Hetki lyö

Loppuillan palattuani maanantaina Ronin luota istun käytännössä paikallani tekemättä yhtään mitään. Vähän väliä huomaan vaipuneeni miettimään jotain hyvin eläväistä. Oikeasti jotenkin pidän tästä ylitarkasta fiiliksestä, mutta tiedän sen olevan hetkellistä ja jokseenkin keinotekoista. Olen myös tarkkana mahdollisten melankolisten tuntemusten kanssa, koska tiedän, että sellaisia voi neurokemiallisista syistä ilmeentyä. Mutta selviydyn tasaisesti koko illasta. Nukahdan helposti ja nukun suoraan aamuun asti. Kun avaan silmät mietin hetken, että missä olen. Mutta pian olo selkiytyy. Kaikki on okei. Joudun vähän miettiä, että mitä oikein tarvitsen mukaan töihin ja tuntuu kuin en olisi ollut toimistolla ikiaikoihin, mutta saavun töihin normaalisti ja tartun toimeen. Lähetän Harrille jonkun neutraalin ja mukavan viestin, jotten vahingossa nyt pilaa mitään ainakaan totaalisesti. Hän ymmärtää etten nyt osaa suunnitella lähitulevaisuuttani. Kertoo joskus itsekin ahdistuvansa liian nopeasta tahdista. Hyvä kiva Harri. Sitten bongaan uutisen, josta juuri puhuimme viikonloppuna Ronin kanssa ja minun on lähetettävä siitä hänelle linkki. Oloni hänen suhteensa on lähes aina epävarma ja ahdistunut jos emme ole yhdessä. Mutta lähettämällä viestin tökin välejämme saadakseni selville hänen mielentilansa. Ja saankin nopeasti hyvän vastauksen. Ja hieman myöhemmin hän viestii minulle turhuuksia, joihin vastailen leppoisan neutraalisti. Loistavaa. Ja yllätyksekseni ei mene kauaa kun työpäiväni ollessa lopuillaan hän ehdottaa, että tapaisimme tänään. Tuu viettämään iltaa, katsotaan jotain hölmöä ja nautitaan huonosta ilmasta. Olin ajatellut rauhallista koti-iltaa. Mutta rauhallinen koti-ilta voi olla Roninkin luona. Toisaalta olisi parempi tavata vasta viikonloppuna, ettei hän ehdi ahdistua minuun ennen sitä, mutta toisaalta. Jos aiomme yrittää elämää kuplan ulkopuolella niin silloinhan meidän pitäisi nähdä enemmän kaikenlaisissa tilanteissa.

Muistan kuinka joskus edelliskerralla tiiviisti tapailtuamme en alkuun voinut kuvitellakaan, että tekisimme jotain tylsää tai tavanomaista. Kaikki kohtaamisemme perustuivat ylettömään hauskapitoon ja päihteisiin. Mutta tarkemmin ajateltuna vietimme useita monen päivän putkia yhdessä, joihin kuului myös rauhallisia koti-iltoja. Hän tapasi perheenjäseniäni ja se oli melko normaalia. Melko. Mutta nyt taas olemme siinä huumaannuspyörteessä, että ajatus hiljaisesta illasta leffaa katsellen tuntuu taas uudelta asialta. Mutta tietenkin tulen! Miksen tulisi. Olen valmis yrittämään ja katsomaan taas kerran kaikki kortit, koska jos on pienikin mahdollisuus, että pystyisimme yhdessä normaaliin(kin) yhteiseloon, niin saisin olla yksi niistä, jotka sanoo, että enpä olisi uskonut että saan naida sielunkumppanini. En vieläkään voi uskoa että sain hänet! Yhä joka päivä olen kiitollinen siitä että meillä on toisemme! Sitä olen aina itsekkäästi halunnut ja tässä sen saattaisi saada. En ikinä ajatellut niin eksän kanssa. Että olenpa onnekas kun olen saanut jotain näin erityistä ja löytänyt sen oikean elämänkumppanini. En ajatellut. Mutta kun olemme Ronin kanssa niin se tunne on kaikista vahvimpana läsnä. Olemme aika tasaväkisiä. Kun olemme yhdessä niin ei kumpikaan ole altavastaaja. Hän on toki karismaattinen ja välillä suuna päänä hyvällä tavalla, mutta pysyn jutuissa täysin mukana. Hän osaa flirttailla ja saa naiset lakoamaan edessään, mutten minäkään koskaan selviä yhdestäkään tilausuudesta ilman että saan muutaman yönvietto- tai treffitarjouksen. Kaikki Ronin ystävät pitävät minusta ja hän tykkää esitellä minua seuralaisenaan, ja uskon, että sillä on painoarvoa Ronille. Kuten on minullekin. Kumpikaan ei tarvitse toista siksi, että olisi vain joku jonka kanssa olla, tai että on kiva hengailla itseään paremman ihmisen kanssa. Vaan haluamme olla yhdessä puhtaasti siksi, että meillä on niin hyvä olla toistemme kanssa. Vai onko tämä nyt taas liioiteltua ja vaaleanpunaisten lasien läpi katsottua tulkintaa? Ehkä. 

Hieman jumiutuneen mutta silti vähintäänkin keskinkertaisen työpäivän jälkeen innostun ajatuksesta nähdä Roni tänään. Perhoset heräävät vatsassa. Vieläkin ne heräävät Ronia ajatellessa, vaikka olemme tunteneet jo yli puoli vuotta toisemme. Mutta sehän johtuu varmaan siitä, että ne alkuperäiset perhoset on murskattu ja murhattu moneen kertaan ja nämä ovat taas nuoria ja uusia. Menen heti suihkuun ja varmistan Ronilta, että onko hän jo syönyt. Ihanan kivaa ja samaan aikaan luonnollista. Tietysti menen hänen luokseen, mähän kuulun sinne. Ihan vain varmuuden vuoksi otan mukaani viinipullon, koska aion hakea matkalta jotain siihen sopivaa ruokaa mukaani. Roni on kotona ihan selvinpäin ja niin olen minäkin. Onko meidän pakko juoda viiniä? Matkalla hänen luokseen vaihdan neutraalin viestin Harrin kanssa ja luen kommentin, jossa muistutetaan kuplan selväpäisyyskokeiluista. Voimmeko olla yhtä myös ilman mitään päihteitä? Siispä päätän, että jätän viinipullon laukkuuni, enkä ota sitä esille ellei ole ihan pakko. Ronikin ehtii jo kysyä että en kai kadonnut matkalle, ja syytän hidastelusta julkista liikennettä ja ärsyttävän tuulista ja märkää säätä. On taas kerran niin kiva kulkea tuttua reittiä hänen luokseen. Olenkohan maininnut sen noin tuhat kertaa? Että rakastan tätä tietä. Ja kun viimeksi viikonloppuna olimme hänen talollaan niin Roni sanoi pariin eri kertaan, että hyvä kun nyt me ollaan kotona. Kesällä on niin kiva olla meidän pihalla. Eli Roni tekee ihan samoin kuin Javier (welcome home!) ja joten kiertotietä ilmaisee, että kokee oloni siellä kotoisaksi? En tiedä, mutta tietenkin pidän siitä. Vaikken voikaan täysin olla miettimättä, että kuinka monelle muullehän on puhunut nämä samat asiat. Saavun hänen ovelleen ja menen sisälle. Hän on makkarissa ja huudahtaa tervehdykset sieltä. Sitten hän sanoo, että on juuri selailemassa äkkilähtöjä. Ah. On ihanan hämärää ja sade ropisee ulkona. Riisun kosteat päällivaatteet tutulle "mun (retrodesign) penkille" ja asetan ruoat pöydälle. Ja suljen viinipullon laukkuun. Menen hänen luokseen selitellen kaikkea omaan sosiaaliseen tapaani säästä ja busseista ja ruoasta jota toin mukanani. Roni laittaa lentotarjoukset sivuun ja siirtyy selailemaan illan leffatarjontaa. Kosketan häntä kevyesti kun siirryn hänen viereensä. Ei alkoholijuomia. Ja kaikki on hyvin. Hän kysyy työpäivästäni ja puhumme kaikenlaista turhanpäiväistä. Normaalia! Me pystytään tähän. Ollaan tehty tätä aikaisemmnikin. Väittelemme hyväntuulisesti vähän aikaa ohjelmasta, jota katsoisimme, mutta pian löydämme sopivan vaihtoehdon ja asetumme kotoisasti sohvalle. Emme kosketa toisiamme, kuin vain ohimennen. On vähän sellainen ujon jännä ja kiva tunnelma. Normaalistihan painautuisin kainaloon, tai oikeastaan useimmiten mies aina on se joka tekee aloitteen siihen, että ollaan mahdollisimman lähekkäin. Mutta nyt kun tiedän Ronin intiimiysvaikeudet niin annan hänelle suosiolla omaa tilaa. Hän on ehkä ainoa ihminen, joka sinkkuna kutsuu deitin luokseen oikeastikin vain katsomaan televisiota romanttisena sateisena iltana. Välillä pysäytämme ohjelman ja keskustelemme sen aiheista. Roni siirtyy vähän niin että hänen kätensä koskettaa minua. Käymme välillä syömässä ja kehumme mainiota illallisvalintaani. Kaikki on hyvin. Päätämme jatkaa jonkun turhan katsomista sängystä käsin. Heitämme ylimääräiset vaatteet pois ja nyt painaudun häneen kiinni. Roni kohentaa asentoaan ja ottaa minut kainaloonsa ihan vapaaehtoisesti. Joskus hän työnsi minut pois. Sanoi lukuisia kertoja, että pliis ei nyt. Siirsi käteni sivuun kun laitoin sen hänen rinnalleen. Nyt hän ei tee sitä. Tämä on hänelle vaikeaa, mutta hän selvästi haluaa yrittää kehittää välejämme. Silittää vähän selkääni. Pitää minut siinä lähellään. Vastaa vähän pusuun kun nojaudun antamaan hänelle pienen suudelman. Ottaa oma-aloitteisesti halaukseen, kun otamme uniasennon. Mietin, että onko hän tehnyt tätä kenellekään toiselle tänä vuonna. Selvinpäin. Siten, että tunteminen on kestänyt yli kaksi viikkoa. En ehkä usko, että olisi. Puhumme vielä jostain yhteisestä mielenkiinnonkohteesta ja siitä kuinka kovaa sade ropisee kattoa vasten. Roni nukahtaa ensin ja potkii ja heiluttaa käsiään samalla kun kuorsaa. Minä nukahdan hänen kainaloonsa ihan kohta. 

Herään muutaman kerran yön aikana sikeästä unesta. En siksi, että nukkuisin huonosti vaan siksi, että on niin kiva nukkua kiinni Ronissa, että havahdun hereille tarkistamaan, että nukunhan siinä oikeasti. Aamulla kelloni soi. Halaan Ronia ja pukeudun. Ojentaudun antamaan hänen kaulalleen pusun. Normaaliin tapaan Roni piiloutuisi peiton alle tai ei reagoisi mitenkään. Mutta nyt hän toivottaa minulle hyvää työpäivää. Olemme vähän uusilla vesillä. Toki tällainen nousikausi on koettu jollain asteella aikaisemminkin, mutta voisiko tässä olla nyt jotain enemmän? Voisiko olla, että olemme aina nauttineet toisistamme, mutta sitoutumisongelmat ja muut haasteet ovat ajaneet meidät erilleen, mutta nyt olisimme riittävän monta kertaa kokeilleet eloa erillään ja tajunneet, että on parempi olla yhdessä? Vai päättyykö tämäkin rupeama siihen, että Roni karkaa minä hetkenä hyvänsä muille maille. En tiedä. Mutta olen valmis katsomaan miten käy. Mulla on turvaverkko. Joka varmaan pettää, mutta silti hidastaa räsähdystä betoniin taas kerran. Olisinko jopa karaistunut? Toivotaan. Tyytyväisenä lähden töihin ja otan mukaani aamiaista. Puuroa marjoilla. Olen hyvällä tuulella. Ei ahdista tuntuvasti. Jotenkin olen saanut tehostettua pientä luottamusta siihen pieneen toivonrippeeseen, että joko tästä voisi tulla, tai siihen toivoon, että tällä kertaa tajuaisin jatkaa elämää tehokkaammin jos hän katoaa. En voi sille mitään, mutta haaveilen bussimatkalla jo kaikesta yhteisestä. Meillä olisi ihania lomamatkoja, juhlia, häävaloja. Hah. Jep. Kun saavun toimistolle saan jo häneltä viestin, jossa hän muistuttaa jostain puhumastamme asiasta ja lähettää sen ohessa sydämen. Lämpö holahtaa sydämen läpi. Voisiko olla niin, että alkuperäisten hahmotelmien mukaisesti tapaisimme taas viikonloppuna ja tekisimme jotain kivaa yhdessä. Mitä sanon kivalle Harrille, etten aja häntä pois, mutta etten myöskään tapaa häntä velvollisuudentunnosta ja tee mitään mitä en oikeasti halua tehdä. En tosiaankaan tiedä.