We never learn, we've been here before

Herään aamulla siihen, että linnut rääkyvät ikkunan takana taukoamatta. Siis laulavat kauniisti, mutta ennen herätyskelloa se tuntuu rääkymiseltä. Aurinko paistaa. Nousen ylös enkä mieti mitään negatiivista. Pesen hampaat. Vasta siellä havahdun asioihin, joista voisin tehdä ongelmia mutten jaksa. Työmatkalla aurinko lämmittää. Selvää kevättä ilmassa. Viitteitä siitä, mitä se kesä oikeasti olikaan. Sitä ei saa aliarvioida. Silloin kaikki ehkä oikeastikin oli paremmin. Keskityn taas mindfulnesiin ja hengitykseen päivän aikana. Yritän olla ajattelematta Ronia tai Javieria tai tulevia vapaapäiviä, joille minulla ei ole suunnitelmia. Se onnistuu joten kuten, mutta lähenevät pitkät vapaat ja se, että kommunikointimme Ronin kanssa on ollut minimissä ei tunnu kivalta. Eilen illalla havahduin taas siihen, miten typeriä viestejä olin lähetellyt hänelle ja puna nousi kasvoilleni. Sitten mietin, että hän on puhunut minulle tuhat kertaa typerämpiä juttuja. Ja edellisen eromme jälkeen myönsi tarkistavansa somekäyttäytymistäni yön aikana. Joten se, että valitin jotain hänelle tinderistä (muiden nolojen kommenttien lisäksi) ei kai ole ihan niiiiiiin paha. Ainakin niin selitän itselleni. Ei minua haittaisi.  Minusta se olisi söpöä ja mieltäylentävää jos joku osoittaisi närkästystä siitä, että olen aktiivinen tinderissä. Mutta Roni onkin Roni. Olkoot. Eilen illalla juttelin myös puhelimessa lähes tunnin Ossin kanssa, joka jaksaa kuunnella juttujani ja kommentoi joskus fiksustikin. Valvon kahteentoista, jonka jälkeen mietin sängyssä Javieria ja Jackia. Ja herkistyn vähän.

Työkaverini sanovat lounastauolla, että minun pitäisi ehdottomasti keskittyä johonkin muuhun kuin Roniin. Olen kertonut heille rehellisesti Ronin saamista kohtauksista, ja nautin saadessani jonkin sortin ammattimaista näkökulmaa tilanteeseeni. Uskon heitä, mutta olen heikko. Mutten ehkä niin heikko kuin aiemmin. Silti kun töiden jälkeen päätän lähteä keskustaan kävelemään kauniiseen auringonpaisteeseen ja hakemaan uudet aurinkolasit viikonloppuna kadottamieni tilalle (siksi ostan aina halpoja aurinkolaseja nykyään), niin olo on haikea. Kävelen sitä katua, jossa otimme Ronin kanssa hassuja selfieitä ja tuntuu kauhealta jos se olisi jäänyt viimeiseksi kerraksi. Menen kahvilaan, jossa olen käynyt ahkerasti ennen kuin olen koskaan tiennytkään Ronin olemassaolosta. Tilaan lasillisen kuohuvaa ja istahdan ikkunan eteen, jossa juttelen ainakin puoli tuntia puhelimessa Ossin kanssa. Ossi on matkustamassa pois pääsiäiseksi, joten emme ainakaan silloin tapaa. Hän haluaa edelleen tavata ja puhuu välillä sekavia. Pidän hänestä ja uskon, että meillä olisi hauskaa ilman romanssiakin. Vaihtelen viestejä Miron kanssa, joka kysyy ikääni. Totean todennäköisesti olevani häntä pari vuotta vanhempi, ja se tuntuu olevan hänelle oleellinen asia. No, ei voi mitään. Lähden keskustasta kotia kohti hieman tylsistyneenä ja aavistuksen verran ahdistuneena. Alkavatko menetykset nyt tuntua? Ei pahasti, mutta vähän. Todellisuus alkaa iskeä, kun vapaat lähenevät eikä suunnitelmia tekemiselle ole. Kotiin päästyäni lähetän Javierille sovittelevan viestin, jossa kysyn Jackin vointia. Se parantaa oloani heti hieman, vaikkei hän olekaan ollut läsnä somessa tuntikausiin. Ainakin voin yrittää olla hänen kanssaan jonkinlaisissa väleissä, jottei joka puolella vaikuta olevan vain menetyksiä. Lähetän Ronille sopimamme iltaviestin, mutta hän ei vastaa pitkään aikaan.

Otan lasillisen viiniä ja yritän rentoutua. Ei mikään ole muuttunut eiliseen verrattuna. Ehken sitten tapaakaan Miroa, mutta koska hän ei vielä ole minulle kukaan (siitä huolimatta että sai nimen), niin sitä ei edes lasketa menetykseksi. BLING. Roni vastaa tuntia myöhemmin nukkuneensa taas. Ehkä nukkui ehkä ei. Vastaan hänelle hymiöllä, josta hän tietää etten pidä. Se muikisteleva naama, josta ei oikein tiedä, että mitä se haluaa sanoa. No ainakin vastasi. Hän on yhä matkalla. Luulisin, että hänen pitäisi tulla takaisin viimeistään huomenna. Mutta eihän hänestä koskaan tiedä. Kelkka kääntyilee. Ärsyttää. Minun on todellakin löydettävä jotain järkevää tekemistä vapaapäiville jotten ratkea jatkamaan purnausviestilinjaani häntä kohtaan enempää. Hmm, näyttää siltä, että jostain syystä oikeastikin oletan ettemme tapaa. Asiaa ajatellessa tietenkin toivo herää. Mitäs jos sittenkin voisimme palata aikaan, kun kaikki oli mahdollista, eikä hän ollut näyttänyt todellista itseään. Mutta hyvä jos automaattisesti keskityn toisenlaisiin ratkaisuihin. Vaihdamme Ninon kanssa pikaiset kuulumiset. Javier ei vastaa. Ystävätär on treffeillä. Huominen työpäivä tuntuu raskaalta. Todella raskaalta. Kaadan taas lasillisen viiniä ja mietin, että asiat kyllä järjestyvät. Tavalla tai toisella. Ennemmin tai myöhemmin.