Mulla oli niin kova ikävä sua

Ajatukset ovat ihan sekaisin. Tuntuu, että taas ehti parissa päivässä tapahtua ihan kaikkea enkä juuri nyt maanantaiaamun ratoksi edes kunnolla hahmota tosiasioita. Kuitenkin sain juuri sellaisen viikonlopun kuin olisin parhaimmillaan toivonut. Taas. Mutta aina ei ole hyvä saada sitä mitä toivoo, koska sehän johtaa usein umpikujiin tai t-risteyksiin, joihin en haluaisi mennä ilman, että joku muu ohjaa reittiä. Ei mitään harmainta aavistustakaan mitä seuraavina päivinä tai tällä viikolla tapahtuu tai kenen kanssa. Mutta milloinka minulla mitään hyviä aavistuksia onkaan ollut. Siispä. Perjantaina, joskus miljoona vuotta sitten, lähden ajoissa liikenteeseen, koska haluan kierrellä rauhassa kauppoja ennen kuin tapaisin säntillisen ja kivan Harrin, joka ei tietenkään tee ohareita. Harrin, joka ei aiheuta minussa mitään pahoja ennakkoaavistuksia. Juuri nyt häntä ajatellessani tunnen ristiriitaisuutta ja jopa ahdistusta. Mutta perjantaina olin todella iloisella tuulella ja tietoinen siitä, että kaikki tulee menemään ihan hyvin. Olen stockalla ja puhelin piippaa BLIBLING. Roni. Roni sanoo vain nimeäni, ei muuta. Tiedän tismalleen millä äänensävyllä roni lähettää tuon viestin, joka johtaisi halutessani tapaamiseen, mutta en reagoi siihen mitenkään. Vedän syvään henkeä ja ignoraan hänet. Koska en aio tehdä ohareita Harrille. Olen nopeammin valmis ostoksiltani kuin ajattelin, joten menen minun ja ronin vakkaripaikkaan (joka on myös minun vakkaripaikkani, ja jossa tapasin Harrinkin ensimmäisen kerran) odottelemaan, että tapaisimme Harrin toisessa baarissa. Ehdin hyvin juoda kaksikymmentäneljä senttiä valkoviiniä ennen kuin jatkaisimme iltaa yhdessä. Fiilikseni on hyvä. Roni ei pääse pilaamaan oloani, koska koen olevani taas niin sanotusti niskan päällä. Tiedän, että hän on ihan tosissaan kaivannut minua ja ennen hänen feidaamistaan torstaina ehdin onneksi kieltäytyä tapaamisesta monta kertaa. Edelleenkin se, että tiedän hänen ajattelevan minua helpottaa omaa oloani. Kuuntelen hyviä biisejä korvalapuista ja juon viinilasillisen. Katselen ihmisiä. Paikka on täynnä ja olen jotenkin iloinen istuessani siellä itsekseni. Ei tarvitse välittää kenestäkään. Luen lehtiä tai selaan puhelinta ja voin tehdä mitä huvittaa. Eikun, kohta on jo kiire Harrin luokse. Nykyään aikataulut ja treffit aiheuttavat joskus sellaista sitoutumisahdistusta. Olen oppinut niin hyvin viihtymään yksikseni, että joskus olisin mielummin yksin kuin jonkun kanssa. Tietenkin haluan nähdä Harrin koska pidän hänestä, mutta yhdessäolomme ei ole vielä sellaista täysin rentoa. Se vie aikaa, että ei tarvitse yrittää keskustella ja kuunnella aktiivisesti ja noudattaa hyvää deittietikettiä. Viini auttaa aina.

Olemme sopineet Harrin kanssa, että menemme yhdessä syömään. Olen katsellut ravintolavaihtoehtoja valmiiksi ja jutellut niistä aikaisemmin roninkin kanssa, joka on kokeillut ainakin yhtä paikoista. Olen ennen Harria paikalla baarissa, joten jonottelen tiskille ja tilaan viiniä. Tällä kertaa kuusitoista senttiä. Ihme kyllä löydän täpötäydestä baarista (jossa kävimme usein Carlosin kanssa) vapaan pöydän ja viestin koordinaattini Harrille. Pian hän saapuu suloisen näköisenä oluttuopin kanssa. Nousen halaamaan häntä. Ei mitään ihmeellistä fiilistä, mutta olo on tasaisen hyvä. Alan heti innostuneena kertoa ravintoloista ja toivon ääneen, että hän haluaisi mennä niistä johonkin. Tietenkin se sopii hänelle. Mennään vain hän sanoo tarkasti artikuloiden ja katsoen minua hymyillen. Tarkistamme osoitteen valitsemaamme ravintolaan ja lähdemme sinne juotuamme yhdet. Tunnelma on positiivinen ja tasainen. Aina tasainen ja mukava kuvaa tapaamisiamme loistavasti. Ravintola on ihana. Olen innoissani. Harri ehdottaa, että tilaamme puoliksi viinipullon. Jes, tällä kertaa hän ei epäröi ettemmekö jaksaisi juoda sitä. Tottakai tilataan! Viini on loistavaa. Ruoka on loistavaa. Seura on kivaa. Harri nauraa kun otan selfieitä ruoan kanssa. Hän hyväksyy minut. Selittelen kaikkea mielenpäällä olevaa, ja hän vain kuuntelee hymyillen eikä karkaa minnekään. Selvä, sä oikeasti pidät musta. Kun olemme täynnä jatkamme matkaa terassille, koska sää on aika hyvä. Tilaamme taas yhdet. Siitä jatkamme villimpään ravintolaan eikä Harri edelleenkään aio karata minnekään. Minulla katkeaa filmi, koska seuraavaksi herään hänen luotaan alastomana hänen kainalostaan. En tiedä miten olemme menneet hänen luokseen. Mutta ei sen niin väliä. Oloni on kotoisa. Koska oloni on kotoisa nykyään missä tahansa. Harrikin heräilee ja myöntää ettei muista loppuillan tapahtumia. Hah hauskaa. Ollaan samassa veneessä. Ja olen siellä, eli hän ei heittänyt minua pois vaikka toin ilmi pääosin kaikki mitä halusinkin. Hyvä. Oloni on tosi hyvä siellä ollessani ja pidän Harrista, mutta nyt tätä kirjoittaessa en saa sitä tunnetta päälle mitenkään. Ja se ärsyttää minua suunnattomasti. Noh. Vietämme hitaan ja kivan aamun sängyssä. Kahdesti. Sitten hän tekee minulla kahvia ja kattaa pöydä tuttuun ja turvalliseen tapaan. Käyn semisuihkussa ja katson etten näytä aivan kauhealta. Jutustelemme rauhallisesti ruokapöydän ääressä. Kulutamme monta tuntia vain oleskellessamme ja kuunnellessamme valitsemaani musiikkia. Harrille käy kaikki. Sitten hän ehdottaa, että lähtisimme ulos istuskelemaan ja kuuntelemaan keskustan festarimeininkiä. Joo tehdään niin! Uusi ilta yhdessä, sopii. Harrissa ei ole mitään vikaa. Hän tykkää tehdä kanssani samoja asioita ja meillä on mukavaa. Miksen voi palavasti rakastua häneen nyt!? Meikkaan ja totean, että hiuksille ei ole nyt paljon tehtävissä mitään, ja Harri nauraa ja sanoo, että ne on söpön pörröiset. Lähdemme kauppaan ja ostamme mukaan juomia. Päädymme istuskelemaan festarialueen laidalle ja juomme juomiamme. Harri kuuntelee juttujani ystävistäni tai mielipiteitäni vastaantulijoiden vaatteista. Ossi soittaa ja juttelen hänen kanssaan pienen tovin Harrin nauraessa jutuilleni. Ossin selvä viikonloppu ei toteutunut. Juomat loppuvat ja jatkamme matkaa baariin. Sää on viilentynyt joten kiva siirtyä sisälle. En ole ennen ollut tässä baarissa, mutta se on mukavan rauhallinen. Ehdotan Harrille lautapeliä! Ja hän tietenkin suostuu, vaikkei selvästikään nauti ideasta kauheasti. Nappaan hyllystä trivialin ja asetan nappulat laudalle. Meillä on tosi hauskaa pelatessa! Olemme täysin tasaväkisiä ja oikeasti nautin olostani. Viereisen pöydän miehet yhtyvät arvailemaan vastauksia ja kaikilla on kivaa. Peli päättyy siihen, että kummallakin on kaikki nappulat hallussa siitä huolimatta ettei Harrilla ollut hajuakaan tunnetuista someslangilyhenteistä. Siitä siirrymme ravintolaan syömään. Taas ravintolavalinta osuu aivan nappiin! Nautin. Keskustelemme matkailusta, josta Harrilla on tosi paljon kokemusta. Hän sanoo, että meidän pitäisi lähteä yhdessä matkalle. Hän sanoo niin kahdesti. Olen iloinen. Ja kuin varkain kello on jo yli puolen yön, joten siirrymme vatsat täynnä Harrin luokse, missä nukahdamme nopeasti alushousut jaloissamme. Sunnuntaina heräämme vähän aikaisemmin kuin edellisaamuna. Vietämme taas pitkän ajan sängyssä. Voisin kirjoittaa hauskoja yksityiskohtia, mutta nyt en vaan pysty. En pysty ajattelemaan Harria nyt enempää. Vietämme yhdessä kivan aamupäivän. Sitten halaamme heipat ja lähden kivaan aurinkoiseen päivään suunnitelmanani käydä vähän kaupoilla ja nauttia vapaapäivästä. Lähetän ronille yhden hyvän biisin, jonka haluan jakaa hänelle. Miksei, olemme kavereita. Hän vastaa heti ja kysyy miten viikonloppuni on sujunut. Vitsailemme muutamilla viesteillä. Ja sitten se tapahtuu. Hän haluaa tavata. Tule tänne! Mennään nauttimaan auringosta sinne, missä vietimme uuden vuoden. Sanon, että mietin asiaa, vaikka tietenkin menen. Olen jo tulossa.

Minun on pakko kirjoittaa tämä tekstikappale ensin, vaikka se on tapahtumajärjestyksessä viimeinen, koska olen niin malttamaton! Haluan ajatella ja miettiä tapaamistamme ronin kanssa. Taas tuota ihanaa päivää ja yötä, joka pyyhki kaikki edelliset hetket pois menneiltä päiviltä. Miksi! Miksi hänellä on minuun tällainen vaikutus. Ennen kuin hyppään bussiin kysyn tarvitseeko hän jotain. Elämän! Roni vastaa. Olen sellaista tyyntä onnellisuutta täynnä, kun menen pieneen markettiin hakemaan viisi siideriä mukaani sille metsäpaikalle, jossa vietimme maailman parhaan uuden vuoden. Roni on jo siellä odottamassa minua. Oli siellä silloin eräs sunnuntai kun olin Javierilla ja kieltäydyin menemästä. Roni kertoi, että paikalla on tuhkaa kokostamme ja hänestä on ihana ajatella uutta vuotta. Tiedän, se oli maailman paras. Nyt viimein menen sinne, lähes tasan puoli vuotta edellisen vierailun jälkeen. Olen innoissani, mutta en jännittynyt. Kaikki tuntuu täysin luonnolliselta. Juuri sinnehän minun kuuluukin mennä. Taas se fiilis laskeutuu päälleni. Se epätodellisuus, kun astun rajan ylitse kuplaan. Löydän oikean polun metsän reunalta helposti. Puikkelehdin vaikeaa reittiä pitkin ja ohitan outoon paikkaan parkkeeratun auton. Juuri kun olen auton kohdalla huomaan, että etupenkki on kaadettu ja pariskunta on siellä toistensa kimpussa. Hah, naurahdan ja menen äkkiä ohitse. Olen perillä ja näen ronin istumassa viltillä hauskoissa shortseissa kuulokkeet korvissaan. Ah, tätä olen odottanut, vaikka olen sen yrittänyt kieltää. Se tunne, että juuri häntä minun kuuluukin katsella, on niin selkeä. En tajua miten jonkun seurassa voi tuntua siltä, että siinä on se oma paikka. Toinen on niin vahvasti se oma puolikas. Ihan oikeasti harmittaa, että olen joutunut kokemaan sen ronin kanssa, koska mikään muu ei ole tuntunut tältä sen jälkeen. Hymyilemme toisillemme. Istun hänen viereensä ja halaamme. Roni sanoo, että on niin kiva nähdä pitkästä aikaa. Niin on. Alamme heti jutella, mutta emme siitä mitä kuuluu, vaan elämästä. Ihmisistä. Siitä miten tuntuu kuin emme olisi olleet ollenkaan erossa toisistamme. Niistä tunteista, joita meillä on nyt verrattuna siihen, mitä on muiden kanssa. Roni on ajatellut aivan samoin, ja sanoo, että kenenkään muun kanssa ei voi olla niin kivaa, kuin meillä kahdella yhdessä. Sitten hän kertoo olleensa juhlimassa ja toteaa, että voi kunpa olisit ollut siellä! Meillä olisi ollut niin hauskaa. Tiedän, roni! Kerron, että kävelin sen keskeneräisen talon ohi, jonka työmaalla olemme yhdessä seikkailleet. Sanon, että meidän talo näytti jo aika valmiilta. Roni nauraa. Juomme kaikki siiderit kuunnellessamme musiikkia kaiuttimestani. Musiikinkuuntelu on lempijuttujamme, ja voimme tehdä sitä tuntikausia keskustelun lomassa. Kello on kohta yhdeksän. Roni miettii ääneen, että pitäisikö meidän kävellä kauppaan. Voitaisiin kävellä meidän talon ohitse, hän sanoo hymyillen. Ja sitten mennään mun luokseni katsomaan elokuvaa, hän lisää. 

Kaikki sopii mulle. Pakkaamme piknikin, roni ottaa viltin ja minä laitan kaiuttimet ja johdot laukkuuni. Kävelemme kauppaan vierekkäin innokkaasti jutellen. Puhumme siitä, kuinka sovimme aikaisemmin, että menisimme naimisiin parin vuoden kuluttua jos kumpikaan ei ole keksinyt elämälleen muuta sisältöä siihen mennessä. Sanon, että ronille tulee vaikeat paikat katsella hääkuviani, koska teen kyllä kaikkeni sen eteen että saan ihanan parisuhteen. Roni sanoo heti, että et olisi kuitenkaan onnellinen. Ja sitä paitsi hän olisi siellä vastustamassa. Tai sanomassa tahdon, lisään. Ja nauramme jutuillemme. Ronin lapsellinen puoli pääsee taas vähän valloilleen, kun hän ylikorostetustu yrittää kehuskella naisjutuillaan. Että kyllä niitä riittää. Taas joku rakastui häneen ihan täysillä, kuten aina kaikki rakastuu. Kuuntelen hymyillen ja naljailemme toisillemme. Naisjutut eivät kauheasti haittaa minua. Koska onhan minullakin miesjuttuja vaikka muille jakaa. Ja tiedän, ettei ronilla ole sitä tunnetta kenenkään muun kanssa mitä meillä on. Aina hän palaa minuun. Ja se saa minut tyytyväiseksi. Ja samalla turhautuneeksi koska vaikka yhdessäollessa kaikki tuntuu aina täydelliseltä niin samantien kun tiemme eroavat astuu mukaan kaoottinen mahdottomuus. Se pahaenteisyys jota ei Harrin kohdalla ole. Keskustelumme ajautuu käytettyihin autoihin ja roni sanoo, että ei vuosimallilla tai ajetuilla kilometreillä ole väliä ja vinkkaa silmää. Nauramme. Puhumme siitä kuinka osaamme nykyään elää paljon paremmin nykyhetkessä muusta murehtimatta. Roni sanoo oikeasti viettäneensä hauskojakin hetkiä enemmän kuin ennen. Kehumme kesää, heh. Sitten roni pysähtyy ja katsoo minuun ja sanoo, että hän on oikeasti parantunut monista asioista. Enää hän ei murehdi yhtään eksäänsä. Hän katsoo minua merkitsevästi. Ostamme siidereitä kaupasta mukaamme ronin talolle. Ostan kolme itselleni. Olen siispä sunnuntain ratoksi nauttinut kaksi lasillista viiniä sekä kahdeksan pientä tölkillistä siideriä. Ja oloni on ihan normaali. Ronin luokse päästyämme alamme katsella musiikkivideioita, halaamme. Pussaamme. Roni sanoo, että hänellä on ollut minua niin kova ikävä. Sanon, että niin minullakin. Sovimme, ettei ikinä jouduta eroon toisistamme vaikka mitä tapahtuisi. Koska rakkaus. Se vain on. Se on jännä tunne kun saa kokea sen, ettei rakkaus ole mikään verbi. Vaan se vain on. Siinä kuplassa, kun kaksi puolikasta yhdistyy niin se on rakkaus itsessään, eikä mitään tarvitse tehdä. Se on pyöreä tila, joka tekee kaikesta siinä hetkessä aivan selkeää. Sanon, että toivon ettemme olisi koskaan tavanneet, niin voisin nauttia normaalista elämästä paremmin. Roni sanoo samaa, mutta lisää, että mikä vain on mahdollista kohdallamme. Puhumme taas matkailusta. Ja roni on valmis menemään kanssani matkalle tai naimisiin. Mutta niinhän se on aina ollut. On ilta ja olemme vähän humalassa. Hän sanoo, että mennään yläkertaan katsomaan elokuvaa ja rakastelemaan. Enää siinä ei ole mitään estoja, hän sanoo! Aika hassua, että vielä pari viikkoa sitten hän erikseen muistutti ettei seksiä tai rakkautta ole luvassa jos tapaamme. Muistutan häntä tästä. Kysyn, että onko hän alentanut minut mielessään tuntemattomaksi, mutta roni vannoo, että hän haluaa juuri minut, ja juuri nyt. Mikäs siinä. Tahdon samaa. Menemme makkariin ja (näen lattialla kortsupaketin) olemme toistemme kimpussa. Kaikki on mahtavaa, täydellistä. Roni sanoo, että se on mieletöntä. Ja se onkin. Roni hokee, että hän ikävöi minua niin paljon. Rakkaus ja salamat ja räjähtelevät perhoset. On ikuisuus siitä,  kun roni on pystynyt näin avoimesti ilman minun aloitteellisuuttani hyppäämään kanssani sänkyyn. Olen niin iloinen. Laitamme jonkun ohjelman pyörimään ja roni tuo meille syötävää sänkyyn. Olemme alasti ja hän pitkää minua kainalossaan ja alkaa pian kuorsata kevyesti. Nukahdan heti hänen jälkeensä, kun olen ensin laittanut ohjelman äänettömälle. Havahdun hereille kahdelta. Vilkaisen kelloa. Painaudun kiinni roniin, joka nukkuu sikiunessa. Menen hänen kainaloonsa ja kuuntelen hänen hengitystään. Hän on aina pyörinyt paljon unissaan ja tekee sitä nytkin. En saa unta pitkään aikaan. En voi uskoa, että nyt yhtäkkiä olen siinä. Ja haluan olla ronissa kiinni ja halia häntä. Täällä ne tunteet edelleen siis ovat. Olen kuin kotonani. Minulle on ihan sama kuka on yöpynyt niissä lakanoissa minua ennen. Koska se paikka on joka tapauksessa minun. Kaikki tuntuu epätodelliselta. Nukahdan hetkeksi ennen kuin kelloni soi. Minun pitää lähteä ajoissa töihin. Herään tosi pirteänä vähäisistä yöunista huolimatta. Pukeudun. Näen käytetyn kondomin (taas), joka on heitetty huoneen nurkkaan. Ihan sama. Halaan ronia ennen kuin hiivin alakertaan ja koitan etsiä hänen luokseen jääneet tavarani, joita en muistanut edellisiltana. Löydän toisen, mutta toista en. Eli edessä on ainakin vielä yksi kohtaaminen. Lähden töihin tätä tuttua reittiä, jonka olen kulkenut niin monta kertaa aikaisemminkin. Ja taas tulee se tunne, etten tiedä missä menee todellisuuden rajat. Ahdistus siitä, että tiedän, että ronille saattaa iskeä se tuttu aamuahdistus. Kaikki eiliset puheet ovat taas kadonneet ja unohtuneet. Onko kupla taas puhjennut. Vai voisiko nyt olla eri tilanne? Ahdistus on läsnä. Se kuuluu tähän riippuvuuteen. Se on vierotusoire. Se epävarma ahdistus siitä, etten ehkä saa tätä kokonaan itselleni! Tätä rakkautta ja sielunkumppanuutta. Kaivan kuulokkeet laukustani aamuradiota varten ja huomaan ottaneeni mukaani myös ronin kuulokkeet. 

Otan mukaani työmatkalta teetä ja rahkan johon on sekoitettu marjoja. Miksi näin pitikään käydä. Ajattelin, että aika olisi tehnyt tehtävänsä eikä se symbioosimme enää pääsisi räjähtämään valloilleen heti kun olemme toistemme seurassa. Mutta se tapahtui heti. Heti unohdan kaikki muut ihmiset. Mikään muu ei tunnu enää miltään. Rakastan ja vihaan sitä. En todellakaan pilaa mitään Harrin kanssa. En voi luottaa roniin. En vaan voi ajatella, että mikään olisi muuttunut. Vaikka kaikki oli taas erilaista. Jos ajattelisin järjellä niin en antaisi ronille mitään siimaa enkä jossittelisi tulevaisuuttani hänen kanssaan. Jos osaisin käyttää järkeäni niin keskittyisin tasaiseen ja luotettavaan Harriin, joka varmasti veisi minut lomalle ja ehkä alttarillekin. Eikä minun tarvitsisi olla ahdistunut joka kerta kun olemme erossa toisistamme. Mutta tarkoittaako se, ettei oikeaa rakkautta ole tai tule? Inhottavaa. Ahdistaa. Miten näin taas pääsi käymään. Mitä ihmettä teen. Onneksi sentään Javier oli muualla koko viikonlopun, mutta Nino jaksoi viestitellä ja ehdotella tapaamista koko viikonlopun. Puuh. Apua.