Tuplalääkitys

Tiistai-iltana menen jo yhdentoista jälkeen sänkyyn, koska olo on tavallista väsyneempi. Selailen jonkin aikaa jotain aivan turhia hauskoja kuvia jostain portaalista, jossa en ole aikoihin vieraillut. Olen koko menneen parisuhteeni ajan ollut hyvin aktiivinen erilaisissa anonyymeissa yhtesöissä. Ollut aktiivinen keskustelija ja mielipiteensanoja ja joskus osuvissa kohdissa trollaajakin erilaisten nimimerkkien takana. Se oli minulle rakas harrastus. Lukea, kirjoittaa ja havainnoida. Olla interaktiivinen ja nokkela. Samalla olla perillä siitä mistä nyt puhutaan ja mitä ihmiset ajattelevat. Nyt se on jäänyt. En jaksa edes kirjautua enää palveluihin. Minulla ei ole mitään sanottavaa, koska ei vaan kiinnosta riittävästi. Tavallaan harmi. Tavallaan koen saaneeni sen elämän, jota monet aina joskus pyysivät hankkimaan. Hanki elämä! Ennen ihmettelin aina, että miten voi olla joku joka ei katso televisiota. Mitä ihmiset oikein tekevät jos eivät istu kotona ruutujen äärellä? Nyt en tarvitsisi ruutujen edessä vietettyjä koti-iltoja mihinkään enää. Ihmettelin ennen, että miten joku ei ole nähnyt jotain uutisotsikoita, mutta nyt isotkin jutut saattavat mennä itseltäni ohi aivan kokonaan. Vaalit eivät kiinnostaneet, muutoin kuin minun ja Ronin viihteeksi. Virpomispäivä? En mitään tietoa, että sellainenkin oli ja meni. Terroritekoja siellä ja täällä. Joskus imin itseeni kaiken mahdollisen insidetiedon kansainvälisiltä uutis- ja underground -sivuistoilta, joissa aina spekuloitiin sitä, että kuka teki ja miksi. Kuvat ja perhetiedot ja muut yksityiskohdat tyynnyttivät sosiaalipornonälkääni. Enää ne eivät jaksa liikuttaa. En ole kiinnostunut siitä kuka jossain muualla kuin minun maailmassani tekee jotain. Minusta on tullut kiinnostuksistani itsekeskeinen? Olenko saanut elämän? Oman elämän. Elän omaa elämääni enkä muiden. Toki se on nyt saanut hieman korostuneet mittasuhteet, mutta jos ne saan tästä tasoittamaan, niin olen ehkä oikeasti saanut luotua itselleni jotain hyvää. 

Nukahdan nopeasti täyteen sikiuneen, ja paria tuntia myöhemmin havahdun siihen, että Roni seisoo sänkyni vieressä etsien jotain laukustani. Nousen istumaan sängyllä enkä enää näe häntä. Huudan hänen nimeään pari kertaa ja pyydän tulemaan nukkumaan. Sitten mietin hetken, että missä oikein olen. Ja missä olen ollut edellisen illan. Muistan, että olin vain kotona, joten todennäköisesti Roni ei ole täällä. Jatkan unia sen jälkeen, kun kirjoitan tämän herätyksen itselleni ylös: "Jouduin tosi kauan miettiä missä olen ja mikä on päivä. Näin Ronin seisomassa laukullani". Herään uudelleen puolen tunnin päästä luullen taas hänen olevan siellä, mutta havahdun nopeammin jatkamaan uniani. Aamulla herään taas auringonpaisteeseen ja herätyskelloon. Olo ei ole huono vaan ihan....normaali? Puhelimen näytöllä on useita viestejä ystävättäreltä, joka pohtii, että pitäisikö viestiä jotain entiselle ongelmia aiheuttaneelle säädölle. Lisäksi huumorivideo Manuelilta, joka varmaan haluaisi nähdä tänään. Sekä iloinen vastaus Javierilta! Hyvä! Valmistaudun nopeasti ja otan omaksi yllätyksekseni tupla-annoksen lääkitystä. Sitähän sai oman mielen mukaan nostattaa halutessaan. Miksi? Ehkä enteilen alitajuisesti jotain pahaa. Mutta siitä huolimatta lähden positiivisella mielellä töihin. Koitan keskittyä taivaalla näkyvään aurinkoon ja sanon itselleni, että kaikki on kyllä hyvin. Töihin päästyäni näen esimieheni joka tervehtii minua iloisesti. Hyvä, ehkei hän ole vaistonnut liikaa kevään motivaatio-ongelmiani. Rästityöt tuntuvat ahdistavilta, mutta löydän silti aikaa jutella Rickyn kanssa, joka on tullut Suomeen. Hän ehdottaa tapaamista. Okei. Koska vapaapäiviä on edessä useita, eikä minulla ole suunnitelmia, niin hän voisi tuhlata jossain välissä aikaani tarvittaessa, hyvä. Vastaan iloisesti Javierille viestillä, johon ei ole pakko vastata. Riittää, että olemme myönteisissä keskusteluväleissä. Näen Ronin vihreänä pallona somessa. Onpa hän aikaisin hereillä. Ehkä hän on palaamassa kotiin tänään. Voi kunpa voisimme tavata, Roni. Tai oikeastaan. Voi kunpa voisin olla tapaamatta sinua ja nauttia jostain muusta seurasta.

Eilisiltana juttelin myös uusille tindereille. Se ei varsinaisesti kiinnosta tai innosta minua kuten joskus deittiurani alkuvaiheissa, mutta on hyvä olla ö-vaihtoehtoja pahan päivän varalle. Jos en kuule riittävästi mitään Ronista tänään, niin aion ottaa yhteyttä Dimiin ja ehdottaa törmäämistä pääsiäisvapailla. Näissä tilanteissa ongelmana näyttäisi olevan se, että Roni aina yllättäen viime hetkellä kutsuu minut luokseen. Tarvitsen sinua nyt! Ja jos vain suinkin voin niin menen. Menen aivan liian helposti. Ja sen jälkeen muu maailma sulkeutuu ja jätän muut sovitut menot hoitamatta. Voisinko tällä kertaa kieltäytyä? Sanoa, että sori nyt on muuta mielessä, kuin kuunnella kertomuksia sun tinderpanoista. En tiedä voisinko tehdä niin. Uskomatonta, mutta noidenkin törkeiden juttujen jälkeen puolustelen häntä sillä, että hän ei itse ymmärtäisi mitä tekee. Syyntakeettomuus. En tuomitse. Olen idiootti. BLING. Lounastauon iloksi Javier kysyy kuulumisiani. Kerron, että huhtikuu on selvästi parempi kuin maaliskuu, kuten olin uumoillutkin! Sanon, että viime viikonloput ovat vähän menneet juhlimiseksi. Javier kysyy, että älä vain sano, että aiot seuraavat neljä päivää juhlia. Niinpä. Toivon, että löytäisin jotain parempaa tekemistä. Käyn vilkaisemassa saapuneet tinder-viestit, joista en enää halua erillistä ilmoitusta. Vastailen parille tyypille jotain ympäripyöreää. Sitten menen tuttuun tapaani katsomaan Ronin profiilin. Hän on lähempänä jo, ehkä matkalla takaisin. Ja hän on lisännyt profiiliinsa tekstin "missä olet rakkauteni". Noniin. Siinä se sitten tuli. Se isku, joka tarvitsee ehkä lääkityksen tuplaamisen. Ehkä ensimmäisen annoksen uutta ystävältä saatua ahdistuslääkettä? Ei ihan vielä. Hengitä. En pysty syömään lounasta ja poskia alkaa pistellä. Inhottavaa. Sellainen samanlainen säpsähdys, joka iski silloin, kun luin ensimmäistä kertaa eksän uuden julkisen parisuhdepäivityksen, joka näkyisi kaikille sukulaisillemme ja ystävillemme. Mutta tietenkin pienempi. Lähetän Ronille viestin, jossa kysyn miten menee. Hän vastaa kertoen työjuttujen onnistuneen. Kysyn suoraan, että onko tinderistä jo löytynyt uusia rakkauksia. Kysyn oikeasti. Katsokaa, olen oppinut. Jos on jotain mielenpäällä niin sano se. Jos jokin asia häiritsee niin tee sille jotain tai hyväksy se. Ja olen tekeväistä tyyppiä. Roni vastaa kysymysmerkein. Sitten hän vastaa huumorilla, että tuhansittain. Okei. Hyvä. Tämä olisi voinut mennä huonomminkin. Ja olen osoittanut olevani rohkea. Silti vatsaa alkaa vääntää ja kaikki työasiat menevät automaatio-ohjaukselle.  

Olotilani ei kuitenkaan mene liian pitkälle, vaan ahdistustaso laskee melko nopeasti hieman ja pysyy jokseenkin aisoissa. Ainakin nyt. Selvästi odotukseni häntä kohtaan ovat laimentuneet ja sen verran varaukselliset, että tällainen yllätys ei nyt aiheuta sellaista paniikkimaista olotilaa, jota en olisi jo moneen kertaan aikaisemmin käynyt läpi. Silti olo on heikompi kuin hetki sitten, enkä pidä siitä, joten otan yhden neljäsosan rauhoittavasta lääkkeestä. En halua kokea näitä normaaleita tunteita enää. Mieluiten turrutan itseni millä tahansa tavalla pienestäkin kurjuudesta. Siksi koska perusolotilani on varmasti edelleenkin keskitasoa alhaisempi ahdistuksen sietämisen suhteen. Se ei kaipaa lisäkuormitusta ollenkaan. Jatkamme Javierin kanssa keskustelua siitä, kuinka kivaa on, kun kohta on pitkä viikonloppu. Voi kunpa osaisin nauttia siitä ennakkoon samalla tavoin kuin Javier, joka odottaa innolla muun muassa sitä, että saa levätä ja olla ihan rauhassa. Minä stressaan vain sitä, että keksinkö riittävästi aktiviteetteja ja tapoja hukuttaa mahdolliset ahdistukseni. Vielä on matkaa normaaliuteen, mutta kunhan on edes matkalla jonnekin. Vaikka nyt tuntuu, että pyörin voin päättymättömässä loopissa. Lähetän Ronille viestin, että "miljoonittain" ja totean, että sori, että puran häneen ärsytystäni, koitan jatkossa välttää sitä. Olen ärsyyntynyt ja sitähän häneen olen purkanut. Hänhän sen on aiheuttanutkin. Mutta en ole oikein varma ,että miten olemme tähän tilaan päätyneet. Alkutyömatkasta laittelimme vielä aktiivisesti kivoja viestejä ja videioita toisillemme. Viikonloppuna viestimme sitä kuinka kaikki on hyvin. Sitten olen vähän draamaillut ja vinkunut, että miksei mikään hänelle riitä. Sulla oli mut. onko hän vetänyt tästä johtopäätöksen, että en halua enää. Ja hän on hiljentynyt ja yrittää itse siirtyä eteenpäin. En tiedä. Kuuntelen harry Stylesin yllättävän upeaa uutta singleä ja olo on vähän surullinen. Mietin miten haikeaa onkaan luopua taas kaikista mahdollisuuksistamme etenkni kun Roni on joka toinen päivä muuttanut mieltään kaikesta. Roni ei lue viestiä pitkää aikaan.

Juuri ennen töistä lähtemistä Manuel muistuttaa mihin aikaan on kotona, jos haluaisin mennä vierailulle. Harkitsen asiaa vakavasti. Saisin illaksi hetkeksi muuta ajateltavaa. Voisin lähteä sieltä kotiin yöksi. Saisimme vahvistettua puhtaasti kaverilliset välimme. Voisin vaikka valittaa hänellekin Ronista ja vaikka mistä. Ja saada halauksen. Tarkistan lapsellisesti etäisyyksistä, että Roni on jo kotona. Hän käy somessa, muttei vastaa minulle. Ajattelin jo valmiiksi, että jos hän sanoisi vielä jotain, niin saisin vastattua, että minua harmittaa, että hän työntää minut pois jolloin menetämme potentiaalisesti loistavan jutun. Sanoisin sen, jotta hän tietäisi mitä ajattelen siltä varalta, että olen viikonloppuna antanut jonkinlaisen muun kuvan haluistani. Sitten en voisi tehdä asialle enempää hänen suhteensa. Ainakaan juuri nyt. Jos suoraan töistä menen käymään suihkussa ja hyppään aikaiseen kulkuneuvoon, niin illasta voi vielä tulla ihan kohtalainen. Sitten huominen tulisi nopeammin. Luotan myös siihen, että Roni vastaa jotain ennemmin tai myöhemmin. Kotiin päästyäni menen heti suihkuun. Yllättäen Miro, joka tuntui olevan pettynyt minuun eilen kysyy miten työpäiväni sujui. Kiitos hyvin! Myös Ossi viestii ja kuvailee morkkiksiaan koskien juomisen takia pieleen mennyttä työpäivää. Sitten BLING. Roni vastaa minulle hymiöllä. Hymiö! Nyt saa riittää. Lähetän hänelle viestin, jossa sanon, että minua oikeasti harmitti ne edellisviikon jutut ja hänen kaveripuheensa, mutta uskon, että kaikki on silti ihan okei. Hetken kuluttua hän vastaa, että kaikki on hyvin. Mutta emme voi tietää mistä puhumme. Kaikki on hyvin meillä? Kaikki on hyvin vaikka emme tapaisi? En tiedä, mutta annan toistaiseksi olla. Nyt minulla on jo kiire jos aion pistäytyä Manuelin luona ja ehtiä ajoissa takaisin. Vähän rasittavaa, mutta ehkä se on tähän iltaan ihan hyvä juttu.