lääkitys kohilleen

Olen ollut siis sunnuntaina melkoisen ahdistunut koko päivän, kenties monen pikkuasian yhteisvaikutuksen vuoksi. Tai sitten ihan ilman mitään syytä muuten vaan. Ja kun olen kieriskellyt perusteettomissa tuskissani riittävästi, niin otan puolikkaan rauhoittavan sekä lasillisen viiniä. Laitan The Affair -sarjan jaksot alusta alkaen pyörimään, koska en koskaan ole ehtinyt katsoa sitä, vaikka joskus näin yhden jakson johon tykästyin. Ja nautin omasta ajasta vaikka väkisin. Aina pitäisi lähteä ulos. Varsinkin kun ahdistaa ja olo on sellainen tunkkaisen typerä. Silloin ulos meneminen auttaa aina. Ja yleensä raahaankin itseni väkisin edes kauppaan. Mutta nyt kun olen vähän väliä kyynelehtinyt sitä tai tätä, ja näytänkin siltä, niin jätän ulkoilun tällä kertaa väliin. Ja muutenkin olo on jo vähän turtunut. Aikaisin illalla nukahdan sohvalle, josta sitten yöllä siirryn sänkyyn, jonne kissa seuraa minun mukanani. Aamulla herään jo ennen herätyskelloa pirteänä, koska olen nukkunut hyvät yöunet kahtena edellisenä vapaailtana, mikä on tosi harvinaista. Ahdistus ei heti hyökkää niskanpäälle, vaan huokaisen syvään. Ja sanon taas itselleni, että kaikki on täysin hyvin. Väännän suuni hymyyn. Miten tahansa asiat tulevat menemään, niin niistä selviää. Pahimmillaan saan vaan niitä samoja sydänsuruja kuin aiemminkin. Mutta miksi ihmeessä pelkään niitä näin paljon, kun olen selvinnyt paljon pahemmistakin tilanteista. Jos Javier ei ole minua varten, niin ihan varmasti pääsen vielä kokeilemaan onko joku toinen. Kenties vielä moneen kertaan. En tajua miten taas luisuin tähän epäkiitolliseen tympeyteen, vaikka pitäisi nimenomaan iloita vapaudesta ja näistä mahdollisuuksisa, joita minulla on. Joten ihan tosi aikuisten oikeesti yritän. Siispä otan ahdistukseen määrätyt amfetamiinijohdannaiset aamulääkkeeni, joiden toivon tasoittavan yleisolotilaani ja vievän ainakin sen ahdistuksen terävimmän kärjen pois. Näiden lisäksi minulle on määrätty kuurina toista lääkettä, joka on yleisesti käytössä kroonisten särkyjen hoitamisessa. Mutta se on samalla myös ahdistuslääke. Olen tutkinut aika paljon lääkkeiden vaikutuksia, ja sain ilokseni todeta, että nämä kaksi lääkettä voivat toimia yhdessä yhä tehokkaammin ahdistuksen hoidossa voimistaen toinen toistaan. Eli nyt pitäisi olla ainakin lääkitys kohdillaan. Ja oikeastaan maanantai tuntuu näin ensialkuun ihan ookoolta. 

Tämän viikon pitäisi sujua suhteellisen kivuttomasti, koska alkuviikon aikana minulla on kotona ja perheen kanssa jotain pientä tehtävää, minkä pitäisi viedä keskittymiseni pois turhista asioista. Ja sitten loppuviikko on tarkoitus juhlia hymyillen kaveriporukan kanssa retkellä. Ja sen jälkeen Javier onkin palannut takaisin. En oikein osaa päättää, että olenko katkera ja pettynyt siihen ettemme pidä kunnolla yhteyttä Javierin kanssa. Vai pystynkö vain ajattelemaan sen olevan osa häntä ja tätä hetkeä. Pelkään, että asia harmittaa minua, enkä pysty olla ottamatta sitä esille, kun sopiva tilaisuus tulee. Mutta katsotaan sitten kun asia on ajankohtainen, että miten käy. Ainakaan en ole pitkiin aikoihin murehtinut mistään muusta asiasta. Olenkohan jo päässyt yli vanhoista sydänsäröistä kokonaan? Ehkä, koska olin niin tyytyväinen yksinollessani. Kaikkihan tietenkin jättävät jälkensä. Mutta vanha arpi ei kutita enää. En ole miettinyt kovastikaan Ronia. Ainakaan millään kaipuulla. Ehkä sisarellisesti. Olen nähnyt hänen somepäivityksiään, jotka vaikuttavat jopa hölmöiltä. Me aina halusimme olla tosi erikoisia ja yhdessä ollessamme keksimme kaikenlaista hauskaa ja nokkelaa. Meillä oli meidän omat jutut, joista olimme yhdessä ylpeitä. Se juuri oli osa sitä meidän kuplaa, ikäänkuin olisimme identtiset kaksoset joilla on ihan oma kieli, jota muut ei voi ymmärtää. Mutta ainakaan enää hän ei tee sitä. Hän vaikuttaa tavalliselta. Ja se on hyvä asia. Silti aina välillä mietin, että voisinko vielä saada vastaavaa täydellistä yhteenkuuluvuutta ja rakkautta. Ilman sitä kurjaa ja liian hullua puolta. Kuka voi tietää? Siksi kai alan unohtaa sen, ja niin sanotusti tyydyn murehtimaan näitä vähän tavanomaisempia ihmissuhteita. No, toivotaan ettei pian tarvitse murehtia yhtään mitään. 

En juttele juuri kenenkään kanssa koko päivänä. Veikkaan että Javierin julkaisema yhteinen päivitys siltä eräältä kivalta illalta on hämmentänyt joitain tuttaviani. Suostuin siihen, koska ajattelin, että tämä on meidän suhteemme alku. Ainoa muu deitti, jonka kanssa olen ollut yhdessä julkisesti somessa on Roni. Joten ainakin minulle se on merkityksellistä. Siellä on perheeni ja deittini ja kaverini, jotka näkevät että olen viettänyt laatuaikaa miehen kanssa, jota he eivät tunne. Sinänsä se on ihan sama. Jos juttu menee Javierin kanssa pieleen niin poistan yhteiset kuvat. Ja kysyttäessä totean kyseessä olevan ystävä. Mikä on totta. Mutta miten kaikki voikaan olla ihan toisin silloin kun olemme yhdessä. Javierista ei kuulu mitään. Ehkä hän on loukkaantunut kun en kysele kuulumisia. Tai ahdistunut koska olen kysynyt. Plääh. Aion turruttaa itseni mahdollisimman tehokkaasti tällä viikolla, kun kerran ahdistus näyttää leijuvan ympärilläni, eikä päästä minua irti ajattelemasta tätä tilannetta.