Laidasta laitaan sekunnissa

Yritän hyväksyä tämän hetkisen tilani keksimällä sille tarkoituksia. Miksi sain olla vähän aikaa ahdistuksesta vapaa? Ja miksi joudun nyt taistella sen kanssa taas. Minun on pakko olla oppinut jotain tärkeää. Jos nyt ajatellaan tarinamaista opetusta, niin selvästikin minun pitää olla yksin. Tulin tyytyväiseksi, kun irrottauduin kokonaan Jukasta ja olin pitkään ihan vain itsekseni kiinnostumatta vakavasti kenestäkään. Kaipaamatta erityisesti ketään. Koin kirjoituksenikin tylsiksi, kun olin niin tyytyväinen tavalliseen elämään, enkä hakenut mistään draamaa, tai joutunut purkamaan ahdistusta ulos itsestäni keksimällä kaikenlaisia valituksia. Muistan kuinka olen istunut kokouksessa töissä tuntien itseni lottovoittajaksi. Koska tunsin onnellisuutta. Ilman ketään tai mitään. Heti kun ajauduin tapailemaan Javieria ja annoin itseni ihastua taas häneen, kaikki meni pieleen. En tiedä huomasinko ahdistusta edes heti. Se verhoutuu niin hyvin sydänsuruksi etenkin minun kohdallani. Se on piilossa vartalon sisällä, eikä sitä heti erota muista ruumiinvaivoista. Koska miten ihmeessä jokin abstrakti asia voi aiheuttaa fyysistä kipua? Toukokuun alkupuolella olen ensimmäisiä kertoja maininnut epävarmat olotilat liittyen Javieriin. Ja siitä alamäki on alkanut kohti tosi ahdistunutta tilaa. Eli tätä on karkeasti ottaen kestänyt nyt reilut pari kuukautta. Mutta erityisen vahvana se yhdistyi siihen ajankohtaan, kun aloitin kipulääkityksen, jonka sivuoireena koin tosi vahvaa ahdistuneisuutta. Ja selittämätöntä itkuisuutta tavallista enemmän. Uskon kaikkien pikkutekijöiden yhdessä vaikuttaneen siihen, että olen juuri nyt kokenut olotilani kriisiytyneeksi. Olen kuitenkin tajunnut aika nopeasti mistä on kyse. Olen yrittänyt tarkkailla mikä on minua ja mikä on ahdistusta. Vaikka annoinkin sen taas vaikuttaa tekemisiini Javierin kanssa. Olen hakenut apua lääkäriltä. Ja nyt tässä pisteessä keskiössä on itse ahdistus ja sen lopullinen kutistaminen sellaisenaan. Ei Javier. Ei tinder. Ei sielunkumppani. Vaan kraateri, joka ei kuulu minuun. Nyt näen sen selkeästi minusta irrallisena ja ulkopuolisena asiana, josta on päästävä eroon. Ja ilomielin päästän irti Javierista, jotta saisin onnellisuudentunnon takaisin. Mene vain. Tehdään vaihtokaupat. En ole edes kauheasti miettinyt häntä. Ainakin tavallista vähemmän. En tuijottele häntä somessa. Ainakaan niin paljon kuin voisi kuvitella. Emme ole keskustelleet lähes viikkoon. Ja se on ehkä parempi niin. En suostu antamaan ahdistukselle enää kenenkään nimeä, koska sillä ei pitäisi olla sellaista valtaa ulottua minun asioihini. 

Minun on pakko muistaa, että ilman ahdistusta en tarvitse ketään. Se on se oleellisin ja vaikein juttu. Ahdistus tekee olosta yksinäisen ja epätoivoisen. Vaikkei minulla ole mitään syytä tuntea oloani sellaiseksi. Minun täytyy liittää tämä fakta kirjalliseen tsemppimantraani, jota voin lukea vaikealla hetkellä, kun omat ajatukset ei toimi. Se, mikä minua jonkin verran huolettaa, on se, ettei lääkärin minulle määräämä ahdistuslääke tunnu kauheasti toimivan. Siis se tarvittaessa otettava. Se ei poista tuntienkaan jälkeen keskiviikkona rintakehässä ja vatsassa tuntuvaa ahdistusta. Mutta ehkä tasoittaa ajatuksia jonkin verran. Ja lisää ruokahalua. Oikeastaan en edes tiedä mikä kipu tai tunto kuuluu ahdistukseen ja mikä ei. Mutta sen kyllä huomaa kun kraateri hiljenee. Ehkä kokeilen sen poistamista taas illemmalla paremmilla avuilla. Jotain kehitystä on kuitenkin kaiken kaikkiaan tapahtunut. Olen joskus ollut tilassa, jossa olen pitänyt täysin mahdottomana ajatuksena yksin olemista. Olen järjen tasolla tiennyt, että se olisi oikein. Mutta tunnetasolla en ole pystynyt siihen. En ole halunnut. En ole halunnut haluta. Mutta nyt en koe pakonomaiseksi sitä, että minulla olisi joku. Minullahan on vaikka ketä! Mutta minulla ei ole mikään kiire saada suhdetta vain suhteen vuoksi. Nyt Javier-kortti on katsottu läpi, eikä se ollut tähtiin kirjoitettu. Joten nostetaan samalla vaatimustasoa, ainakin siksi aikaa, kunnes ahdistus on taltutettu. Minä haluan sen ihmeen. Vuosisadan rakkaustarinan. Miksei. Vaikka siitä välähdyksen ehdinkin kokea. Ehkäpä sitten taas jossain vaiheessa yllätyn ja löydänkin jotain muuta. Siihen saakka koitan pitää tilanteen jollain tavalla hallinnassa kunnes kraateri on poissa. Ja pitää itseni keskittyneenä hyviin asioihin. Ehkä laitan tinderin päälle joku päivä jos siltä tuntuu. Ehkä kaipaan uutta juttuseuraa. Mutten ahdistuksen pakottamana. Ehkä lääke on tehonnut jonkin verran sittenkin, kun suhtautumiseni tilanteeseen on näinkin toiveikas.

Iltapäivä etenee keskiviikkona ja ihan yhtäkkiä taas kraateri havahtuu hereille. Sormea napsauttamalla. Siinä samalla kun työkaveri selittää jotain tärkeää asiaa, johon olen keskittynyt suhteellisen onnistuneena. Naps vain. Sen kuristusote nousee ylös kurkkuani pitkin. Ja se polttelee keuhkoja. Mitään ei ole tapahtunut. Ehkä aiemmin ottamani lääkkeen lieväkin vaikutus on lakannut. Nyt minulla on mahdollisuus koittaa keskittyä kohtelemaan ahdistusta sinä mikä se on. Enkä anna sen ulottua minun henkilökohtaisiin asioihini. Se väläyttelee mustasukkaisia ajatuksia mieleeni, jotka saavat aikaan viiltohaavoja sydämeeni. Uskomatonta miten nopeasti se saa kaiken muuttumaan. Teen hengitysharjoituksia, joihin suhtaudun tahtomattani vähän skeptisesti. Hengitä ulos tuplasti niin kauan kuin sisään. Keskity vain hengittämiseen ja laskemiseen. Viisi sisään. Kymmenen ulos. Googletan äkkiä neuvoja ahdistuksen poistamiseksi, mutten löydä mitään uutta. Ohjeissa neuvotaan kirjoittamaan ahdistuksesta ja rajaamaan huolien käsittelyä tiettyihin hetkiin. Juu, sitä tässä juuri tehdään. Yllättäen iskenyt ahdistuskohtaus tuntuu tosi pahalta. Ja tosi fyysiseltä. Olo muuttuu hetkessä toivottomaksi. Pystyn olla ajattelematta Javieria. Ja ymmärrän ettei tälle tunteelle ole mitään syytä. Mutta se ei poista pahaa oloa. Päätän, että odotan siihen saakka, kunnes lähden kotiin. Ja jos olo ei ole parantunut, niin otan uuden lääkkeen. Hengittelen hitaasti ja selaan taas lääkärin vapaita aikoja. Niitä ei juuri nyt ole. Ei se mitään, koska selviän omalla apteekillani kyllä. Mutta jos en pian saa keskimääräistä oloani tasaannutettua, niin minun on pakko saada parempaa apua lääkäriltä. Inhottaa miten vaikea on saada reseptejä. Mutta jos tilanne ei kohene, niin sitten on pakko yrittää. Mutta ei vielä. Annan itselleni pari viikkoa aikaa. 

Heti kotiinpäästyäni otan lääkkeen ahdistukseen. Olo on tuskaisen ahdistunut ja lasken taas kellosta alanko tuntea lääkkeen tehon. Olen palauttanut somessa Javierin näkyville, koska hyvällä hetkellä ajattelin, ettei sillä ole merkitystä. Mutta nyt huomaan välillä vilkuilevani sitä ja toivovani että hän sanoisi jotain. Mutta ei hän sano. Enkä minä. Saan päähäni ajatuksia siitä, kuinka ihan hyvin voisin kysyä kuulumisia. Mutta miksi tekisin niin? Miksi kysyisin mitään ihmiseltä, joka ei halunnut minua. Joka on kohdellut minua niin kylmästi heti sen jälkeen, kun hänen käytöksensä on lupaillut muuta. Minun on vaikea hyväksyä tappiota tässä asiassa. Minun on välillä vaikea hillitä ikävää. Ja se inhottaa minua, kun tiedän, ettei hän pysty samalla tavoin ikävöimään minua. Joskus on ikävöinyt. Ehkä tulee ikävöimään. Muttei ikinä oikealla hetkellä. Melkein jo lähetän hänelle viestin, kun hairahdun ajattelemaan, että ehkä hän odottaakin että aloitan keskustelun. Mutta todennäköisesti hän on baariassa ystäviensä kanssa. Itkettää taas tämä tilanne. Erilaiset huonot fiilikset nousevat pintaan vuorotellen. Minut on hylätty taas! En kelvannut taaskaan. Taas minulle tuli tämä olo. Vaikka oikeasti ajattelen, että tämä on Javierin moka ja menetys. Järjellä näen hänen ongelmansa estäneen suhteen ja tiedän että ihan pian en enää tunne häntä kohtaan näin. Järkevänä hetkenä tiedän, että paha mieli olisi jatkunut aina, vaikka olisimme jatkaneet juttua. Mutta nyt minun tekee pelkästään mieli pyytää häntä äkkiä tapaamaan, koska pakahdun ikävään. Koska on vain niin paha oo. Mutten ota yhteyttä. Koska yritän luottaa siihen, että kohta minusta tuntuu erilaiselta. Yritän muistaa sen, että tämä tunne ei ole oikea. Sukulainen tulee kylään ja minä parun kuin lapsi valittaen kaikesta. Olo ei ole parantunut. Sen lisäksi alaselkääni on yhtäkkiä alkanut särkeä niin ettei mikään asento poista sellaista tunnetta, kuin selän sisällä olisi pikkuiset levottomat jalat, jotka tanssivat siellä. Jomottava tasainen ärsytys keskellä alaselkää. Tietysti ahdistuksen mielestä minulla on jokin vakava sairaus. Jokin sisäelin on takuulla prakaamassa. Kun särkylääkekään ei auta. Päätän taas, että huomenna soitan eri lääkärille. Nyt kun paniikkiahdistus on päällä niin kaikki tuntuu täysin toivottomalta. Tunnen oloni hulluksi kun itken vain ilman mitään sen kummempaa syytä. Onkohan selässäni joku kasvain, joka on levinnyt aivoihini ja siksi olen tällainen. Toivottavasti ei, koska minun piti vielä saada elää normaalina.