Kissing strangers

Tapaamme torstai-iltana ystävättären kanssa ravintolassa. Tilaan viiniä. Olen ottanut puolikkaan rauhoittavan. Olo tuntuu aika turralta, hyvältä. Manaamme miehiä sinne ja tänne ja olo kevenee. Voimme nauraa kaikelle. Nauramme välillä niin paljon, että saamme kyyneleet silmiimme. Teemme sitä usein. Joskus pelkästä ilosta, joskus siksi että naurun takana on paskaa, kuten tänään. Olisin aavistellut itselleni sydänsuruista paastoa, mutta menenne subwayhin ahmimaan puolikkaat sämpylät ennen kuin menemme viereiseen ravintolaan tilaaaman parit lisäviinit. (Kirjoitan aika fokusoituneena siihen nähden, että olen juonut noin pullollisen viiniä ja ottanut rauhoittavaa.) Roikumme ystävän kanssa kaveritinderissä ja hankimme lukuisia uusia matcheja, joiden kanssa voimme hätätapauksessa sopia deittejä vapaapäiville tai drinkkejä alkuillaksi viikonlopulle. Keksimme myös huomiselle hyvän suunnitelman, jonka mukaan voimme ensin pitää hauskaa ystävien seurassa ja sitten tarpeen mukaan tavata Dimin kavereineen. Dim nimittäin viestii minulle, että hän ja hänen ystävänsä tahtovat ehdottomasti tavata minut ja ystävättäreni huomenna. Kivaa! Olen vähän juovuksissa kun saavun kotiin. Vitsailimme ystävättären kanssa siitä, että hankinne piristeeksi vaikka vähän vahvempaa jos ei muuta keksitä. En tiedä jääkö se vitsiksi. Mutta kun tulen kotiin ja avaan koneen niin kuka viestii? Roni! Roni selittää, että tahtoo olla kyllä aina ystäväni, mutta hän ei voi sitä ja tätä ja se aiheuttaisi vain tuskaa jos jotain plaaplaa. Sanon aika suoraan, että tiedän hänen vain vaiheilevan mielenterveysongelmiensa kanssa, enkä päästä häntä kertaakaan pätemään jutuillansa, vaikka useaan kertaan siihen pyrkii. Roni yrittää olla ylimielinen sanomalla, että kyllähän sä tiedät mitä tarkoitan. Sanoo näin koska ei itse osaa selittää asiaa minulle, koska selitystä ei ole. Ja siihen vastaan, että en tiedä etkä kyllä sinäkään. Sanon, että minua ei liikuta hänen draamailunsa ja tekosyvälliset analyysinsa, joissa ei ole sisältöä. Roni yrittää aloittaa keskustelua jostain meitä oikeasti kiinnostavasta syvällisestä teemasta, mutta totean, että säästän nämä puheenaiheet ihmisille, jotka eivät pyyhi minua pois heti kun vähän ahdistaa. Roni sanoo, ettei kukaan voi häntä ymmärtää. Sanon, että se on hänen oma vikansa, kun heittää pois kaikki ne ihmiset jotka voisivat hänestä oikeasti välittää. Sitten Roni sanoo, että hänellä on jo yksi ihminen, joka hänestä välittää. Kysyn kuka, ja hän sanoo, että kissani ymmärtää häntä. Olen melkein tippa silmässä jutellessa Roniin kanssa. Juttumme liikuttavat minua. Ja varmaan Roniakin. Minusta on hyvä merkki, että hän aloittaa keskustelun kanssani ja jatkaa sitä, vaikka aiheet ovat kirpaisevia. Se kertoo mielestäni epävarmuudesta. Hän ei tiedä mitä tekee. Samalla muistan, että olen jättänyt Ronin talolle toisen mukanani olleen henkilöllisyystodistuksen, jonka laitoin talteen hyllylle lähtiessämme ulos. En sano siitä mitään. Ei sillä ole kiire. Hän on varmasti sen huomannut. Tinder laulaa aktiivisena. Laitoin viesti-ilmoitukset päälle ja saan lukuisia treffipyyntöjä. Päivitin itsestäni kuvan, jonka Roni on ottanut minusta hänen luonaan. Minulla on eräs harrastusväline päälläni ja kirjoitan esittelytekstiini, että se on mielenterveysongelmaisen veljeni. Hah! Olenpas hauska. Mutta niinhän hän aina on sanonut: olemme sisaruksia. Poistan tekstin mielenterveydestä myöhemmin. Toivon, että Roni käy profiilissani ja näkee kuvan, eikä malta olla kommentoimatta asiaa minulle. Se olisi hauskaa. Ja onhan se mukavaa että minusta ollaan deittisovelluksessa kiinnostuneita, vaikkei mikään juuri nyt pysty korvaamaan Ronia. Mutta niin se vain on, että laastarit auttavat. Mielikuvat laastareista auttavat. Ja life goes on. Sinulla on valikoimaa, joten ei hätää! Totean keskustelumme lopuksi Ronille, että näistä typeryyksistään huolimatta hän on minulle rakas. Se on taas totuus. Ainakin juuri nyt. 

En ota unilääkettä vaikka aikaisemmin ajattelin niin tekeväni. Saan helposti unta puolen yön aikaan. Sitten taas neljältä säpsähdän hereille! Muistan, että minulla ei ole Ronia. Alkaa puristaa rintaa. Tuntuu kuin joku painelisi hehkuvaa makkaratikkua sydämeeni. Ajatus ronittomuudesta tuntuu yhtäkkiä mahdottomalta. Lähetän hänelle yöllä viestin (koska mehän olemme ystäviä ja voimme viestiä toisillemme!), että Se tunne kun heräät yöllä ja tajuat, että joudut olla tavallisten ihmisten seurassa viikonlopun ja loppuun vielä naurunaama. Hyvä, näin osoitan, että kerron avoimesti tunteeni ja mielipiteeni tilanteestamme, mutta olen valmis hyväksymään sen ja suhtautumaan siihen järkevästi. Saan ihme kyllä uudestaan unta ja herään pirteänä ennen herätyskellon soimista. Minulla on heti aamulla tärkeä palaveri ja menen sinne täysin freesinä ja puheliaana siitä huolimatta, että edellisiltana on tullut vähän nollattua. Roni ei reagoi viestiini, mutta se ei haittaa minua. Hän oli varmaan eilen kännissä aloitettuaan keskustelun kanssani. Lähetän Manulle viestin whatsappin kautta, etten jaksa mennä facebookiin. Manuel vastaa olleensa huolissaan. Vaihdamme hänen kanssaan kuulumisia ja kerron Ronin perääntymisestä. Saan tsemppiviestin, kiitos. Ossi viestii aktiivisena ja kehuu omaa selvää linjaansa. Hyvä Ossi! Mutta hän uhoaa että parin viikon päästä lähdetään ulos. Joo mennään mennään! Tinderikeskustelut käyvät vilkkaana. Vastailen lounastauolla miesporukoille ja koitan ehdottaa heille alkuillan drinkkejä jossain viihtyisässä baarissa isommalla porukalla. Se olisi kivaa. Olo ei enää aamulla tai päivällä ole tuntuvasti paha. Olen ottanut tuplalääkityksen ja ajatus kivasta bileillasta ja mahdollisesti Dimin tapaamisesta piristää mieltä. Ja sitä paitsi. Syvällä sisimmässäni tiedän, ettei Roni tiedä mitä tekee. Tämä on tämä defensiivinen vaihe, kuten viimeksikin. Egon suojelua. Mielenterveysongelmia. Minun ei tarvitse kuin odottaa ja olla häiriintymättä mahdollisista muista säädöistä tässä välissä. Ja parhaiten se onnistuu hankkimalla niitä itsellenikin. Sad but true. 

Lounastauolla keskustelen äitini kanssa. Kerron rehellisesti, että turrutan itseäni alkoholilla ja lääkkeillä taas koska en jaksa täysillä surra. Hän sanoo, että jaaha. Puhumme taas Ronista ja sanon, että hänkin on minua pahempi alkoholisti ja joskus tykkää käytellä muutakin hillitäkseen itsensä sietämistä. Äitini toteaa, että sen näkee Ronista ulospäin ja että hän muistaa kyllä oman nuoruutensa, mutta kaikki ne, jotka jatkavat tällaista toimintaa liian pitkään ovat pian haudassa. Jep, olen samaa mieltä. Edellisviikonloppuna Ronikin sanoi, että varmaan kuolee, ellei pysty lopettamaan. Puhuimme, että voimme rauhoittua yhdessä. Kaikki yhteiset suunnitelmamme tulivat aina Ronin aloitteesta. Aina kaikki Ronin aloitteesta. Päivän aikana vastailen työposteihin ja hoidan pari tärkeää asiaa, mutta päätän lähteä töistä ajoissa. Ehdin sitten hyvin rentoutua hetken kotona, ennen kuin tapaan pari tyttökaveria ja lähdemme keksimään jotain hauskaa alkuillaksi keskustaan. Vaikka taustalla on jatkuva toive Ronista, niin uskon, että onnistun aika hyvin keskittämään huomioni ystäviini ja hauskanpitoon. Toivon todella syvästi, etten saa päähäni lähetellä hänelle känniviestejä. Arkistoin keskustelumme, jotteivät ne näy listallani. Salaa myös toivon, että tömäisimme yössä, mutta olisiko se katastrofi jos olisin siellä Dimin kanssa? Olen täynnä ristiriitoja, mutta yritän toimia sen mukaan mikä on nyt minulle järkevintä. Ja se ei ole Ronin perään itkeminen.

                                    

Todella hyvä biisi muuten tuo Kissing Strangers. Musiikki aina tuo niitä pistoja kaikista ajatuksista ja muistoista sieluun ja sydämeen, mutta en anna sen vaikuttaa musiikinkuunteluuni. Viettäessäni keskiviikkoa Dimillä radiosta soi kaksi minun ja Ronin lempibiisiä peräkkäin, ja hätkähdin hetkeksi, mutta se meni ohi todella nopeasti Dimin haliessa minua sohvalla. Yritän taas tietoisesti suunnata käytökseni niin kuin kaikki olisi hyvin. Uskon, että ihmisen psykosomaattinen kokonaisuus oikeasti tarkoittaa jollain tasolla sitä, että fyysisyys vaikuttaa henkisyyteen yllättävän suoraankin. Esimerkiksi se tapa millä kävelet (astut jalalla) voi kertoa siitä oletko avoin vai sulkeutunut persoona, ja muuttamalla tietoisesti kävelytyyliä voi myös avoimuus lisääntyä. Fake it till you make it! Siispä toimin ja käyttäydyn iloisesti ja normaalisti jos vain suinkin voin. Hymyilen väkisin. Se lähettää aivoihin viestin, että asiat on ihan jees. Ja ovathan ne. Juttelen deiteille hauskana ja iloisena. Kuuntelen bilemusiikkia ja alan henkisesti valmistautua hauskaan iltaan ulkona! Tanssahtelen työpisteelläni jonkun uuden hyvän biisin tahtiin ja mietin, että laittaudun tänään todella huolellisesti. Hetkeksi mieleeni tulee se hetki kun Roni oli yliystävällisellä pelimiesasenteella juttelemassa sen tytön kanssa baarissa sinä yönä kun riitelimme. Se saa hengistytiet tukahtumaan hetkeksi. Tyttö olisi sormia napsauttamalla lähtenyt hänen luokseen niihin lakanoihin, joissa olimme hetkeä aikaisemmin halanneet rakkautta toisillemme vannoen. Oksettaa. Mutta vain hetkisen. Pahoja hetkiä tulee vielä. Itkua takuulla. Ensi viikko on pelottava. Mutta on yritettävä. Yritettävä piilottaa kraateri. Täyttää se jollain katoavaisella edes hetkeksi. 

Iltapäivällä ei oikein pysy tsemppaus päällä ja poskia pistelee koko ajan. Nieleskelen ja kraateri kipuilee. Paha olo. Inhottavaa. Yritän ajatella kivaa iltaa, mutta ajatukset menevät Roniin ja siihen, että hän tällä hetkellä todennäköisesti yrittää saada itselleen satunnaista seuraa luokseen, kuten sai sinne minutkin. Hän hurmaa toisen kohteliaisuudella ja älykkään kuuloisilla jutuillaan, sekä mainitsemalla viattomasti rahoistaan. Ihan ohimennen lipsauttaa, että mähän olen siis miljonääri. Saanti on taattu. Koska tunteita ei ole, niin hänellä ei ole mitään ongelmia harrastaa seksiä. Ajatus ällöttää minua. Näin helposti hän vaan siirtyy taas tuohon turhaan kierteeseen ilman mitään oikeaa syytä. Minä menen siihen kohinaan vastahakoisesti ja vain peitelläkseni taas särkynyttä sydäntäni. En osaa nyt muitakaan keinoja. Mutta hän valitsee sen minun sijaani. Vaikkei se johdu minusta vaan hänestä, niin silti oloni on niin itsesäälinen ja paska. En riittänyt taaskaan. Enää en jaksa edes keskittyä tindertyyppeihin. On sellainen olo, että voisin käpertyä jonkun syliin ja vain itkeä itseni uneen. Viimeksi menin Javierin luokse ja todellakin sain itkeä siellä. Nyt minulla ei ole häntä. Pitäisikö kysyä kuulumisia? Ehkä, muttei tänään. Tiedän, että myöhemmin pari lasillista viiniä helpottaa asiaa. Kyllä tämä ilta vielä kääntyy nousuun. Ehkä tirautan muutamat pakolliset kyyneleet kotona ja jaksan siitä syntyvän endorfiinin voimalla laittautua kunnolla. Juuri ennen kuin lähden töistä ystävätär kertoo menevänsä päiväunille, jotta jaksaa sitten kunnolla juhlia, kun olen valmis. Okei, niin tehdään.

Käyn kotimatkalla kaupassa. Ostan kassillisen juotavia sekä hammastahnan survivalsettiini. Pidän kuulokkeet kokoajan korvilla ja musiikin kovalla. Tuntuu hassulta ostaa jotain rajallisista varoista nyt, kun ikinä Ronin kanssa ei tarvitse miettiä budjettia. Pakko myöntää, että se on hauskaa! Se on todella todella vapauttavaa. Hulluksi tekevää. Itsekästä, mutta ostoksia maksaessani minua ärsyttää todella lapsellisesti. Vierotusoireita. Vielä viime viikolla vitsailimme minun irtisanoutumisestani ja Roni sanoi, että mitä väliä sillä olisi kun sulla on minut. Niin, Roni. Tällaisia juttuja sinä minulle aina puhut! Kotona menen peiton alle. Pääsen ehkä jopa pieneksi hetkeksi siihen tilaan jossa uni on tosi lähellä, mutta sitten taas Ronin menetys välähtää mieleeni enkä pysty enää yrittää nukkumista. Nousen ja pyyhin parit kyyneleet poskilta. Keskitän ajatukset iltaan. Ennen suihkuun menoa kaadan itselleni lasillisen viiniä. Mietin, että ennen kuin menen ystävättäreni luokse, mistä siirrymme keskustaan, voisin viestiä jotain kivaa Dimille. Ja samalla varmistaa hänelle, että olemme sitten jossain, kun he pääsevät paikalle. Mietin syömistä. Tänään olen syönyt kaksi hapankorppua. On niin oksettava olo ettei vain pysty juuri nyt. Siidereissä on sokeria ja kaloreita kyllä riittämiin. Ja varmasti illalla päädymme ystävän kanssa jonnekin roskaruokalaan, kuten useimmiten käy. Lähetän Dimille viestin illan suunnitelmistamme varmistaakseni edes jotain positiivista tähän päivään. Olen myös huolissani siitä jos hän on huomannut tinderprofiilipäivitykseni ja ihmettelee sitä. BLING. Tekstiviesti, joko nyt Dim vastaa! Ei vaan se on jokin keskisuomalainen yhdistys, joka on lähetellyt minulle säännöllisesti erilaisia harrasteinfoja, lavatanssikutsuja sekä pihatalkoovelvoitteita viimeisen vuoden ajan. Minusta ne ovat aina olleet hauskoja. Nyt päätän viimein vastata heille. Kirjoitan viestin, jossa kerron heidän aktiviteettiensa kuulostavan ihanilta, mutta minä olen kaukana asuva masentunut päihdeaddikti, josta ei ole osallistumaan pihatalkoisiin tälläkään kertaa. Nauran mielessäni hölmölle jutulleni. Juuri tällainen typerä juttu olisi kiva jakaa Ronin kanssa. Joku (taas latino) randomtinderi kehuu juttujani ja vannoo jo ihastustaan. Niinpä tietenkin. Vastaan, että oletpas sinä helppo, kun olen kirjoittanut vasta pari lausetta. Huoh. Huomaan, että olen ärsyttävällä tuulella. Sellaisella, että voi sanoa mitä tahansa kenelle tahansa, koska ei kiinnosta. Sellainen oli meidän flow usein Ronin kanssa. En halua sitä itselleni. Yksin se ei ole hauskaa. BLING. Joku ryhmätinderkeskustelu ilmoittaa, että he voisivat mahdollisesti liittyä seuraan yksille. Hyvä! Se olisi täydellistä alkuiltaan ennen kuin Dim tulisi keskustaan. 

Käyn suihkussa. Valmistaudun. Ei kiinnosta. Ei innosta. Ahdistaa. Vituttaa. Hetkeksi ilahdun hieman, kun Ossi kirjoittaa jotain ja vastaan siihen aiemmalla hölmöllä viestilläni. Ossi ymmärtää sen täysin ja sanoo, että kyllä me hei kohta lähdetään yhdessä viihteelle! Hah, hyvä Ossi. Ystävätär odottaa minua väsyneenä ja sanoo, että tule pian, että hänkin piristyy. Joo, olenkin todella piristävää seuraa. Tuntuu siltä, että tänään ei tapahdu mitään hauskaa. Edes Dim ei ole vielä vastannut. Olen inhottavan pessimistinen. Haluan hyvän flowni takaisin. Ronin kanssa tai ilman.