Ahdistus vs. ahdistuksettomuus

Keskiviikkona työpäivän aikana olotilani ailahtelee ees taas sen suhteen, että mitä oikein haluan ja miten aion toimia. Taas jälkikäteen huomaan miten ahdistus saa minut käyttäytymään typerästi ja ylireagoimaan. Mutta onneksi se näkyy vain täällä, ja tuntuu vain sisälläni. Jokin kontrolli pitää minut pahoillakin hetkillä kurissa, enkä näytä Javierille sitä, miten kärsimätön kaiken tämän keskellä olen. Kun olen tasaantuneessa mielentilassa, niin näen asian heti paljon neutraalimmasta näkökulmasta. Ja aina silloin kiittelen itseäni, etten antanut ahdistukselle liikaa sijaa kännykkäni näppäimistöllä. Vaikken aina näe omaa käyttäytymistäni objektiivisesti, niin tiedän kyllä missä hyvän käytöksen rajat menevät. Minä en pommita ketään viesteillä. En soittele tuhatta kertaa. En hauku. En vaadi mitään. Vaan viestini ovat aina asiallisia ja ystävällisiä. Se, että Javier sanoo heti ahdistuvansa ja kokevansa painostusta ei liity minuun. Se ei johdu minun viesteistäni. Se on osa häntä. Se on hänen ongelmansa. Kuten olen aiemminkin sanonut, niin hänen pitää saada tehdä aloite. Hänen pitää saada tuntea olevansa ohjaksissa. Silloin kun olen saatavilla, niin hänen pitää saada päättää miten asiat menevät. Ja siksi jos minä yritän hienovaraisestikaan viedä asiaa eteenpäin, saa se hänet perääntymään. Hänen on tosi vaikea antaa itsestään mitään hyvää. Ja sen hän on sanonut minulle suoraan. Minähän tiesin tämän jo kauan sitten, kun ennakoin miten tämä prosessi tulee menemään. Mehän olemme olleet tässä pisteessä jo aiemminkin. Ja se on aina mennyt juuri näin. Että hän on kolea ja passiivinen, jolloin minä peräännyn ja etäännyn tietoisesti. Jotenkin saan varmaan koottua itseni ja päätän olla olematta liian säälittävä ja siirrän keskittymiseni muualle. Ja kun en ole enää saatavilla, niin hän saattaa muuttaa mieltään. Mutta kaiken tämän keskellä sitä on vaikea muistaa. Yksinkertaisesti olen niin hukkunut omiin tunteisiini ja vääristyneisiin ajatuksiini, etten muista olla kärsivällinen ja cool. Vaikka se on ainoa asia, mitä minun pitäisi tehdä. Miten se voikaan olla näin vaikeaa. Siksi, koska ahdistus huutaa korvissani, että jos en nyt toimi, niin hän on pian jonkun toisen kanssa. Se raapii kynsillään kraateria kuin liitutaulua ja pakottaa minut mustasukkaiseksi ja malttamattomaksi. Se painaa palohälyttimen ulvomaan päässäni, vaikkei tulta näy missään. Se saa minut uskomaan, etten ikinä löydä ketään parempaa ja nyt pitää toimia ennen kuin on liian myöhäistä! Ahdistus vääristää koko ajantajun ja jokainen päivä ilman kommunikaatiota tuntuu ikuisuudelta. Tuntuu kuin olisi koko ajan kauhea kiire. Tuntuu kuin kyse olisi maailman tärkeimmästä asiasta, mikä menee pieleen jos en heti tee jotain. Ja sitä tunnetta on vaikea käsitellä ilman että oikeasti tekee jotain asialle. Siksi puran näitä samoja asioita kirjoituksiini. Jotta saisin tehtyä edes jotain. 

Vaihdamme päivän aikana kivan kaverin Santun kanssa pari viestiä. Keskustelu muiden kanssa auttaa aina vähän. Se muistuttaa siitä, että on olemassa muutakin kuin tämä tilanne, joka koittaa viedä kaiken huomioni. Yritän keskittyä töihin ja olla rauhoittunut. Mutta vähän väliä ahdistus ehdottelee, että mitäs jos sittenkin viestisit Javierille jotain. Muuten hän ehtii sopia viikonlopuksi muuta menoa! Mitäs jos hän luulee, että olen vihainen ja odottaa, että minä otan yhteyttä! On tosi vaikea olla uskomatta noita juttuja. Tosi vaikea. Ja minulla on aika hyvä itsekuri. Ahdistus on ovela ja se hokee minulle, että aina on parempi viestiä kuin olla viestimättä. Itsehän olen ollut sitä mieltä, niin miksen olisi nyt! Se sanoo, että kannattaa aina kertoa miltä oikeasti tuntuu, eihän hän muuten voi tietää. Jo tässä vaiheessa viikkoa viimeistään pitää sopia viikonloppumenoista! Kysy nyt nopeasti, että tavataanko! Muuten se on oma vika, että kaikki meni pieleen! Kun tällaiset asiat pyörivät mielessä, on vaikea vastustaa niitä. Aina yrittää löytää jonkun kompromissin, joka sitten on jokin kiva viesti, joka joko johtaa johonkin tai ei johda. Yritän tukahduttaa näitä ajatuksia miettimällä Javierin huonoja puolia. Suunnittelemalla tinderin aktivoimista. Ja ajattelemalla lohtukainaloita. Mutta ahdistus huutaa taustalla. Hermot ovat tavallista kireämmällä. Tekee mieli tiuskia liian herkästi perheenjäsenille. Tekee mieli vain itkeä ja juoda viiniä yksin kunnes aivokemiat tekisivät hetkeksi hyvän olon. Mutta koska yritän olla edes jokseenkin järkevä ihminen, niin menen väkisin ruokakauppaan ja näen sukulaisiani, joiden juttuihin koitan keskittyä. Ja juuri kun olen saanut mieleni suhteellisen tasaiseksi ja näen valoa tunnelin päässä, niin mieleeni tupsahtaa miellyttävä houkutus siitä, että miksen olisi hyvä tyyppi ja ottaisi sovittelevasti yhteyttä. Tai miksen olisi vahva tyyppi ja sanoisi hänelle jo, että ei kiitos. Ja siitä ajatuskierre taas alkaa. Kuulostaa ihan sairaalta, mutta siten se tässä taustalla vaihtelevasti pyörii. Monet ovat vastaavissa tilanteissa. Monet eivät hillitse itseään vaan sanovat ja tekevät asioita, joita myöhemmin katuvat. Ehkä kaikille käy niin joskus. Minä ainakin yritän joten kuten kehittyä ja saada itseäni aisoihin. Edes nyt. Edes tässä asiassa. Tuntuu ettei aika mene eteenpäin ollenkaan. Viikonloppuisin kun hymyilyttää niin se on hyvä asia. Mutta nyt se vain antaa lisää tilaa olla ahdistunut.

Ainoa todellinen tavoite siis on päästä ahdistuksesta eroon. En voi olla varma siitä mitä oikeasti haluan tai ajattelen niin kauan kun olen ahdistunut. Ei Javier liity tähän koko juttuun välttämättä mitenkään. Se vain on nyt kanavani johon ahdistus kohdistuu. Iltapäivällä en välitä enää mistään ja kysyn Javierin vihreältä palluralta hänen eilispäivän sairastumisestaan ihan muina miehinä. Hahaa! Yllätysliike! Etpäs ehtinyt estää sitä, ahdistus! Teeskentelen normaalia ihmistä. Kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan, kuten hänkin. Kuin salama kirkkaalta taivaalta tämä toimintatapa tipahti käsilleni. Javier vastaa heti monella viestillä kertomalla voinnistaan ja työpäivästään iloisesti nauravien hymynaamojen värittäessä chatikkunaa. Hän kertoo istuvansa juuri vessassa (yksi niistä asioista, joita voin miettiä silloin kun haluan tykätä hänestä vähemmän). Vastaan hänelle neutraalisti, mutten kysy mitään tai sano mitään, mikä saisi hänet ahdistumaan. Tämä vain oli hetkellinen päähänpisto, joka osoittaa että mitään sen kummempaa ei ole tapahtunut. En tiedä olisiko ollut parempi vain olla ihan hiljaa. Mutta en usko. Ainakin Javier vaikuttaa olevan oikein hyvällä tuulella. Ja mitä tapahtuu ahdistukselle? Hetkeksi se laantuu. Ihan kuin saisin huijattua sitä. Viheltelen ja esitän, että kaikki on ihan hyvin. Tänään voisi vaikka pestä pyykkiä. Älä ajattele mitään pahaa, älä päästä ahdistusta käsiksi epävarmuuksiin vielä. Pidätän lähes hengitystä, kun koitan äkkiä miettiä mantroja, joilla saisin pidettyä kraaterin hiljaisena. Vähän aikaa Javier on silmissäni tavanomainen vessassa kännykkää naputteleva ihminen, jolla ei pitäisi olla minuun mitään erityistä vaikutusta. Eihän millään tai kenelläkään pitäisi olla.  Minähän olen kärsivällinen ja cool. Katson kelloa ja tuntuu ettei se ole edennyt yhtään. Mietin, että tuplaan iltalääkkeeni toivoen sen äkkiä nopeuttavan ahdistuslääkityksen tehoamista. Eihän tästä tule muuten yhtään mitään. On tajuttoman stressaavaa olla pitkään yhtäjaksoisesti fyysisesti tuntuvassa ahdistustilassa. Siihen liittyy jatkuva kuvottava olo, joka estää syömisen. Lääkärikin on sanonut, että sisäinen ahdistus voi aiheuttaa fyysisiä oireita, joihin saankin kipulääkettä. Kraateri säteilee vartaloon ja tulehduttaa sen. Pilaa kaiken sisältä ja ulkoa. Se on pakko saada taas tukahdutettua, eikä Javier voi sitä tehdä.

Kaverit suunnittelevat jo piknikkiä seuraavalle illalle. Kiva saada olla mukana tässä. Saan keskityttyä täysillä ihaniin ystäviini huomenna, enkä varmasti ole koko ajan ahdistunut. Heti kun voin ajatella muuta ja jutella ystävien kanssa oloni tasoittuu. Kuten koko viikonlopun olin onnellinen. Javier ei edes käynyt mielessäni, mutta hän itse otti viikonlopun aikana yhteyttä ja vaihdoimme pari kuvaviestiä. Minua ei ahdistanut yhtään! Johtuuko se siitä, että en ehdi yliajatella kaikkea ollessani kiireinen hauskanpidossa. Vai siitä että silloin yleensä ainakin on lääkitys kohdillaan? En tiedä. Mutta viikonloput on pidettävä viikonloppuina ja ahdistus on saatava muilla keinoilla kuriin arkena. Olen purkanut niin paljon tätä pahaa oloa kirjoittamiseen ja saanut kavereilta muuta ajateltavaa, sekä ottanut puolikkaan ylimääräisen ahdistuslääkkeen, että ahdistus pysyy laimeana keskiviikon aikana. Tuntuu vapaalta hengittää. Heti kaikki omat tekstit ja ajatukset tuntuvat noloilta ja tekisi mieli poistaa ne. Hävettää olla tällainen. Mutta asiat ovat tosia sillä hetkellä kun ne ovat. En pääse ajassa taaksepäin muuttamaan ajatuksiani vaikka ne nyt tuntuvat hölmöiltä. Joten annan niiden olla. Ehkä joskus luen niitä myöhemmin ja opin jotain. Todennäköisesti ihmettelen silloin, että miten olen voinut edes ajatella ja toimia näin. Ja heti kun oloni on nyt tasaantunut, niin tilanne Javierin kanssa ei tunnu lainkaan kiireelliseltä tai vaikealta. Hän ei olekaan ainoa ihminen maan päällä. Ei minulla ole hänelle juuri nyt mitään asiaa. Tuntuu siltä, että asiat ratkeavat kyllä jollain tavalla. Elämä saattaa yllättää. Minun pitäisi vain olla rauhassa ja antaa asioiden tapahtua. Ahdistuksen keskeltä ei näe kuin vain putken läpi yhteen huonoon asiaan. Mutta nyt tuntuu siltä kuin horisontti olisi avautunut edessäni. Tältä minusta pitäisi tuntua aina. Tältäköhän minusta tuntuu sitten kun lääkitys tehoaa kunnolla. En malta odottaa. BLING. Heti kun kirjoitan näin niin Javier viestii minulle jotain kivaa siitä, että on matkalla töistä kotiin. Lähetän hänelle iloisen hymiön. Kaikki näyttäytyy niin erilaiselta, kun ahdistus ei ole huohottamassa niskaani. Melkein tulee kyynel silmään, kun mietin, että aina voisi tuntua tältä. En yhtään ihmettele, että joku haluaa syödä rauhottavia lääkkeitä joka päivä jos hirveästä olosta pääsee tähän autuaaseen tilaan. Tietystikään itse en näitä syö kuin vain tositarpeeseen, jotta toleranssit pysyvät alhaisina ja vaikuttavuus korkeana.