Dim, laastarini

Tiistai-iltana otan puolikkaan unilääkkeen todella pitkästä aikaa. Huuhdon sen alas viinillä. Olen heräillyt niin paljon viimeöinä ja olo on jotenkin stressaantunut, joten puolikkaalla pitäisi saada hyvät yhtenäiset yöunet. Ja se toimii. Ensin ajattelen, ettei se vaikuta lainkaan, mutta hetkessä olen jo nukahtanut. Ja nukun yhtäjaksoisesti kellonsoittoon saakka. Hyvä. Ei viestejä keneltäkään muulta kuin Manuelilta. Ainiin, emme ole jutelleen pariin päivään Ronin kanssa. Otan tupla-annoksen ahdistuslääkettä ihan vain varmistaakseni ahdistuksen poissapysymisen. Heti töihin päästyäni Ossi kysyy, että pystyinkö olla viestimättä. Joo pystyin, mutta tänään en varmaan pysty. Puhumme eri vaihtoehdoista. Ossi on sitä mieltä ettei pitäisi ottaa mitään yhteyttä, mutta selitän hänelle, etten voi lähteä tapaamaan Dimiä, jos en ole ensin tunnustellut mitkä ovat välimme Ronin kanssa. En vaan voisi tehdä sitä, jos sitten Roni yhtäkkiä ottaisi normaalisti yhteyttä ja olettaisi yhteistä viikonloppua ja minä olisi draamaillessani mennyt toisen luokse yökylään. Siitä huolimatta, että viimeksi  sanoin Ronille, etten tapaa nyt muita. Se olisi väärin. Se olisi petos. En voi. Selitän Ossille, ettei Roni ole normaali. Hän saattaa ajatella asiat ihan eritavalla. Hän ei välttämättä ole edes huomannut ettemme ole viestineet mitään. Hän saattaa olla aivan keskittynyt muihin juttuihin, ja ajatella, että näemme kyllä sitten taas. Tai sitten hän itkee peiton alla koko päivän ahdistuneena eikä osaa tehdä mitään. Ossi antaa minulle luvan kysyä neutraalisti miten eilinen työkokous on sujunut. Ilman hymiöitä. Ja vasta aikaisintaan iltapäivällä. Okei. Edetään sillä, kiitos Ossi. Ronin reaktio kertokoot minulle miten edetä Jos hän ei vastaa otan Dimiin yhteyttä. Jos Roni aloittaa aktiivisen keskustelun normaaliin tapaan voisin ohimennen sanoa, että mietin miten hän voi, koska oli taas piilottanut kuvamme eikä reagoinut viestiin maanantaina. Ja sitten hän voi osoittaa, että kaikki no hyvin jollain selityksellä. 

Lounastauon iloksi ystävätär ehdottaa tapaamista kahvilaan. Olen juuri ahminut vatsan täyteen työpaikalla olleita tarjottavia herkkuja jonkun juhlan kunniaksi, mutta voinhan minä kahvilla käydä ja näin ollen saan skipattua lounaalla syömisen. Hyvä idea. Se katkaisee mukavasti päivän ja voin purkaa taas hetken turhautumistani ääneen. Kahviossa tilaan haudutetun teen ja ystävätär kahvin. Mietimme sitä, että naisetko muka ovat hankalia. Miehet ovat tässä toistuvasti aiheuttaneet jatkuvaa epäselvyyttä ja epävarmuutta toiminnallaan. Vai onko kyse naisen tulkinnasta? Miehille kaikkiko on koko ajan ollut yksinkertaista ja selvää? En tiedä. Mutta joka tapauksessa päädymme kahvilakeskustelussakin siihen, että on viestittävä. Aina (ainakin viimeaikoina) se viestin lähettäminen on aina johtanut jollain lailla johonkin parempaan. Joten nyt saa yksi välipäivä riittää. Mutta pysyn neutraalina. Näen Ronin somessa paikalla aikaisessa iltapäivässä ja päätän olla normaali ihminen ja kysyä menikö työjuttu hyvin. Niin kai normaali ihminen tekisi. Ja mitä tapahtuu. Roni katoaa somesta ennen kuin muka näkee viestiäni. Hienoa, todella hienoa. Annan hänelle hetken aikaa ennen kuin kysyn Dimiltä hänen tämän päivän aikatauluaan. Ei kai kukaan ansaitse aivan tyhjästä tällaista käytöstä? Miksi, oi miksi, olen jäänyt koukkuun näin lapselliseen ja rasittavaan ihmiseen. Miksei nämä tilanteet ikinä kehity mihinkään vaikka siltä hetken saattaisi vaikuttaa. Mikä on se merkityksellinen tekijä? Eivätkö nämä miehet vain pysty tai halua sitoutua siitä huolimatta mitä puhutaan ja tehdään yhdessäollessa? Ne omat jutut alkavat pelottaa niin paljon, että pitää sabotoida tilanne? Vai onko kyse mielisairaudesta ja vallankäytöstä? Mies ei kestä sitä että antaa jollekin osan itsestään tai näyttää heikon puolensa ja se on pakko korvata olemalla täysi kusipää vähintään muutaman päivän? Vai mitä hittoa. Ossi moittii malttamattomuuttani. Selittelen, että jos kerran oikeasti haluan olla ystävällinen ja joustava ihminen, niin miksi väkisin peittelisin sitä kauaa. Jos saan itselleni paremman olon toimimalla näin, niin eikö se ole järkevää. En todellakaan tiedä.  

Tämä sama kierre on tapahtunut jo miljoona kertaa enkä voi uskoa, että se aina vain johtuisi minusta. Menee hetki ja Roni on taas vihreänä pallerona paikalla, mutta pitkittää viimeiseen asti viestini lukemista. Kuka tekee näin? Ellei halua tietoisesti osoittaa, että minua ei kiinnosta viestisi. Miksi joku haluaa kohdella toista näin? Koska hän pelaa valtapeliä vai koska häntä ei oikeasti kiinnosta. Todella loukkaavaa. Kysyn Dimiltä hänen työaikatauluistaan. Antaa Ronin sitten olla jos itse näin valitsee. Dim kertoo olevansa ajoissa kotona tänään. Ehdottaa lasillisia hänen luonaan. Voisin sitten itse päättää jäänkö yöksi vai en. Kuulostaa hyvältä! Vilkaisen Ronin profiilia deittipalvelussa ja huomaan, että hän on päivittänyt sinne hieman aiempaa neutraalimman esittelyn. Miksi? Eli siis se mitä taas puhuimme ei ilmeisesti todellakaan päde, jos hän etsii uutta seuraa aktiivisena. Ei kai kukaan muuten päivittäisi deittiesittelyään. Se siitä, ahdistus  alkaa. Lähetän Ronille viestin, jossa totean, että ymmärrän hänen ahdistuksensa, muttei näin voi aina vaan toimia ja pyyhkiä kaikkea pois joka viikko uudestaan ja uudestaan. Lue tai älä lue, aivan sama. BLING. Ennätysajassa Roni vastaa olevansa kokouksessa ja viestivänsä pian. Haista nyt jo paska. Ai roikuit äsken kaksi tuntia somessa muttet voinut lukea tai vastata viestiini nyt saati maanantaina, koska olet nyt muka kokouksessa. Vastaan, että tänään ei tarvitse viestiä kiitos, palataan. Kysyn Dimiltä sopisiko tapaaminen kuuden jälkeen. Olen niin kyllästynyt tällaiseen. Ensin ignorataan kolme päivää ja poistetaan kuvat ja päivitetään deittiprofiili, ja sitten kun sanon suoraan miltä minusta tuntuu niin annetaan ymmärtää, että "mitä sä siellä hätäilet typerä tyttö, mähän olen vaan kiireisenä kokouksessa", niin että tulisi oikein typerä olo itsestään. Mikä hitto näitä miehiä vaivaa, kaksisuuntaisia näköjään kaikki. En mene mihinkään someen enää tänään. Suljen kaikki ajatukset näistä asioista ja keskityn päivittämään kuulumisia viinin äärellä Dimin kanssa. Oliko tämä oikeasti taas jotenkin minun aiheuttamani tilanne? Miksi syyllistän itseäni aina kun nämä tilanteet ajautuvat tähän. Sen on loputtava ja minun on jotenkin saatava silmäni auki tällaista kohtelua kohtaan. Minua haukutaan ja sätitään ja itketetään ja vältellään, ja vaikka se olisi vain pieni osuus yhteisestä ajasta niin pitääkö sitä loputtomiin vaan sietää. BLING. Dim vastaa, että kuuden jälkeen sopii loistavasti. Hyvä.