Nukun lähes yhdeksän tunnin yöunet. Nousen kello 8.08 sängystä ja olen kävelemässä pysäkille kello 8.22. Ihan freesinä. Tiistai on usein hyvä työpäivä. Toivon heti, että ehtisimme tavata Ronin kanssa tänään, koska tiedän, että hänellä on työmatka loppuviikosta. Mutta minulla on tunne, että hän saattaa stressata työasioitaan ja olla ahdistunut tilanteestamme siten, että saattaisi olla parempi tavata vasta hänen matkansa jälkeen. Jotta hän ehtisi alkaa ikävöidä seuraani. Tai hänelle parempi. Let's go with the flow. Ulkomaan somekaverini viihdyttää minua aamupäivän jutuillansa, fiilis on yllättävän rento ja epäahdistunut. Vietän pitkän kivan lounastauon täydessä kahvilassa radion ja läppärini kanssa. Ei tarvitse välittää mistään ympärillä. Tällaisilla hetkillä nautin omasta seurastani. Osaan aidosti tehdä juuri niinkuin haluan. Yksi haittatekijä on viereisessä pöydässä täyteen ääneen hirnuvat teinit, joiden ääni läpäisee musiikkini. Mutta se on parempi kuin kovaääniset lapset. Tytöt suunnittelevat ryhmäkeskustelussa yhteistä tapaamista vielä huhtikuulle. Joo saatan osallistua, mutten lupaa vielä. Parissakin viikossa voi tapahtua aivan mitä tahansa. BLING. Ossi on masentuneena omalla toimistollaan. Vaihdamme koomisia itsesääliviestejä arjen raakuudesta ja siitä onko tämä elämä elämisen arvoista lainkaan. Se on hauskaa siksi, koska meillä kummallakin on kivat ja joustavat duunit, joista ei pitäisi valittaa hetkeäkään. Tai siis olisi hauskaa jos emme lainkaan tarkoittaisi sitä. Huomasin eilisen illan aikana, että Javier pysyi someista pois koko illan. Hän halua varmaan osoittaa mieltään viikonlopun tapahtumasta. Mutta mitä muuta olisin voinut paremmin tehdä, kuin pyytää anteeksi ja ehdottaa, että olisimme sitten viettäneet sunnuntain yhdessä? Ja se ei sopinut. En aio ottaa häneen nyt toistaiseksi mitään yhteyttä. En nyt juuri pysty stressata hänen kiukustaan minua kohtaan. En polta siltoja, mutten juuri nyt niitä rakennakaan. Jos ei hänestä kuulu mitään, niin varmaan sitten "pölyn laskeuduttua" kysyn häneltä kuulumisia. Tai jos Roni kivuliaasti katoaa.
Ihanan lounastauon jälkeen jaksan keskittyä aika tehokkaasti vielä työjuttuun. Sitten iltapäivän edetessä jo vähän sävähdän sitä ajatusta, että mitä jos Roni ei oikeastikaan tahdo nähdä ennen reissuaan. Kyllähän se kirpaisisi. Manuel lähettelee jotain myöhäisiä aprilliviestejä. Nyt kun tiedän, ettei hän voi ehdottaa tapaamista ennen seuraavaa viikkoa, niin suhtaudun hänen yhteydenottoihinsa pienemmällä ahdistuksella. Ystävätär ehdottaa lenkkiä, ellen lähde treffeille. Joo sopii ilman muuta. Eilisiltana söin töiden jälkeen viinkolopulta jääneet jämäpizzapalat, mutta keskityin illalla vain pariin viinilasilliseen, joten olin ihan tyytyväinen suhteellisen hillittyyn ruokavalioon. Tänään lounaskahvilassa söin suuren salaatin, joka muhi ihanassa kastikkeessa, joten lenkki ei ole haitaksi. No ei se koskaan ole. Muistan kuinka hyvä fiilis minulla oli edelliskesänä oltuani pari kiloa hoikemmassa kunnossa kuin nyt. Olen juuri siinä rajalla, että pienellä painonpudotuksella olen suhteellisen hyvässä kesäkunnossa. Ihan vain varmuuden vuoksi järjestän itselleni kiireettömän aamun seuraavalle päivälle, jos vaikka viettäisimme Ronin kanssa iltaa vielä tänään. Huomasin juuri, että olen asettanut tämän postauksen tunnisteeksi maanantain. Eilenkin sekoitin useaan kertaan, että mitä päivää nyt eletään. Se on varmaan hyvä asia? Ei selkeää viikonpäiväahdistusta ja päivien laskemista. Koko huhtikuun on tuntunut aika hyvältä tähän mennessä. Voiko oikeasti melankolinen maaliskuu olla tehnyt päättyessään tehtävänsä? Olen koko ajan hokenut, että maaliskuun loppuessa loppuu myös turha masistelu. Voi kunpa se voisi jatkua. Ja voi kunpa oikeaa syytä masistelulle ei tulisi.
Tuijottelen kelloa tehdessäni pitkää työpäivää. En viesti Ronille ensin ihan vielä. Olen lähes täysin epäoikeutetusti saanut hyvin usein juuri sen mitä olen halunnutkin, joten ehkä selviän vaikka nyt olisikin rauhallisempi kausi treffien suhteen. Tänään toki haluan oikein kovasti, että Roni kutsuu minut luokseen ja vietämme ihanan illan ennen kuin hän lähtee työmatkalle. Mutta selviän kyllä vaikkemme ehtisikään. Teen töitä niin myöhään kuin kehtaan. Ulkona paistaa aurinko, enkä pidä siitä, jos tiedossa ei ole mitään kivaa, vaan pitäisi vain mennä kotiin kuluttamaan aikaa. Mahdollisen lenkinkin tekisimme ystävättären kanssa vasta illemmalla. Tässä näkyy se, etten vieläkään osaa oikeasti nauttia määrittelemättömästä vapaa-ajasta. Etenkään silloin jos toivon jotain erityistä tyhjän kalenterin tilalle. Kotiin päästyäni kello on about viisi. Aavistan Ronilla olevan stressaava päivä. En nyt jaksa välittää siitä. Hän on pian lähdössä pitkäksi aikaa pois, joten otan riskin. Kuten nykyään aika usein! Ja lähetän hänelle hauskan inside-jutun ja kysäisen, että onko lähtöhetki jo varmistunut. Hän ei vastaa pitkään aikaan. Eli se kertoo jo jotain. No, en anna tämän taas liikaa vaikuttaa itseeni, vaikka tällainen turha dramatiikka alkaa käydä rasittavaksi. Minun on pakko uskoa, että hän voi parantua tästä, tai muuten tilanne on kyllä toivoton. Jatkuvaa välirikkoa toisen turhan ahdistuksen vuoksi. Jatkuvaa epävarmuutta ja kaltoinkohdelluksi tulemista vain siksi, ettei toinen kykene välittämään muusta kuin omasta senhetkisestä olostaan. Ansaitsen parempaa. Vai ansaitsenko sittenkään? Tiedän, että hän ottaa sen täysin itsestäänselvyytenä, että hänestä pidetään ja häntä halutaan. Onhan seuraa saatavilla milloin vain mistä vain. Mutta hän ei voi uskoa, että joku olisi enää koskaan tosissaan tai luottamuksen arvoinen. Rasittava ristiriita. Sää ulkona näyttää suorastaan keväiseltä. Kotona istuminen käy tosi vaikeaksi. Tekisi mieli keksiä jotain oikeaa tekemistä. Lähteä muuallekin kun lenkille. Vaikka illalliselle tai tekemään keskustaan joku tarpeellinen hankinta. Hiustensuoristajani on mennyt epäkuntoon, joten periaatteessa voisin lähteä katsastamaan uutta sopivaa tilalle. Mutten edes pidä shoppailusta, joten todennäköisesti teen sen vasta sitten kun on aivan pakko. Tai kun sopiva sattuu tulemaan itsestään vastaan. BLING. Roni vastaa kommentoiden juttuani ja kertoo milloin aikoo lähteä. Ok, hyvä. En vastaa siihen mitään. Kaikki on ihan okei ja tyydyn siihen. Asiat kyllä järjestyvät kuten pitää ennemmin tai myöhemmin riippumatta siitä kuinka aktiivinen juuri tänään olen. Tai no oikeastaan uskon, että omalla aktiivisuudella voi vaikuttaa monien asioiden etenemiseen. Mutta juuri nyt aion antaa hänelle tilaa. Suljen somen ja koitan keskittyä johonkin muuhun. Ehdotan aikaisempaa lenkkiä ystävättärelle.
Taas sää näyttää miljoona kertaa paremmalta kuin mitä se todellisuudessa on. Tuuli on järkyttävä. Se nostattaa hiekat teiden reunoilta silmiin ja suuhun. Mutta teemme peruslenkin urheasti loppuun. Pohdimme yhdessä, että miten tämä kuukausi onkaan tuntunut niin paljon tasaisemmalta, vaikka mitään ei ole oleellisesti muuttunut. BLING. Ronikin jatkaa keskustelua työjutuistaan ja niistä näistä. Hyvä fiilis. Hän kertoo, että joutuu vielä tekemään työjuttuja, joten ymmärrän, ettemme varmaan ehdi tänään näkemään. Mutta! Se ei aiheuta ahdistusta vaan fiilis on hyvä. Ehdimme kyllä. Mitä tahansa. Kohtalo saa nyt odottaa. Tai odotuttaa. Se onkin ollut suhteemme kiitettävän kiireinen viime aikoina. Roni puhuu siitä miten tekisi mieli lähteä ulkomaille, ja toteamme, että ehdimme kyllä. Ihanaa. Kaikki on hyvin. Lenkin jälkeen päätämme palkita itsemme ystävättären kanssa yksillä. Tilaan jonkun ihan ihmeellisen makusiiderin jollaista en yleensä juo. Mutta yksillä kaikenlaiset kokeilut ovat sallittuja. Yhdet ovat oikeastikin yhdet ja lähdemme palelevina kauheaan kylmentyneeseen tuuleen. Kotiin päästyäni syön annoksen jotain vanhaa perunamuusia, jonka päälle laitan ketsuppia. Outoa. Mutta minulle on nyt ihan sama mitä syön, kunhan jotain pientä. Seurailen sivusilmällä televisiosta jotain turhaa. Juon lasillisen viiniä. Kaikki on ihan okei. Harvinainen olotila.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti