Fiilikset turrutukseen

Noniin, myönnän, että lukiessa edellistä kirjoitusta vaikutan kyllä aika Crazy Bitchiltä. Mutta tietenkin tarkoituksenani on tuoda ilmi mahdollisimman äärimmäisesti kaikki mieleni liikkeet. Mahdollisimman rehellisesti. Ei nämä päällepäin näy. Ainakaan ihan kauheasti. Torstain työpäivä sujuu ihan tyydyttävästi. Edessä on pitkä viikonloppu enkä edelleenkään tiedä mitä tapahtuu. En edes siitä huolimatta, että Roni vastaa viestiini kehuen sitä nokkelaksi ja hauskaksi (otan tämän hyväksyntänä sille että hän on kanssani samaa mieltä siitä ettei nyt kadota). Kaikki on siis ihan okei, joten minun on yritettävä hillitä pettymystäni siitä jos emme ole samaa mieltä siitä että tietenkin tapaisimme viikonloppuna. Minusta vain tuntuu, että jos kaikki on täydellistä ja ihanaa ja hän haluaa suunnata suhteemme vakavampaan suuntaan, niin miksi täytyy olla niin epävarma kaikesta, emmekä voi ikinä suoraan puhua tapaamisesta. Mutta päätän toistaiseksi jättää aiheen sivuun ja vastaan hänelle jotain hauskaa. Olen saanut ahdistusta lievennettyä, eikä kaikki näytä niin kauhean synkeältä juuri nyt. Tämän hetkisen suunnitelmani mukaisesti ehdotan Harrille illallista (jos voin syödä) tai lasillisia (aina voi juoda) ja jätän loppuillan avoimeksi. Mikäli Roni tulee järkiinsä ja ehdottaa tapaamista niin voin siististi jatkaa Harrin seurasta matkaa (olettaen että hän haluaa tavata minut). Tai jos Ronista ei kuulu niin toimin fiiliksen mukaan. Eli jään Harrin seuraan tai keksimään jotain aivan muuta. En aio enkä halua tehdä mitään läheistä Harrin kanssa. Se ei olisi oikein. Mutta aikaa voi aina yhdessä viettää. Pitää sillat kasassa. Eilen ollessamme viinillä Elinan kanssa puhuimme siitä, että jos kummallakaan ei ole mitään erityistä ohjelmaa niin voisimme poiketa viikonloppuna eräisiin juhliin, joissa alkoholi ei ole se juttu. En tiedä mistä tämä tuli oikein esille, mutta miksei. Minulla oli edelliskerrallakin hauskaa. Tietenkin erilaisiin päihteisiin turvautuminen on riskaabelia ja täysin vastoin kaikkia entisen elämäni periaatteita. En hyväksynyt edes kannabiksen viihdekäyttöä. Tai tupakointia. Mutta aika aikansa kutakin. Nyt olen juuri ollut juhlimassa neljän eri huumaavan (lääke/)aineen tai päihteen alaisena ja sehän toimi oikein hyvin. Jos pitää annostukset alhaisina ja on aina turvallisen tutun seurassa niin riskit suurempiin ongelmiin ovat aika vähäiset. Olen uuden elämäni aikana saanut huomata, että tämä on ennemmin sääntö kuin poikkeus niin sanotusti paremmissa piireissä. Tunnetut urheilijat ja viihdetaiteilijat ja kulttuuriasiantuntijat ovat lähes kaikki samassa veneessä. Saman vessanpöntönkannen päälle kumartuneina. Kokaa nokkaan! Kuten se joku seurapiiriläinen erehtyi joskus aikanaan sanomaan videonauhalle. Ehkä siksi koska se kaikkivoipaisuuden tunne on niin suuri, että se mielen avartuminen ja uudet ulottuvuudet täytyy saada kaiken muun lisäksi? Tai siksi, koska keskinkertaisuuden sietämistä täytyy jotenkin hoitaa. Olen tästä joskus kirjoittanut tarkemminkin. 

Iltapäivällä saan viestin Ronilta, joka kertoo lähteneensä hoitamaan jonkin pienen työasian. Hyvä, oikein hyvä. Ei mitään hajua tarkemmista suunnitelmista, mutta ainakin olemme tiiviisti yhteydessä. Vaihdamme pari neutraalin hyväntuulista viestiä ja viimeiseksi Roni kuvailee hauskasti jotain työjuttuaan. Mutta en tietenkään osaa olla täysin tyytyväinen ennen kuin tiedän hänen tarkemmat suunnitelmansa. Huomaan, että olen taas päässyt siihen petokselliseen tilaan jossa odotan, että tottakai me näemme ja jos emme näekään niin pettymys on varmaan kova. Minun on opittava olemaan rationalistisempi. On aivan normaalia, että vaikka oltaisiin kuinka kiintyneitä toisiimme niin on ihan normaalia että vapaa-aikaa halutaan viettää muutoinkin kuin yhdessä olemalla. Hah, en usko tätä. Mutta tiedän sen olevan normaalia. Aiemmissa suhteissani olemme olleet sellaisessa huumassa, että tietenkin haluamme viettää kaiken mahdollisen ajan yhdessä. Tietenkin toinen kutsutaan aveciksi joka paikkaan ja otetaan mukaan jos vain voidaan. Ja jopa hillitty Harri on kutsunut minut mukaansa vaikka minne! Mutta tiedän, että on normaalia olla kutsumatta, vaikken sitä emotionaalisesti osaa uskoakaan. Päivä lähenee loppuaan ja olo on aika ahdistunut. Heti jos alan tarkemmin miettiä sitä, että minulla ei ole yhtään mitään varmaa suunnitelmaa niin vanha kunnon kraateri hehkuu rinnassa. Ja koska minua ärsyttää se, etten tiedä mitkä välimme Ronin kanssa ovat, enkä viitsi häiritä häntä jankuttamalla, niin käyn tarkistamassa viestit joita hänelle olen eilisiltana lähettänyt. Olen sanonut, että ei pidä stressata sitä jos kysyn, että nähdäänkö, koska mehän olemme jo ylittäneet sen vaiheen, ettemmekö voisi puhua mistä vain. Haluan vain vähän selvyyttä lähitulevaisuuteen jotta emme jää ikiajoiksi sellaiseen aaltoilevaan epävarmuuteen. Ja vastaukseksi saan, ettei hän osaa ottaa kantaa koska ei tiedä mitä seuraavina päivinä tapahtuu. Sanoo että se on suorin vastaus jonka voi antaa, eikä häntä haittaa jos teen omia suunnitelmia, koska hän ei ole miettynyt enempää viikonloppua vaikka olisi voinut. Ei kauhean kivaa. Sen jälkeen saan yön toivotukset sydämien kera. Ovatko miehet vain tällaisia? 

Sää ulkona näyttää aika synkältä. Se ei ole hauskaa nyt kun on tarkoitus lähteä jonnekin, mutten tiedä minne. Tuttuun tapaan ahdistus korostuu mitä pidemmälle iltapäivä etenee. Rintaa polttelee ja kurkkua kuristaa. Nieleminen on inhottavaa. Sydän tykyttää pikavauhdilla. Koko kroppa värisee vähän. Suuta kuivaa. Minua oksettaa. Aika kummallista, että ilman mitään varsinaista syytä (pahaenteisyys! Kaikki loppuu taas!) saan kovia fyysisiä ahdistus- ja paniikkioireita. No vaihtelu virkistää kai. Mutta ymmärrän kyllä sitä että ihmiset saattavat mennä äärimmäisyyksiin päästäkseen tästä tunteesta eroon. Tämä on kauheaa. Se pitää turruttaa keinolla millä hyvänsä. Alkoholi, lääkkeet, huumeet. Ellei muilla keinoilla (viesti, mene, tee) saa tilaa helpotettua. Jos minulle tulee näin kamala olo näin mitättömästä asiasta, niin millainen olo on ihmisellä jolla on oikeasti jokin peruuttamattoman kauhea tilanne päällä. He ovat jatkuvassa vahvassa lääkehuurussa? Vai onko tuskaisuuden tunne vakio ja jostain idioottimaisesta syystä omat oireeni menevät kaakkoon saman tien. En tiedä olisiko se parempi, että tämä on vasta lievää ahdistusta vai se, että se ei juurikaan pahemmaksi voi mennä. Tiedän, että paniikkiahdistukseen kuuluu myös epätodellisuuden tunne. Kun kuulee huonoja uutisia niin voi tulla vahva kokemus todellisuudesta irtaantumisesta muiden oireiden lisäksi. Mieli ei halua uskoa pahaa asiaa todeksi ja tekee kaikesta unenomaista. Sama voi tapahtua kun jotain uskomattoman hyvää tapahtuu. Päätän, että valmistaudun normaalisti iltaa varten ja lähden joka tapauksessa liikenteeseen mahdollisimman positiivisesti. Joko tapaan Ronin tai Harrin tai molemmat, tai sitten keskityn vain itseni turruttamiseen. BLING. Se on Harri. Kiva ja mukava Harri kysyy, että haluaisinko tavata tänään. Hengitä syvään. Okei. Eli ainakin hän olisi mielellään viettämässä minun kanssani aikaa siitä huolimatta, että olen ollut välttelevä ja selitellyt asioita ahdistuksestani. Minun on vastattava pian jotain, mutta en pysty sopimaan mitään jos Roni sattuisi ehdottamaan jotain. Hän on ensisijalla. Mietin miten saan ratkaistua tilanteen mahdollisimman pian, ettei Harri ehdi lannistua. Minun on lähetettävä huolettoman iloinen viesti Ronille ja kysyttävä, että joko hän on saanut illan suunnitelmia tehtyä. Mutta juuri kun olen suunnittelemassa sitä niin BLIBLING. Roni kysyy olenko jo kotona. Vastaan iloisesti ja kysyn onko työjutut jo valmiit ja onko muita suunnitelmia ilmaantunut. Huh, sepäs meni helposti. Hän vastaa, että on liikkeellä serkkunsa kanssa muttei mitään sen tarkempaa. Siispä heitän, että ilmoittelevat jos kaipaavat ryhmään täydennystä. Ja se siitä. Olen tehnyt osuuteni. Nyt äkkiä valmistaudun ja ehdotan Harrille yksillä käymistä ja jos Roni intoutuu näkemään niin sehän sopii. 

Istun odottelemassa Harria yksille. Olen mielettömän ahdistuksen vallassa. Saa nähdä mitä tästä tulee.