Sano muruksi vaan jos haluut leikkiä tulella

Tasaisesta ahdistuksesta huolimatta selviän tiistaista yllättävän hyvin. Jutustelen iloisennäköisenä (ei välttämättä iloisena) kahvitauolla ja säikähdän sitä, että heinäkuu on pian ohi. Työkaverit palailevat lomilta, mitä ihmettä. Minusta tuntuu edelleenkin siltä, että kesä ei ole vielä edes vauhdissa! Itse en ole juurikaan jaksanut pitää lomia yksittäisiä lomapäiviä enempää, koska en kestä vapaapäiviä ilman tekemistä. Olen ennemmin töissä, kuin ahdistumassa siitä etten keksi riittävän järkevää tekemistä itselleni. Etenkin nyt, kun en pysty sitoutumaan mihinkään vähääkään pidempään matkaan, kun asiat ovat tällä mantereella niin keskeneräiset. Nyt jo yli vuoden olen aktiivisesti ajatellut, että ihan pian! Ihan pian minulla on joku, jonka kanssa suunnitella ihania matkoja. Mutta nähtävästi se ei ole niin yksinkertaista. Tässäkin tilanteessa joku saattaisi ajatella, että mikset vaan varaa matkaa ja lähde yksin tai ystävän kanssa, jos matkakuume kerran on noin kova ja lomatkin käyttämättä! No siksi, koska vaikka käytännössä pärjäisin matkalla loistavasti yksin tai perheenjäsenen tai kaverin kanssa, niin en pysty koska ahdistus. Koska fomo. Ennemmin istun yksin kotona odottamassa ihmettä, kuin sitoudun pariksi viikoksi valkohiekkaiseen turkoosivetiseen rantaan. Jep, yksinkertaista. Pakko ajatella, että vielä tulee aika jolloin sekin on mahdollista. Mutta ehken ansaitse sitä. Ehkä se on yliarvostettua. No, jokatapauksessa tunnen oloni jopa ylpeäksi, että tiistaina käyn pitkästä aikaa ulkona lounaalla vanhalla tutulla vakkarisalaatilla sukulaisen kanssa. Salaatti maistuu oikein hyvin, kun olen pitänyt siitä kyllästymisen jälkeen riittävän tauon. Iltapäivällä haluan lieventää ahdistustani lähettämällä jonkun hauskan ja ajankohtaisen insideviestin Ronille, joka reagoi siihen heti myönteisesti. Hyvä. Töistä menen kotiin ja olo on tylsistynyt. Ei mitään karkupaikkaa tai aktivitettia johon voisi karata. Paitsi lenkille. Teen pitkän lähes kymmenen kilometrin lenkin ja sen aikana oloni on aika hyvä. Vaikka jotenkin huomaan, että joskus reipas lenkkeily ei tunnu miltään. Siis tuntuu, että sitä voisi jatkaa ikuisesti. Voi aina kääntyä kiertoreitille uudestaan ja uudestaan. Ei halua palata kotiin. Mutta palaan kuitenkin kaupan kautta. Minulla on tilaisuus mennä saunaan, joten ostan kylmiä siidereitä ja jonkun uuden kookosjuoman. Sekä purkillisen ruismarjapuuroa seuraavalle päivälle lounaaksi, ja pari tonnikalapurkkia ja herkkusienisäilykettä hätävararuoaksi. 

 Otan puhelimen kylpyhuoneeseen siltä varalta jos joku vaikka keksisi minulle jotain sanottavaa. Mutta ei keksi. Kuuntelen Lana Del Rayta juodessani hiilihapotettua kookosjuomaa (en siideriä!) ja pesen hiukset hyvin, mutten ajele sääriä siitä huolimatta, että ehkä huomenna on tarkoitus tavata Harri. Ei jaksa. Olen toiminnallinen, olen sosiaalinen. Lievä ahdistus saa olla siinä taustalla ihan omassa rauhassaan. Pukeudun heti pyjamaan ja kello onkin jo yli yhdeksän illalla. BLING. Nino. Kiva herrasmiesmäinen Nino lähettää maisemakuvia iltalenkiltään. Kertoo kuntoilustaan. Kysyy mitä aion tehdä viikonloppuna. Voi harmi, ahdistus sykähtää, tiedän mitä hän aikoo seuraavaksi ehdottaa. Ja niin hän tekeekin. Olisi kiva nähdä! Hymiö, hymiö, hymiö. Hän on yrittänyt saada aikaan kanssani viimehetken tapaamisia jo monta viikkoa, joten nyt hän aikoo ajoissa varmistaa, että tapaisimme ennaltasovitusti. Hän ei puhu treffeistä. Vain siitä, että olisi kiva nähdä. No, olisihan se, jos olisin vähän normaalimpi ihminen. On tietenkin kiva, että jos jättäydyn pois viikonlopun tilaisuudesta ja jään kaupunkiin, eikä Roni tulekaan, niin minulla olisi muuta seuraa. Mitäpä muutakaan siis teen, kuin olen ympäripyöreä ja selittelen etten ole vielä varma olenko täällä (totta), mutta jos olen, niin olisi toki kiva törmätä! Huomatkaa, etten sovi yhtään mitään, vaan sanon vain että se voisi olla kiva, mikäli niin pääsisi käymään. Ei lupauksia, ei sitoumuksia. Vain mahdollisuuksia ja hätävaroja. Totean hänelle myös, että jos hänelle ilmaantuisi muita suunnitelmia, niin niitä ei tule minun takiani lykätä. Hyvä. Puhdas omatunto. Uskon, että saisin itselleni seuraa myös Javierista ja Rickysta ja Ryanista, jos he vain ovat hollilla viikonloppuna. Aika kauheaa, että minulla on näin monta uutta mieskaveria, jotka erilaisin motiivein ja odotuksin haluavat viettää kanssani aikaa. Kokata minulle, viedä syömään, tyydyttää kaikin tavoin, maistella konjakkeja, katsoa elokuvia, juhlia. Kai olen onnekas. Kaikille heille voin puhua ahdistuksestani ja saada näennäistä myötätuntoa ja huomiota. Silityksiä ja "Äläs nyt, sullahan on kaikki hyvin" -lauseita. Joo, niin onkin.  

Myös se tapaamaton edellisvuoden tinderi on taas alkanut kysellä kuulumisia, jonka tapaamisen peruutin viime kesäkuussa Carloksen vuoksi. Se oli ainoa kerta, kun olen perunut sovitut treffit. Hän kysyy voisiko piristää oloani vaikkapa viemällä minut ulos syömään ja viinilasilliselle. Noh, varmasti hetkeksi voisikin! Mutta en edes jaksa ajatella uusia treffejä tällä hetkellä. Myös Joni, jonka luona yövyin silloin viime viikonloppuna on soitellut minulle keskellä yötä. Varmaan jäänyt ilman seuraa klubilla ja muistanut minut. Heh. Myöhään illalla mennessäni sänkyyn (yhden viinilasillisen jälkeen) lähetän Ronille hyvänyönviestin. Siksi koska huvittaa ja voin. Jos laskelmoisin ja ajattelisin viestipolitiikkaa, niin ajattelisin, että on hänen vuoronsa tehdä aloite. Mutta se ei nyt kiinnosta minua. Haluan, että asiat etenevät ja ratkaistuvat ja siinä ei nyt ylimääräiset leikit auta. Roni vastaa nopeasti iloisen hyvänyönviestin. Ei sydämiä minulta eikä häneltä, mutta ei se mitään. Hän on selvinpäin. Saunan jälkeen nuhjuiset, likaiset lakanat tuntuvat inhottavilta, mutta en jaksa alkaa vaihdella niitä, kun olen jo ehtinyt hypätä sänkyyn. Olkoot. Nukun hyvin aamuun asti. Univelat alkavat olla kuitattu. Aamulla huomaan, että kirjahyllyn reunalle on jäänyt puolikas juomaton viinilasillinen ja yllätyn itsekin. Hammaspesun jälkeen vedän hiukset kiinni ja teen hyvin vähäpätöisen ehostuksen kasvoihin. Vakkarityövaatteet päälle eli istuvat housut ja rento yläosa. Työvaatteet ovat iloisia ja värikkäitä toisin kuin useimmat vapaa-ajan vaatteeni. Vilkaisen puhelinta ja siellä jo joku random-ig-häirikkö kyselee missä oikein olen ja mitä teen. Tapaamaton tinderi ehdottaa edelleen tapaamista. Ei muuta. Hyvä. Ahdistustaso tuntuu ainakin heti aamulla hieman alhaisemmalta kuin edellisenä päivänä. Se johtuu mielestäni siitä, että olemme olleet nyt paljon hillitympiä kommunikoinnissamme Ronin kanssa. Koska kaipuu välillämme ei ole niin näkyvää, niin on helpompi olla hänestä erossa. En ole vielä kysynyt häneltä tarkempia aikatauluja, mutta teen niin heti kun sopiva tilaisuus tulee. Ajatus siitä, että tapaan Harrin tänään tuntuu ihan ookoolta. En hypi riemusta ja perhoset ovat koomassa, mutta heti kun polttelevat tunteet astuvat hieman sivuun niin järki saa taas enemmän sijaa. Huomasin muuten viimeksi, kun Harri kysyi, että tapaisimmeko, niin hän käytti sanontaa "jos sulla on aikaa tai kiinnostusta tavata". Hän ei ole sanonut niin aikaisemmin. Eli jostain syystä hän ei ole enää niin varma tavoitteistani hänen suhteensa. Ja onhan se ihan oikeutettua. Mutta kyllä. Vielä on kiinnostusta nähdä. Vaikka väkisin. Lähetän hänelle iloisen viestin, joka pohjustaa varmistusta tapaamiselle, ja pidän sormet ristissä ettei Roni ilmoita yhtäkkiä saapuvansa kaupunkiin. Vaikka oikeastaan juuri sitä toivonkin.

Ajatus tulevasta viikonlopusta tuntuu juuri nyt hyvin ahdistavalta. En siedä ajatusta siitä, etten tiedä mitä teen. En siedä ajatusta siitä, etten tiedä onko Roni täällä vai ei. Siksi se on selvitettävä mahdollisimman pian. BLING. Ricky viestii ja kertoo taas ongelmista eksänsä kanssa. Heillä on vaikeuksia sopia lasten tapaamisista. Ricky on mukava ja ihan fiksu tyyppi, mutta on onnistunut lisääntymään naisen kanssa, jolla on jo ennestään kaksi lasta. En pidä Rickyä epätoivoisena, mutta hyväuskoisena romantikkona. Nyt soon-to-be-entinen vaimo (minulle selvisi vasta äskettäin, että he olivat naimisissakin) ei suostu kommunikoimaan ja vaikeuttaa tapaamisia ja yhteydenpitoa. Tietenkin kuulen vain yhden puolen stoorista, joka ei minua edes kauheasti kiinnosta, mutta onhan näitä nähty. Minua ei haittaa jos potentiaalisella miesystävälläni olisi lapsi. Aina tuollaiset asiat jotenkin järjestyvät, enkä usko, että kukaan pakottaisi minua mihinkään aktiiviseen äitipuolen rooliin. Vaikka oma elämäntilanteeni on nyt fokusoitunut villiin sinkkuelämään, niin olen viettänyt lukuisia hetkiä korkeasaaressa ja muualla pikkutyyppienkin kanssa, enkä näe jälkikasvua deal breakerina, vaikka en aio hiekkalaatikon reunalle mennäkään. Joka tapauksessa Rickyn kanssa keskustelu jopa kohentaa hetkellisesti mieltäni. BLING. Harri vastaa ja kertoo yksityiskohtaisesti harrastuksistaan, joissa on nyt ollut. Mukavaa. Kysyn suoraan, että nähdäänkö tänään. Koska huomenna minulla on myös vapaailta ja tiedän, että haluan ehkäpä taas nollata hieman enemmän ja tällä kertaa olisi parempi jos Harri ei olisi sitä todistamassa. Olisi parempi jos Roni olisi sitä todistamassa. Btw, en pidä kauheasti Ida Paulin ja Kalle Lindrothin aikaisemmasta tuotannosta. Ne ovat mielestäni sellaisia sinisävyisiä ja ponnettomia teinibiisejä. Mutta tästä kuplasta on pakko tykätä, koska sehän selvästi kertoo minusta ja Ronista. Paitsi, että emme aja kehäkolmosta, koska pidämme takseista ja alkoholista. Mutta en usko, että Kalle ja Idakaan tässä oikeastaan autoa ajelevat.

Syön lounaaksi sen eilen ostamani ruismarjapuuron, jossa on 70 kilokaloria sadassa. Ja se on yllättävän hyvää, siis herkullista! Tätä lisää. Töissä on hiljaista joten leikin taas somessa, jossa kommentoin typeriä tai mukahauskoja juttuja ventovieraiden kuviin tai kommentteihin. Viihdettä ja vittuilua, kuten Roni sanoo. En voi sille mitään, mutta ihmisten yksinkertaisuus pääsee yllättämään aina uudelleen ja uudelleen. En yhtään ihmettele sitä, että on niin vaikea löytää samanhenkistä seuraa. En ihmettele, kun Roni(kin) sanoo, että valtaosa hänen tapaamistaan ihmisistä on sisältä tyhjiä, liian tyytyväisiä keskinkertaiseen ja tavalliseen, ei ole sitä poltetta päästä jonnekin (karkuun ahdistusta). Siltä minustakin usein tuntuu. Ja uskon, että vika on meissä. Meissä se ongelma on. Se pakko olla erikoinen ja erityinen ja päästä pois. Ulkopuolisuuden tunne, joka on ollut läsnä jo lapsesta lähtien. Sisarukseni on kokenut elämän samoin. Että olemme vähän siellä laidalla katselemassa normaalia elämää, emmekä oikein tajua miksi muut ovat niin tyytyväisiä, mutta hän on suoriutunut siitä huolimatta kaikesta loistavasti. Osaa nauttia urasta ja rivarista ja perunoiden kasvattamisesta. Ehkä minäkin voisin. BLING. Harri vastaa minulle kysymyksellä, että haluaisinko lähteä hänen kanssaan pihalle maistelemaan viinejä. Siis oikeasti, onko tämän mies hullu vai epätoivoinen vai oikea matchi minulle? En melkein voi uskoa, että sen jälkeen kun olen ollut aivan tiltissä ja sekoillut ties mitä, niin hän edelleenkin haluaa juottaa minulle viiniä. Munlaiseni mies selvästikin. On siis asennoiduttava nyt antamaan kaikki mitä vain pystyn tähän tapaamiseen, koska en voi kaikesta edistyksestä huolimatta laskea mitään Ronin varaan. Todennäköisesti minua ahdistaa ja yritän illan mittaan korjata oloani suuremmalla määrällä viinillä. Pitäisiköhän ottaa ennakkoon pieni annos ahdistuslääkettä, jota minulla on vielä jäljellä reseptittömänä? Se voisi olla hyvä idea.