkiasennosta sitten, kun aikoo viimein sammua. Lisäksi yöllisestä kulkuneuvosta löytämäni uusi tuttavuus, sanotaan Miro, on jaksanut jutella kanssani koko päivän. Olemme kertoneet töistämme ja harrastuksistamme ja asuinpaikoistamme ja opinnoistamme. Hän on kunnollinen ja ihan hyvin koulutettu. Urheilullinen. Jalat massa. Normaali jopa? Mutta pahoin pelkään, että Miro on minua ehkä liikaakin nuorempi. En uskalla kysyä. Enkä haluakaan, koska eihän iällä sinänsä ole merkitystä. Olen myös keskusteluissamme vähätellyt juhlimistahtiani, koska hän vaikuttaa niin kunnolliselta. En haluaisi teeskennellä mitään, mutta ei kai se, että pidän myös rauhallisista koti-illoista ole kovin valheellista. Pidänhän minä! En vain omassa kodissani. Enkä ilman viiniä. En myöskään töissä kehdannut myöntää etten äänestänyt, koska ei kiinnostanut. Vielä viime vuonna se oli minulle tärkeä asia. Nyt ei voisi vähempää kiinnostaa. Näin ne prioriteetit muuttuvat. Ajatuksena minua on myös ilahduttanut huomattavan paljon se, että ihana Dim olisi halunnut viedä minut elokuviin ja haluaa viettää kanssani aikaa. Hän on vienyt jalat altani aikanaan todella rajusti ja jatkaisin mielelläni häneen tutustumista. Harmi, että yhdessä olomme on aina ollut niin vaikeasti järjestettävissä. Myös Nino on kertonut kuulumisiaan tänäänkin. Olen iloinen, että olemme saaneet viettää kivoja sunnuntaita yhdessä viime aikoina. Hän ei herätä minussa erityistä tunnereaktiota, mutta mitään ei ole poissuljettu hänen hyvän luonteensa vuoksi. Hän on sellainen tuttu ja turvallinen. Vähän mauton ja väritön ajatuksissani tällä hetkellä. Mutta loistava seuralainen. Olen näistä kaikista ihmisistä ja mahdollisuuksista kiitollinen.
Ja maanantain iloksi Roni yllättää ja lähettää minulle ensimmäisenä kivan viestin tekemästään iltapalasta. Hyvä, todella hyvä. Vaihdamme pari iloista viestiä. Huh. Ainoastaan Javierin kanssa minulla on nyt liian puutteelliset välit. Antaa ajan näyttää mitä tapahtuu. Oh, olenpas seesteinen. Ulkona sataa kodikkaasti. Nyt tuntuu mukavalta istua omassa nojatuolissa ja siemailla viiniä samalla kun televisiossa pyörii joku Housen uusinta. Onneksi ehdimme käydä lenkillä kun aurinko vielä paistoi. Syön toisen palasen pizzaa ja juttelen ystävättären kanssa. Sovimme Manun kanssa miettivämme mahdollista vierailua myöhemmin tällä viikolla. Hyvä, eli sitä ei tarvitse huomennakaan miettiä. Ainiin, ja mistä voin olla kiitollinen erityisesti tässä päivässä. Siitä, että sain nähdä ihania työtovereitani, joille voin melko rehellisesti kertoa asioistani ja heidän suhtautumisensa typeriin juttuihini on aina rakastavan kannustava. Olen kiitollinen, että sain nähdä kahta ystävää, joille voin milloin vain soittaa jos haluan. Olen kiitollinen siitä, että minulla oli eilistä pizzaa eikä minun tarvinnut erikseen miettiä mitä söisin. Jep.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti