Don't be a crazy bitch

Olen keskiviikkona aivan malttamaton. Haluan lasillisen tai pari viiniä, enkä malta odottaa viikonloppua. En malta odottaa, että jatkuuko huumamme Ronin kanssa vai murhataanko vatsassa leikkivät perhoset jälleen. En mene kauppaan ostamaan minulle ja Ronille suunnittelemiamme juttuja vaan säästän sen myöhemmäksi. Turha hätiköidä. Sen sijaan menen ystävättären kanssa terassille parille lasilliselle sekä sovin viesteissä neutraalisti palaavani asiaan Harrin kanssa huomenissa. Purkaan tätä samaa sekavaa sydänsurua ja -iloa ystävälle samalla kun kaadamme kurkkuun pari isoa lasillista viiniä. Minua tahattomasti turhauttaa etten kuule mitään Ronista, mutten viitsi olla yli-innokas, koska kaikki on ihan okei teoriassa. Mutta huomaatteko! Taas se pahaenteisyys on läsnä niin selvästi! Heti kun meidän pitäisi nähdä niin pelkään tuntuvasti ettei se onnistu. Olen saanut Ninolta samaan aikaan kutsun luksusmökille ja kaveriani harmittaa, että joudun eväämään Ninon kutsun, koska hän olisi päässyt mukaan tosi hienoon paikkaan. Minuakin harmittaa tavallaan. Mutta en voi saada kaikkea. Ehkä en voi saada yhtään mitään. Ehkä minut on tuomittu tähän kierteeseen mistä ei jää käteen mitään. Kello lähenee iltayhdeksää kun lähdemme "yksiltä" koteihimme ja olen edelleen kärsimätön tietämättä mitä tulevana viikonloppuna tapahtuu! Sekin ahdistus tuli takaisin! Seuraavan päivän työrupeama tuntuu vastenmielisen tylsältä (tyhmä keskinkertainen työ!). Mutta tiedän selviytyväni siitä kuten aina tähän mennessä. Saavun kotiin ja kaadan itselleni vielä yhden lasillisen viiniä ja BLIBLING. Roni viimeinkin. Hän kertoo saaneensa päivän askareet suoritettua ja saapuneensa kotiin. Hyvä, hän ajattelee minua. Hetken olen varma, että kaikki on täysin hyvin ja tapaamme aivan takuulla. Vaihdamme jotain turhia iloisia viestejä ja sitten kysyn suoraan, että nähdäänkö huomenna (kuten olemme puhuneet). Kysyn, koska minun tarvitsee tietää oman rikkinäisen mielenrauhani vuoksi. Muistaakseni aikaisemmin ollessamme tekemisissä jätin usein kysymättä suoraan ja vain odottelin, että hän tekisi aloitteen. Ehkä se on epävarmuutta? Tai vaikeastitavoiteltavuutta? Mutta nyt haluan ajoissa tietää jos Roni pyörtää taas kaikki puheensa silläkin uhalla että häntä ahdistaa aktiivisuuteni. Mutta olen useaan otteeseen sanonut hänelle keskusteluissamme, että jos minun tekee mieli viestiä tai sanoa jotain niin sanon. Olen aika varma, että hän vastaa, että nähdään tietty ja keksitään jotain tosi hauskaa! Miksei vastaisi! Kuluu hetki ja hän viestii, että on serkkunsa kanssa alustavasti suunnitellut johonkin tapahtumaan menoa tai juhlien järjestämistä. Siis mitä ihmettä. Me puhuttiin yhdessä viikonlopusta? Me selattiin äkkilähtöjä? Me oltiin taas niin vakavissaan ja nyt yhtäkkiä onkin suunnitelmat alussa koko viikonlopuksi jonkun muun kanssa. Me voitaisiin kaikki tehdä suunnitelmia yhdessä. Ärsyttää välittömästi, lähinnä kai siksi etten saa sitä mitä haluan, siksi ettei Roni ehkä halua olla minun kanssani, ja siksi etten ole lainkaan selvillä siitä että missä mennään. Ylireagoinko? Vai toimiiko hän väärin? Vastaan neutraalisti, että okei kunhan vain tiedän ajoissa. Minua turhauttaa. Ahdistuksissani näen pitkästä aikaa Javierin onlinessa kun käyn somessa jota olen pitänyt kiinni viime päivinä. Aloitan turhanpäiväisen keskustelun saadakseni jotain muuta ajateltavaa, ja hän tarttuu siihen välittömästi kysellen tarkasti mitä olen puuhaillut. Vastailen kertoen juhlimisesta ja ahdistuksesta. Hänen kanssaan kommunikointi ei juuri nyt helpota. Ahdistus on ärsyttävä. Jos Roni päättää lähteä muualle viikonlopuksi niin minun on varmaan suoraan sanottava, että meidän pitää olla selvillä siitä onko tilanteemme kehittynyt mihinkään suuntaan vai olemmeko aina vaan tässä ikuisessa on-off -limbossa. Tai ei pidä, mutta pitkänä viikonloppuna ehtii tapahtua vaikka mitä ja kaikki tietää etten voi vain istua kotona odottelemassa. Kaikki puheet ja menneet teot viittaavat siihen, että tilanne on eri, mutta miksi hän karkaisi heti tilaisuuden tullen ja unohtaisi kaikki suunnitelmamme. Kyllä turhauttaa. BLIBLING. Roni viestii jotain täysin asiaankuulumatonta ja iloista. Sitten näen kun hän alkaa kirjoittaa taas ja odotan jotain valaisevaa. Mutta saan toisen täysin asiaankuulumattoman viestin. Ainakin hän haluaa olla yhteydessä. Vastaan mitättömyyksien lisäksi kommentin siitä, että hän ei saa ahdistua siitä jos kysyn suunnitelmista, ja että kaikki olisi helpompaa jos voitaisiin edes joskus sopia ennakkoon, että nähdäänkö. Ja lisään, että joka tapauksessa meillä on mahtavaa kun tapaamme ennemmin tai myöhemmin, joten ei stressiä. That's it. Ajattelen niin joten miksen sitä sanoisi. Hän on riittävän fiksu tajutakseen pointtini. Tajutakseen, ettemme voi aina toimia samalla tavalla. Tajutakseen, että hän itse sitä eniten yhdessä ollessamme jankuttaa (nyt tästä tulee jotain vakavaa, lähdetään matkalle, äidiltä terveisiä) ja sitten panikoi jos ajattelen samalla tavoin. Ennen viikonloppua en jaksa näitä leikkejä koska hän tietää, että olen saanut useita kutsuja muualle ja että haluan olla suunnitelmallinen. Mutta nähtävästi edelleen hän haluaa vain elää hetkessä jossa voi tehdä mitä juuri sillä hetkellä sattuu huvittamaan kenestäkään välittämättä. Tietenkään hän ei vastaa mitään pitkään aikaan. 

Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon otan puolikkaan rauhottavan viinilasillisen siivittämänä. On aika uskomatonta että tällainen yhteentörmäys yhden ihmisen kanssa saa minut ahdistumaan ja turvautumaan lääkkeisiin. Taas. Olisi oikeasti mielenkiintoista saada joku kaikkitietävä analyysi siitä, että mistä tämä johtuu. Vaikka olen analyyttinen ja joskus osaan ajatella objektiivisesti, niin nyt en saa otetta riittävästi tästä riippuvuussuhteesta. En saa otetta koska valehtelen ehkä itselleni jotain. Uskottelen, että kyse on rakkaudesta tai jostain suuresta, mutten tiedä onko oikeasti. Hän laukaisi kaikki ongelmani hetkessä. Miksi? Miksi kukaan muu ei vaikuta minuun samalla tavoin? Mitä erityistä tässä on jos se ei ole koukuttavaa sielunkumppanuutta? Olen syönyt tänään jotain oikeaa ruokaa pitkästä aikaa ja vatsa on aika sekaisin. Mutta ei se haittaa. Päinvastoin, saan taas kiksejä siitä etten syö paljoakaan tai jos ruoka ei pysy sisällä. Koitan myös helpottaa oloani sillä ajatuksella, että nyt jos Roni taas karkaa koska viestini on hänelle aivan liian ahdistava, niin voin tavata kivan ja turvallisen Harrin. Mutta ahdistus ei juurikaan laimene näillä yrityksillä. Silti tiedän, että Harrin tapaaminen auttaa varmasti jos taas joudun riutumaan eroahdistuksissani. Mutten saa pitää häntä itsestäänselvyytenä. Olen aina rientänyt jonkun (Javier) lohdutettavaksi ja kai se on aina jonkin verran auttanut. Pian käännän taas kaikki ajatukseni ympäri ja ajattelen että sittenkin ylireagoin eikä olisi pitänyt kysyä mitään! Vika on minussa. Olisi pitänyt vain pysyä pinnallisuuksissa ja antaa hänen sitten kertoa, että onkin jossain kaukana yhtäkkiä. En voi uskoa ajatuksiani, koska tiedän, että  ylireagoin kaikessa hänen suhteensa. Minulla ei ole ollenkaan kärsivällisyyttä tai joustoa tai mielenrauhaa. BLIBLING. Juuri kun mietin, että täytyy varmaan yrittää saada itsensä jotenkin sammutettua jotta seuraava päivä koittaisi nopeammin, niin Roni vastaa. Vastaa ettei tiedä mitä tapahtuu. Tee vain omia suunnitelmia jos haluat. Niin koska hän ei kykene valitsemaan mitään toimintoja ennakkoon. Tässäkö se taas nähdään. Jos hän haluaisi niin hän voisi ehdottaa, että menisimme kaikki yhdessä tapahtumaan tai kutsuisi minut juhliin. Mutta tyydyn tähän ja toivotan hänelle kauniita unia todeten, että koska välitän hänestä niin haluaisin huomioida hänet suunnitelmissani ennen kuin lyön lukkoon mitään. Se siitä, pallo on hänellä. Ja saan unitoivotuksen takaisin tulipunaisen sydämen kera. Okei. Olen juonut kaksi kahdenkymmenenneljän senttilitran viinilasillista sekä puoli pulloa viiniä kotona. Lisäksi olen ottanut puolikkaan rauhoittavan. Olo on liian normaali ja se ärsyttää minua. Haluaisin olla siinä kunnossa että vain raahaudun sänkyyn ja sammun siihen saakka kunnes herätyskello on soinut minuutin korvani juuressa ennenkuin havahdun hereille. Mutta ei. Kirjoitan melko selkokielistä tekstiä ja ajattelen aivan liian tarkasti. Turrutus on aina vain vaikeampaa. Javier pyytää minua kertomaan lisää olotilastani ja sanon hänelle että juon viiniä enkä jaksa jutella. Sitten kyyneleet nousevat silmiini. En tajua miksi hänellä on minuun sellainen reaktio jälleen kerran. Ehkä koen hänet isälliseksi huolehtimisineen ja lapsellisuuteni pääsee purkautumaan. Haluaisin että joku halaisi minua ja sanoisi, että olet ihan tyhmä kun taas olet ajanut itsesi tuohon tilaan. Taputtaisi selkään ja toteaisi että jos vain lopettaisit sen turhan tunteilun ja miettimisen niin voisit viimeinkin olla onnellinen. Etkö näe edessäsi olevia mahdollisuuksia!?! En tiedä. Javier toteaa, että voin kirjoittaa hänelle milloin tahansa, kun siltä tuntuu. Kiitos. Ahdistaa.

Eli joudun kohtaamaan sen tosiasian, ettei tilanne ole kehittynyt niin pitkälle, että minut huomioitaisiin missään tulevaisuuden suunnitelmissa. Saan sydämiä, mutten saa päivämäärää milloin nähdään. Jään varalle jos mitään parempaa ei ilmene. Mutten ehkä siksi että olisin vain varalla, vaan siksi että tyyppi ei vaan kykene tekemään mitään ratkaisuja puheistaan huolimatta eikä itse tiedä mitä haluaa. Mitä voin tehdä? Olla maltillinen ja katsoa mitä tapahtuu. Hengitä. Ja olla ahdistunut ja turhautunut siinä sivussa. Havahtuuko hän aamulla siihen, että tahtoo minut mukaan vapaapäiviinsä ja korjaa tilanteen (hah!). Vai haluaako karata ja jättää ärsyttävät vaatimukset taakseen (jep). Mitä muuta voin tehdä? Ottaa vielä yhden lasillisen viiniä. Jes! Olen tässä paskassa umpikuijassa taas kerran, mutta tällä kertaa en suostu odottelemaan Ronin mielenliikkeitä ellei hän ennakkoon voi niistä sopia. Haha, samaan aikaan kun kirjoitan tuota lausetta niin minusta tuntuu että valehtelen. Oikeasti. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ahdistaa ajatus siitä miltä aamulla tuntuu herätä kun muistaa että taaskaan mikään ei ole varmaa. Kello on 23.45. Käyn pissalla mutten jaksa pestä hampaitani. Pesen sitten aamulla. Juon viimeisen kulauksen lasillisesta ja vilkaisen, että pullossa on vielä jäljellä vajaa puolet. Sitten muistan, että aamulla lähtiessäni Ronilta töihin vein mukanani tuomani viinipullon piiloon erään  kaapin perälle, jonne hän ei varmasti pitkään aikaan katso. Jätin sen sinne, jottei minun tarvitsisi raahata sitä takaisin laukussani. Ja siksi, että joskus jollain oikealla hetkellä voisin kaivaa sen esille ja yllättää hänet. Sitten nauraisimme yhdessä ja Roni sanoisi, että sä olet niin mahtava! Ja nyt se kaikki tuntuu täysin typerältä. Menen nukkumaan ja simahdan aika nopeasti. Jostain syystä havahdun hereille keskellä yötä ja vilkaisen puhelintani (ilmeisesti, koska en tätä kuitenkaan muista). Siellä on viesti Ronilta (hän haluaa viestiä minulle!), joka on tullut jo kauan sitten. Olen aika sekavassa tilassa, mutta yritän keskittyä. Viesti on vitsikäs tarina ja liittyy johonkin keksittyyn juttuun. Vastaan jotain mukafiksua (en muista miten) ja nukahdan uudestaan. Aamulla herään pirteänä ja jo ennen pakollista kellonaikaa. En muista ollenkaan yöllisiä viestejämme, mutta kun avaan viestipalvelun kaikki palaa mieleeni ja selaan viestit läpi huvittuneena. Mietin, että onko siinä vihje minulle, koska siinä puhutaan ihastumisesta ja siitä, että joskus tilanteen voi vielä korjata jos sen huomaa virheeksi. Lähetän hänelle viestin jossa totean nauraen, etten muista viestejämme ollenkaan ja toivotan hyvät huomenet sydämen kera. En näytä hänelle ahdistustani.

Saan vastauksen heti kun hän herää. Iloisen ja neutraalin. Kysyy miten aamuni alkoi. Minulla olisi nyt oiva tilaisuus viitata tuohon vitsiin ja tuoda esille samalla rivien välistä huoleni siitä, että kaikki katoaa taas. Sellaisella huolettomalla ja hauskalla tavalla. Laadin kivan viestin, jonka lähetän hänelle. Viestitellessämme ja keskityttyäni hetken kunnolla töihin huomaan ahdistuksen ihan vähän laimenevan hetkeksi. Jaksan ylläpitää keskustelua kahvitauolla parin työkaverin kanssa. Jotenkin kivaa, kun valtaosa työntekijöistä on lomalla. Puhumme matkustelusta kuten lähes aina. Aina ne samat jutut. Joo olisi ihana mennä. Joo ollaan menossa perheen kanssa matkalle. Ai ihanaa, minne, kerro lisää! Kävellessäni käytävällä huomaan, että minua heikottaa ja pyörryttää lievästi. Mutta ei se haittaa. Olen tyytyväinen etten ole ottanut eväitä mukaani ja koska olo on niin vetämätön niin en varmaan jaksa mennä syömäänkään minnekään. Ja sehän sopii. Tämä tilanne saa aikaan taas sen että voin pahoin eikä mikään maistu. Eli jotain hyvää sentään! Roni ei vastaa mitään pitkään aikaan viestiini. Muttei tarvitsekaan koska en kysy mitään. Nyt kun olen taas ahdistunut niin tarpeeni kirjoittaa on moninkertainen. Kirjoitan vähän väliä muutaman lauseen kun jotain tapahtuu tai minulle tulee mieleen jokin uusi ajatus tai tunne. Olen ottanut kirjoittamisen niin vahvaksi selviytymismekanismiksi, että mitä pahempi olo minulla on sitä enemmän kirjoitan tyhjänpäiväisiä sanoja, joiden kuvittelen jotenkin puhdistavan minua. En tiedä tapahtuuko mitään puhdistumista, mutta ainakin havaitsen asioita hieman eri näkökulmista, kun luen omia tekstejäni. Näen, että olen joskus tulkinnut jonkin asian aivan väärin. Olen ottanut jonkun viestin tai lauseen itseeni ja tehnyt turhaan numeron, vaikka pitäisi vain ottaa coolisti. Siksi koitan vältellä mitään negatiivista ripustautumista tai kiristämistä. Tällä tarkoitan sitä, että jos loukkaannun siitä että minut sivuutetaan odotetun vastaisesti, niin voisin vetää sen överiksi ja äkkipikaistuuksissani sanoa, että jaaha jos nyt lähdet niin sitten ei kyllä nähdä pitkään aikaan! Aijaa, sä taas ahdistut! Ei käy, sun pitää valita joko mut tai muu maailma! En jaksa sua enää, koska et selvästikään välitä musta byhyy! Näin voisin sanoa (ja ajaa toisen varmasti pois), jos en kykenisi hillitsemään itseäni ja olisin vielä enemmän kypsymättömien tunnereaktioiden vallassa. Ja ehkä joskus aikoinaan olen näitä fraaseja käyttänytkin. Mutta nyt oikeasti yritän olla ulospäin vähintään neutraali ja maltillinen, vaikkakin tarve tehdä ajatukseni toiselle selväksi on kova. Mutta sen voi tehdä kevyesti, myönteisesti ja sivulauseessa. Puran idiotismini ja kypsymättömyyteni ennemmin tänne. Ainakin yritän.