I wanna get lucky

Pienehkö lievähkö motivaatio-ongelma palata käymään taas toimistolla. Tiedän, tiedän, että lomaltapaluu on useimmille vaikeaa. En ole spesiaalitapaus. Joten ei auta kuin yrittää keskittyä hetkeen kerrallaan ja suggeroida itsensä ajattelemaan, että tämä on järkevää ja normaalia. Siis joudun ihan oikeasti selittelemään itselleni, että miksi kannattaa nyt vain ottaa rauhallisesti ja pysyä toimistolla, eikä kävellä ulos välittämättä seurauksista. Tämähän ei varmaan kohdallani liity pelkästään siihen, että olen taas ollut pienellä pitkällä viikonlopulla, vaan minun on vain jatkuvasti erityisen vaikea laskeutua maanpinnalle ja arkeen. Tähän liittyy myös Ronin läsnäolo. Nyt emme ole fyysisesti viettäneet ihanaa aikaa yhdessä, mutta jatkuva yhteydenpitomme ja potentiaali välillämme saa mieleni samaan tilaan. On vaikea keskittyä realismiin, kun pää on pilvissä. Vähän niinkuin rakastuneena. Mutta se on varmasti myös virhereaktio minun kannaltani, koska en viikonlopun aikana taas ajatellut sitä tosiasiaa, että Ronihan on samanlainen monille ihmisille. Kun hän on hyvällä mielellä humalassa, niin hän saattaa rakastaa kaikkia. Hänhän julistaa rakkauttaan hyvin helposti ystävilleen ja jopa tuntemattomille sivulauseessa. Tulipunaisia sydämiä saa kaikki keiden kanssa hän sattuu viestimään. Siispä. Pitää olla yliajattelematta mitään. Toki olemme lähentyneet ja kommunikaatio on syventynyt ja laajentunut. Mutta se on hänelle eri taso kuin minulle. Minä en käyttäydy samoin kaikille läheisilleni. En ole sanonut varmaan kenellekään perheen ulkopuoliselle rakastavani paitsi Ronille. Häneltä käytös on siis normaalia, mutta minulta erityistä. Siksi on taas laitettava sumuvalot päälle ja hiljennettävä vauhtia, jotten menetä tajuntaani todennäköisessä kolarissa. Tallennan kuitenkin saamani videotervehdyksen, jossa saan lentosuukon ja rakkaudentunnustuksen, ihan vain varmuuden vuoksi. 

Matkasimme yllättävän sujuvasti minilomalta eilen kotiin. Olo on yllättävän hyvä siitä huolimatta, että viimeisenä vapaayönä tuli nukuttua muutama tunti. Silloinkin vaihtelimme rakkausviestejä viideltä aamulla Ronin kanssa, ja ne jatkuivat heti päivän aluksi kuvien ja videoiden muodossa (onkohan kiva puhelinlasku odotettavissa?). Illalla kun itse olen vielä matkalla kotiin hienoisen jumiutuneena ja väsyneenä on Roni jo hyvässä humalassa keskellä sunnuntai-iltaa. Hänellä on tapana korostaa sitä, kuinka mahtava meininki hänellä on menossa. Hehkuttaa ylisanoin olotilaansa ja tekemisiään. Mutta uskon, että todellisuudessa hänellä ei ole ollut ihan niin hauskaa. Ajoittain hän vaikuttaa tahalleen yrittävän saada minut jutuillansa epävarmaksi tai ärsyyntyneeksi. Nytkin hän joko tarkoituksella tai vahingossa lähettää minulle känninsä keskeltä viestin, joka on tarkoitettu jollekin toiselle. Hänellä on hyvin vahva lapsellinen puoli, joka aina rakoilee näillä typeryyksillä. Mutta ne on helppo sivuuttaa, kun pian hän jo lähettää hyvänyöntoivotuksia sydämin siivitettynä. Ja uskon, että sen viestin saan vain minä. Minusta tuntuu vaikealta myös palata takaisin omaan sänkyyni. Ei ollenkaan tee mieli tulla kotiin lomalta. Olisin halunnut jatkaa todellisuuspakoa. Lähteä vaikka suoraan Ronin luokse! Mitä vain muuta paitsi kohdata tympeä todellisuus ja arki. Mutta koska jokin järjenripe ehkä on jossain vielä käytettävissäni, niin tietenkin menen kotiin. Tietenkin tulen töihin. Tietenkin yritän laskeutua maankamaralle ja valaa jalkani betoniämpäriin. On inhottavaa (bitter-sweet), että näyttää olevan ihan sama ovatko välimme Ronin kanssa läheiset vai jäähyllä, niin ahdistus väreilee aina omalla tasollaan, kun on kyse meistä. Voisinkohan koskaan saada hänen kanssaan mielenrauhaa? En tiedä, mutta nähtävästi en siitä välitä. Lähtiessämme lomalle olin aika vakuuttunut, että fiksu ja maanläheinen Harri on nyt kyllästynyt minun sekavuuteeni. En edes ehtinyt pahoitella sokkokännejäni ja kertoa, että olen lähtenyt pois viikonlopuksi, kun hän jo ehdottaa taas tapaamista. Siis. Tietenkin on mukavaa, että joku oikeasti pitää minusta. On hienoa, että se henkilö on todella tavoiteltava ja mahtava ihminen. Korkeastikoulutettu, kivannäköinen, hauska ja aktiivinen. Vie minut aina sinne minne haluan ja tykkää tehdä samoja asioita! Mieletöntä! Mutta en saa mitään syvää tunnetta aikaiseksi. Olen lähinnä vain helpottunut, että huh, minua ei inhotakaan vielä. Vastaan ystävällisesti ja iloisesti selittäen etten nyt ole täällä. Mainitsen myös kaipaavani pientä latausta, kun nähtävästi olen sen tarpeessa viitaten käyttäytymiseeni. Harri kertoo omista tulevista kiireistään ja toivoo, että ehdimme tavata ennen niitä. Joo, minäkin tavallaan toivon, mutta vain minun ja Ronin välien ehdoilla. Velvollisuudesta? Tai siksi, että oikeasti tiedän, että tästä voisi tulla jotain? Tai pitääkseni vain varasuunnitelmat aktiivisena sen varalta, että Roni taas katoaa. Olen kauhea ihminen. Samoin kai teen Ninollekin, joka on jo monta viikkoa yrittänyt tavata minut. Olen ystävällinen ja lähetän kuvaterveisiä iloisin hymiöin. Mutta tapaamiseen en ikinä ehdi. Koska loma tai työ tai väsymys. Ricky alkoi ikävöimään minua myös perjantaina ja ainoa mitä pystyin ajatella on se, että hyvä! Hän ainakin lohduttaa minua sitten, jos tarvitsen kuuntelijaa tai olkapäätä. Tai yöpaikkaa. Olen addikti. En osaa olla yksin. 

En saa kuitattua univelkoja pois ennen maanantain työpäivää ja olen aivan sekaisin noustessani torkutettuani herätyskelloa riittävän monta kertaa. Heti olo on tasaisen ahdistunut, kuten se on enemmän tai vähemmän ollut jo jonkin aikaa. Yritän heti keskittyä siihen, että tänään on maanantai. Tänään on työpäivä. Eikä ole kiire minnekään. Sisälläni on heti sellainen olo, että minun pitäisi mennä jonnekin. Tehdä jotain! Ei saa pysähtyä. Haluan juosta karkuun ahdistusta. Mutta se ei auta mitään kuitenkaan. Joten yritän keskittyä siihen, että kaikki on tavallaan ihan hyvin. En voi muuta kuin nauttia siitä, että meillä on nyt Ronin kanssa hyvät välit, ja odottaa, että hän palaa, jotta näemme missä tällä kertaa mennään. Viimeksi kun tapasimme sanoin, että aika alkaa olla lopussa. Selitin, että emme voi jatkaa tätä vaiheilua ikuisesti. Pian on aika tehdä päätöksiä. Sanoin selvästi, että olen valmis ottamaan askeleen johonkin suuntaan. Silloinhan Roni tietenkin järkytti ja ahdistui niin paljon, että taantui pakkomielteiselle kaveritasolle. Mutta ehkä hän pystyy silti prosessoimaan sanomaani. Ehkä hän punnitsee vaihtoehtoja ja käsittää, että olen tosissani. Mutta olenko? Olenko tosissani siinä, että jos hän ei osoita mitään sitoutumista minuun niin irtaannun hänestä ja yritän keskittyä suhteen luomiseen johonkin toiseen? En tietenkään. En voi taikoa tunteita muita kohtaan teki Roni mitä tahansa. Minun on otettava rauhallisesti ja hyväksyttävä se, että jos en saa Ronia niin en tarvitse heti ketään. Voin tavata ihmisiä, mutta voin aivan hyvin sanoa, etten ole valmis mihinkään muuhun. Sitähän muutkin tekevät. Minullekin. Onko heilläkin kaikilla joku jolla on heidän tunteensa ja siksi niitä ei voi antaa muille? Alan kallistua sille linjalle. Siitä syntyvät nämä exäongelmat. Koska sillä entisellä on ne tunteet panttivankina. Ronilla on ollut sama tilanne. Voisiko hän pian saada ne takaisin ja lahjoittaa minulle? Ehkä. Jos olisin terve ja tasapainoinen ihminen, niin en miettisi näitä asioita näin paljoa, vaan keskittyisin töihin ja lenkkeilyyn ja pyykkienpesuun. En haihattelisi malttamattomana sitä, että milloin oikein tapaamme. Koska tietäisin, että tapaamme kyllä ja asiat menevät lopulta juuri niinkuin pitää. 

Roni on ollut aloitteellinen kaikessa yhteydenpidossa (taas kerran) läpi viikonlopun, joten nyt puolestani toivotan hänelle hyvää huomenta. Vaikka kännit ovat haihtuneet ja viikonloppukin ohitse, niin se ei vaikuta väleihimme. Taika ja huuma voi kadota, mutta ei todellisuus. Hän vastaa heti huomentoivotuksiini. Ja BLING. Kukas muu kuin ihana Harri, joka kysyy miten lomani on sujunut. Tiedän, että seuraavaksi hän kysyy, että milloin voimme tavata. Pitkitän hetken vastaamista, koska en osaa käsitellä tätä tilannetta. Edellenkään. Se on jännä miten oikeutan tämän tilanteen itselleni. Valitsen kitumisen ja ahdistuksen, vaikka tiedostan, että on hyvin todennäköistä ettei tämä lopu hyvin. Jos joku olisi vastaavassa tilanteessa niin antaisin hänelle aivan erilaisia neuvoja, kuin miten itse toimin. Ja miten saan aina hetkittäin lievennettyä omaa ahdistustani (turrutuksen lisäksi)? Sanomalla itselleni, että on hyvin todennäköistä, että ansaitsen tämän kärsimyksen ja epävarmuuden. Heti kun mietin, että näin tämän kuuluukin olla, koska en ole mikään kovin hyvä ihminen. Olen tehnyt typeryyksiä ja ollut inhottava. Joten tämä voi olla minulle ihan oikein! Ja kun ajattelen näin, niin tunnen helpostusta, koska silloin kaikki tämä tuntuu tarkoituksenmukaiselta. Kieroutunutta, mutta totta. En ansaitse hyvää ja tasaista Harria, joka todennäköisesti tekisi minut onnelliseksi. Olen masokisti. Ja tyhmä. Päätän myös jättää lounaan väliin, sillä viikonloppuna söimme aivan rajattomasti herkkuruokia. Olen ollut uutispimennossa ja luen uutisen siitä, että Linkin Parkin keulajäsen on tappanut itsensä. Surullista. Edelleen voimme palata siihen teemaan, että maine ja mammona ei tuo onnea. Ei estä tappavaa ahdistusta. Päinvastoin, ennemmin luo sitä. Joku voi miettiä, että miksi hän ei ole hakenut apua, koska voisi varmasti palkata vaikka sata lääkäriä ja terapeuttia hoitamaan itseään samalla kun makaa paratiisirannalla aurinkohoidossa. Mutta asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Lomalla ollessamme tutustuimme siellä lomailevaan pariskuntaan, kuten aikaisemmin mainitsin. Heistä toinen on eräs entinen menestynyt artisti. Ja heidänkin kanssa kävimme läpi tätä samaa asiaa: varakkuus ei merkitse mitään elämän onnellisuustason kanssa. Kuuntelin myös kiinnostuneena, kun he kertoivat tavanneensa jo kauan sitten, mutta olivat päässeet aloittamaan suhteen vasta käytyään läpi monia vastaavia vaiheita, joissa nyt olemme Ronin kanssa. Oli voimaannuttavaa kuunnella, kun he totesivat, että suhteen alkuvuosina he eivät voineet uskoa, että ovat viimein löytäneet toisensa, ja se toinen ihan oikeasti on siinä sitoutuneena toiseen. He kertoivat irrationaalisista pelkotiloista, joita kokivat, kun pelkäsivät toisen katoavan. Alku oli ollut niin vaikea ja heidän kesti kauan tajuta, mistä on kyse. Se on juuri sitä, mistä olen puhunut. Että pääsisi sanomaan muille, että en vieläkään voi uskoa, että saimme toisemme. Joutuu heräämään yöllä varmistamaan, että toinen ihan oikeasti on siinä, eikä kyse ole unesta. Sitä haluan. Ja sain taas varmistuksen, että se on mahdollista.

Vastaan Harrille iloisen ja neutraalin viestin, jossa vihjaan että maanantaina minulle ei ole aivotoimintaa (joten älä ehdota vielä tapaamista!). Roni pohtii, että mitähän tänä iltana keksisi itselleen tekemiseksi. En tosiaankaan tiedä, mutta ehdotan, että hän vaikkapa pohtisi jotain syvällistä sekoilun sijaan. Tiedän, että hän osaa myös olla dokaamatta päättömästi, vaikka ahdistus ajaa hänet siihen aivan liian usein. Kuten monet meistä. En tiedä kuinka yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi hän kokee olonsa ja kai silläkin on vaikutusta hänen tekemisiinsä. Kuten minäkin, hänkin on tottunut liikkumaan itsekseen ja tekemään uusia yhdenillanystäviä missä tahansa. Ja kai se johtuu siitä, että on valmis mihin tahansa, kunhan ei tarvitse liikaa sietää omaa seuraansa. Täytyypäs tämä elämä tehdä itselleen hankalaksi. Sää on harmaa. Univelkoja on maksamatta. Maanantai. Hetki kerrallaan kohti seuraavaa hetkeä.