Tunne ukkosi

Tuon osittain aika tylsän ja yhdentekevän ja osittain hyvin tapahtumarikkaan ja kivankin viikonlopun jälkeen olo on vähän turta. Taas mentiin pakkasista taivaisiin ennätysvauhdilla. Kun olemme yhdessä ja välimme ovat hyvät, niin koen oleskelemisen energiaatuottavaksi. Mutta tällaisen viikonlopun jälkeen tunnen Ronin sekoamisen imeneen kaikki energiani. Melkein pelkään ajatusta siitä, että olisimme pian samassa tilanteessa. Inhoan ajatusta siitä, että joudun keskittymään kommunikaatiolla saamaan Ronin oikeille urille. Manipuloimaan hänet pois ahdistuksesta tai sekoamisesta, kuin käyttäisi käänteispsykologiaa pikkulapseen. Olemme kehittäneet suhdettamme aika paljon. Hän palautuu kohtauksistaan nopeammin kuin aikaisemmin. Hän puhuu avoimemmin ja sietää enemmän läheisyyttä. Koen että olen oppinut tuntemaan hänen mielenvaihtelunsa suhteellisen hyvin. Näen, että hän oikeasti yrittää, muttei hallitse itseään riittävästi. Osittain tiedän mistä on kyse, mutta osittain en saa otetta hänen suurimmasta ongelmastaan. Onko se oikeasti joku henkilö menneisyydestä, joka estää häntä elämästä kenenkään muun kanssa. Vai onko se enimmäkseen mielisairaus? Vai kehityshäiriö? Varmaankin kaikkia näitä. Hän on näyttänyt minulle pimeitä puoliaan oikein ahkerasti ja on joskus todennut ääneenkin, ettei kovin moni pysyisi hänen rinnallaan näissä vaiheissa. Ei takuulla, olen varma siitä. Ja toivon etten itsekään pysyisi. Huonolla hetkellä Roni huutaa, että kuvittelenko että tunnen häntä ollenkaan. Häntä ei tunne kuin joku valittu ihminen ja se en todellakaan ole minä. Miksi minulla kestää kauemmin kuin muilla tajuta että hänen kanssa yrittäminen on turhanpäiväistä ajanhukkaa? Jaa-a. Minulla on omiakin ongelmia. Minäkin kärsin ahdistuksesta. Ja hänen kanssaan joudun panostamaan täysillä siihen, että hän pysyy hyväntuulisena. Ja samalla voin itse huonommin. Tai siltä minusta nyt tuntuu. Todellisuudessa kun olemme yhdessä, niin ei mitään tällaisia asioita tarvitse miettiä, vaan kaikki soljuu ihanasti itsestään. Ellei hän ole psykotuulella. Vuorotellen ajattelen, että me voimme auttaa toisiamme ja vielä ylitämme nämä esteet. Ja vuoroin ajattelen, että nyt jätän hänet rauhaan ja annan selvitellä päätään ihan yksin. En enää jaksaisi. Mutta hetkelliset järjenkäytön hetket eivät juurikaan auta ja sitä energiaakin löytyy kummasti kun mukana on vahvat tunteet.

Päätän jättää maanantaina lounaan väliin. Mieli on sen verran sekaisin. En kuule mitään Ronista alkupäivän aikana. Vielä reilut kaksitoista tuntia sitten hän toivoi, että olisimme voineet viettää tämän päivän yhdessä ja vierailla sukulaisillani. Viisitoista tuntia sitten hän on vähätellyt minua todella törkeästi mitätöiden kaiken väliltämme. Nyt ei voi tietää laisinkaan mitä hän ajattelee. Olen yrittänyt kirjoituksissani tuoda ilmi eri tavoin sen miten ristiriitaista kaikki on. Koitan dialogiesimerkeillä osoittaa, että nuo jutut menevät ihan oikeasti aivan päädystä päätyyn. Ja jotenkin aina se vallassa oleva hetki tuntuu hyvin todelliselta. Kun asiat on hyvin, niin se on totuus sillä hetkellä. Ihan oikeasti tunnemme sen, että voisimme tehdä yhdessä kaiken. Kaikki huonot hetket unohtuvat. Ja pystymme jopa puhumaan niistä. Hän pahoittelee ja sanoo, että ei enää tunne niin pahasti. On päässyt yli ongelmistaan ja haluaa muuttua. Mutta sitten kun hän vaikuttaa menevän hulluuden tilaan jossa puhuu kauheita asioita, niin se on totuus sillä hetkellä. Vaikuttaa siltä että Roni on vankina siellä sekokuoren sisällä. Mutta se kuori on silloin siinä ihan oikeasti. Voiko kyse olla jostain lievästä jakaantuneesta persoonallisuudesta? Objektiivisesti tarkasteltuna tilanne on aika mehukkaan mielenkiintoinen. Muutaman tunnin sisällä näkyy monta eri roolia, jotka ovat toistensa vastakohtia. Vai onko tuo kuori murrettavissa ja ehkä jopa vähän murentunut. Ja se ei ole mikään osa persoonaa vaan vain rakennettu suojamuuri. Ehkä vaan taas selittelen asioita hänen puolestaan. Usein keskusteluissamme, kun olen rauhallinen ja sanon, että kaikki on hyvin, niin Roni nauraa ja sanoo, että senkun selittelet vain asioita itsellesi. Kaikki on ollut kusetusta, jotta hän saisi mitä haluaa, muttei todellisuudessa välitä mistään, hän hokee virne naamallaan. Hän on maailman ylimielisin ja vastenmielisin ihminen aina tuolloin. Hän on noina hetkinä äärimmäisen irtaantunut ja kääntää aivan kaiken ylösalaisin yrittäen loukata mahdollisimman pahasti sanomatta kuitenkaan mitään ala-arvoista (haukkuminen). Puheet olisivat todella loukkaavia ellen oikeasti tietäisi, että pian hän taas kokee asiat toisin. Harmillista, ettei oma mielenterveyteni riitä toimimaan kärsivällisesti hänen suhteensa. Jos tietäisin mitä nyt tiedän ja olisin henkisesti tasapainoinen ihminen, niin asiat olisivat huomattavasti helpompia. Mutten ole, eivätkä asiat ole.

Jep. Taas tulevat päivät tuntuvat epämääräisyydessään hieman ahdistavilta. Nyt se ei ole vielä niin tuntuvaa, koska olen jotenkin ehtynyt hetkellisesti. Mutta tiedän, että jos epävarma tilanne villitsee jatkossakin, niin myös ahdistus lisääntyy. Aion kysyä Ronilta myöhemmin, että toteutuiko hänen työmatkansa vai ei. Jos hän on lähtenyt hoitamaan bisneksiään niin edessä on väkisinkin pieni aikalisä väleihimme. Se saattaisi olla hyvä asia. Ja koska hän oli edellisiltana taas niin hempeä ja halukas vaikka mihin kanssani, niin voi olla että hän on säikähtänyt ja järjestänyt reissun, jotta pääsee irtaantumaan taas hetkeksi. Suotakoot se sitten hänelle. Jos hän jää tänne, niin kaikki on hieman stressaavampaa. Mutta ainakin olisimme toistemme lähellä. Iltapäivällä tytöt käyvät läpi kepeän iloisesti viikonlopun tapahtumia ja seuraavan suunnitelmia. Roni aiheuttaa minullekin sen, etten voi sopia ja lyödä lukkoon mitään. Hän ei pysty siihen missään asioissa, ja ollessani hänen läheisyydessään saan tartunnan. Nyt jo ahdistaa, kun tässä kuussa on yksi tapahtuma johon olisi aika tärkeä osallistua. En tiedä pystynkö osallistumaan jos ahdistuksen taso on tämä. Saako olla niin itsekäs ja peruuttaa osallistuminen jos oikeasti tuntuu siltä ettei pysty? En tiedä. Tänään on synkeä maanantai ja kaikkein järkevintä olisi suhtautua tyynesti ja vastaanottavaisesti koti-iltaan. Olen ollut taas päiväkaudet menossa, joten pitäisi tuntua hyvältä olla rauhassa jonkin aikaa omissa oloissani. Mutta se ei tunnu kovinkaan ihanalta ajatukselta. En tarvitse lepoa tai omaa aikaa. Perhettä ja ystäviä haluan tavata, ja se onnistuu näinä päivinä oikein loistavasti, mutta en tarvitse sen enempää luppoaikaa. No okei, suihkussa varmaan olisi ihan hyvä käydä ja laittaa vaatteet pesuun. Mietin, että pitäisikö minun noutaa joku halpa viini siltä varalta että tarvitse lasillisen. Olen saanut jonkin verran palautetta siitä, että minun pitäisi pohtia päihteidenkäyttöäni. Mutta miksi? Tulisiko minulle siitä parempi olo? Juuri tällä hetkellä päihteidenkäyttöni ei edelleenkään vaikuta arkeeni tai toimintakykyyni. Ehkäpä jotkut vahvemmat päihdeaineet voivat vaikuttaa ahdistuksen tai paniikin tuntemuksiin, joten tietenkään ei sellaisia tule ottaa liikaa tavaksi. Mutten muutoin näe mitään riittävää syytä miettiä esimerkiksi alkoholin käyttöäni. Otan viiniä jos huvittaa silloin kun siltä tuntuu. Ja jos en halua ottaa niin en ota. Keep it simple. En jaksa kärvistellä tuskaisessa ahdistuksessa jos lasillinen viiniä helpottaa vähän oloa. Kärsin kyllä ihan riittävästi muutenkin. Ja jos mieleni muuttuu joskus, niin sitten ajatellaan eri tavalla. 

Ja sama pätee suhteeseeni ruokaan. Rakastan ruokaa ja syömistä oikeasti. Olen aikaisemminkin maininnut, että jo pelkkä ajatus jostain ravintolaillallisesta innostaa minua usein suuresti jo ennakkoon. Mutta ei sitä tarvitse harrastaa joka päivä. Silloin kun mennään ulos syömään niin syödään kunnolla, ja se voidaan tehdä siksi, että muina aikoina ei ole pakko mättää itseään täyteen. Uskon, että näissä asioissa voi kuunnella omia tuntemuksiaan. Jos ei ruoka maistu eikä ole paha olo, niin eiköhän siinä hengissä selviä siihen asti että nälkä taas koittaa. Joskus tekee hyvää olla syömättä. Eräs tuttavanikin kertoi kokeilevansa ruokavaliota, jossa syödään ruoka-annos kahdesti päivässä, eikä muutoin mitään. Sellaista se on. Kaikille ei sovi samat dietit. Minua ärsyttää ne päivät kun minun tekee mieli napostella jotain, tai on pakko tilata roskaruokaa (koska annan itseni myöskin herkutella jos siltä tuntuu). Joten siksi olen tyytyväinen niinä päivinä kun ruoka ei maita ollenkaan, koska silloin voi vain olla eikä tarvitse edes yrittää hillitä itseään. Ja jos skippaa lounaan, niin voi illalla syödä jotain kunnollista ja oikeasti hyvää. Rakastan esimerkiksi kermaisia pastoja, muttei niitä voi joka päivä syödä. Haluan olla hoikka. Se on minulle luontainen olomuoto ja voin huonosti jos painoa kertyy. Ja silloin kun minua ei ahdista niin ruokahalukin on parempi. Aina ei voi kaikkea saada. Ja vaikka lenkkeilen ja sen vaikutuksen huomaa myös, niin pidän syömisiä suurempana faktorina painoasioissa. Iltapäivällä kysyn Ronilta miten työkeikan kanssa on käynyt. En edes jaksa ajatella näitä sekoiluasioita enkä anna niiden vaikuttaa kommunikaatioomme. Haluan osoittaa että pystyn sivuuttamaan nuo jutut ja olemaan meistä se tasaisempi ja loogisempi puolisko. Vaikka huonona päivänä häntä ei se pisaraakaan liikuta. Mutta silti. Hieman myöhemmin Roni vastaa, että selvittelee asiaa vielä, mutta todennäköisesti on menossa. Okei, ehkä se on parempi niin.

Saavun kotiin, kun olen ensin syönyt pienen palan lohta ja salaattia perheenjäsenten seurana. En käy viinikaupan kautta vielä. Ajattelen, että jos minun rupeaa tehdä mieli niin kävelykin tekisi samalla hyvää. Mutta kun istun omalle lempipaikalleni niin huomaankin puolikkaan viinipullon vieressäni lattialla. Hyvä. BLING. Harri kertoo kuulumisiaan ja kyselee miten olen voinut. Nyt taas tarkkana! Hän on vieläkin siellä kiinnostuneena minusta, vaikka olen ollut hieman etäisempi. Minun on arvostettava sitä ja olla luopumatta hänestä oman tyhmyyteni vuoksi. Mutta on todella vaikeaa yrittää toimia järkevästi ja tehdä toiselle selväksi, että olen kiinnostunut hänestä, jos samalla sisimmässä pistää. Haluaisin keskittyä yhteen ihmiseen, jota kohtaan tunnen vahvoja tunteita. Haluaisin viestiä vain hänelle. Mutta se olisi taas toisenlainen emotionaalinen itsemurha Ronin kanssa. Voin vain toivoa, että saisin samanlaiset välit luotua Harrin kaltaiseen ihmiseen ja irtaannuttua Ronista jos tilanne ei voi muuttua. Harri haluaisi tavata. Mukavaa. Mutta ajatus päivän sopimisesta puristaa rintaa. Ajatus siitä että tapaan jonkun toisen heti sekopääpsykon jälkeen tuntuu väärältä. Miten saisin oikaistua nämä tyhmät tunnereaktiot. Samaan aikaan muistan, että minulla on lukematta Tunne lukkosi -kirja. Ehkäpä huvikseni selaan sen läpi josko self helpistä olisi vielä jotain apua tähän sisäiseen kaaokseen. Vastaan Harrille jotain mahdollisimman neutraalia jotta saisin vähän lisäaikaa orientoitua tapaamiseen. Ahdistus säkenöi rinnassani. Alan nuokkua tuolissani. Nukahdan hetkeksi siihen istuessani ja heti näen selkeää unta. Unessa olen Ronin kanssa ja hän sanoo, että on viimenkin aivan tosissaan ja kaivaa taskusta sormuksen, hahahaha! Onpas hassua. Tosielämässä kaikkihan on sinänsä aivan ennallaan. Varmaan taas tapaamme Ronin kanssa ennemmin tai myöhemmin ja sitten sama pelleily jatkuu tai jotain tapahtuu. Sama oravanpyörä pyörii taukoineen ja kohokohtineen. Tai sitten ei. Ongelmana nyt on se, että jos hän on poissa ja näen Harria (mikä on oikein?) niin minun on pidettävä tilanne aisoissa siten etten anna kenenkään ymmärtää mitään liikaa. Niin kauan kunnes olen selvillä vesillä Ronista niin minun on oltava tarkkana etten loukkaa ketään muuta. 

Toivuttuani pikaisista päiväunista päätän kävellä lähikauppaan eestaas ihan vain siksi, koska olo on niin tunkkainen ja ulkoilma keventää mieltä ainakin ihan vähäsen. Ja saan hetken taas kulutettua eteenpäin tästä tylsästä päivästä. En tarvitse mitään, koska minulla on illaksi hapankorppuja päällisineen, (sekä tarvittaessa vaikka smoothieita ja maustamatonta jogurttia lisukkeineen) mutta voin ostaa kivennäisveden juotavaksi viininjämäni kanssa. Kävelymatka tuntuu aivan liian lyhyeltä ja tekisi melkein mieli lähteä kunnon lenkille. Mutta jostain syystä päädyn suoraan takaisin kotiin pienen tihkusateen saattelemana. Noin pieni käynti ei riitä hirveästi piristämään, mutta ehkä tämä fiilis on ihan sallittu maanantaiksi. Puhelin piippailee tinderiä. Pidin sitä pitkästä aikaa aktiivisena ollessani ulkona Ryanin kanssa. Uudet matchit tekevät ahkerasti tuttavuutta. On kiva jutella ihmisten kanssa. Se on oikeasti jotenkin lohduttavaa, vaikken sieltä nyt koe mitään etsivänikään. Mutten niin myöskään kenellekään väitä tai profiilissani mainitse. Siksi en osaa ihan kamalasti loukkaantua jos Roni tai joku muu käyttää välillä tinderiä. Tiedän, että se voi olla aivan harmitonta ajankulua. Jos jotain sitoumuksia tehtäisiin, niin sitten tinderit saisivat lähteä. Selailen kirjaa ja olen perinteisen semiahdistunut ja okei tilani kanssa, kun BLIBLING. Roni sanoo nimeäni. Samantien  paha olo iskee. Menisi nyt vain rauhassa sinne matkalle, eikä jatkaisi tätä sekoamiskierrettä, joka on saanut ennätykselliset kierrokset viimeisen vuorokauden aikana. Vastaan hänelle hänen nimellänsä. Ja hän kirjoittaa vastausta monta minuuttia. Oksettava olo iskee heti. Miksi jollain ihmisellä on toiseen fyysinen vaikutus. Roni sanoo, että oikeasti on sitä mieltä ettei pysty mihinkään loppuelämän suhteeseen. No daa, sehän nyt on jo kuultu. Sanon ettei samoja asioita tarvitse taas käydä läpi kun hän siellä ahdistuu yksinään taas hempeilyjuttujensa jälkeen. Höh. Odotin jo hetken jotain uutta, mutta edelleen tismalleen samat asiat pyörivät ympyrää. Se mikä tässä on hyvä puoli on se, että nyt kun hän nähtävästi kokee tärkeäksi jankuttaa tätä niin minun on ehkä helpompi tunteellisesti tavata Harri. Kysyn onko hän lähdössä matkalle ja juttelemme siitä aivan normaaliin tapaan usein viestein. Hän lähtee, mutta minä en lähde mukaan draamailuun enää, koska se on jo nähty. Lähetän heti Harrille viestin, jossa ehdotan alustavasti jotain päivää tapaamista varten. Kumma kyllä heti, kun olemme vaihdelleet viestejä Ronin kanssa ja näen taas missä umpikujassa hän oikein on, niin oma oloni paranee. Tajuan, että minä ymmärrän tämän sekopäisen karusellimme edes joten kuten, mutta hänellä ei ole siitä mitään hajua. Käynnissä on todella outo itsepetos. Joudun sanomaan, hänelle suoraan, että hän on aina se joka kaikkeen tekee aloitteen ja alkaa haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta, ja jos satun menemään mukaan niin hän kääntää kelkkansa heti. Tämä on niin nähty. Hän myöntää että olen oikeassa. Olen täysin cool, ja oikeastaan tunnenkin olevani. Vaihdamme illan aikana hauskoja viestejä jostain aivan muusta asiasta niin kuin aina ennenkin. Nyt ei palata mihinkään mykkäkouluihin. Toki varmaan taas tunteet heittelee ja tiedän, ettei voi tietää mikä on hänen tunnetilansa taas huomenna tai viikon päästä. Mutta ehkä oikeasti osaan jo nykyään sivuuttaa nämä hänen jatkuvat oikkunsa kepeämmin. Voisiko oma ahdistusoireyhtymäni lieventyä kun tietoisesti hän taas irtisanoutuu väleistämme, jolloin minun ei tarvitse stressata välejämme? En tiedä, katsotaan! Odotan innolla. Ja otan lasillisen viiniä.