Onnellinen parisuhde

Se, että uskaltautuu haaveilemaan onnellisuudesta jonkun kanssa on tosi vaikeaa. Koska pelottaa, ettei se ole realistista. Ympärillä on aivan liikaa pariskuntia, joita katson tuntien pelkoa ja sääliä, koska heidän kommunikaatiosta ja suhtautumisesta toisiinsa paistaa läpi liian usein epätyytyväisyys. Melkein pelkään, että vahingossa ajaudun itse samaan tilanteeseen voimatta tehdä asialle mitään. Liian usein joku kokee puolisonsa rasitteeksi. Huokailee silmiään pyörittäen, kun kumppani soittaa. Kun tällaista käytöstä näkee joka paikassa alkaa miettiä, että ehkä se on tavanomaista. Ehkä suhteet vain menevät sellaisiksi alkuhuuman jälkeen. Niinhän niin moni itselleen noissa tilanteissa selittää. Ja usein se on totta. Se on ihan tavanomaista. Mutta ei oman ainutlaatuisen parisuhteen pidä olla tavanomaista! Omassa tärkeimmässä ihmissuhteessa onnellisen kiintymyksen kuuluu olla normi. Eikä arjen ärsyttävyys. Toisesta ei oikein tykätä, mutta ei haluta päästää irti. Koska pelottaa, että toinen tulee onnelliseksi ja itse ei. Arvelluttaa, että ehkei mitään sen parempaa kuulukaan olla. Ja menee vain ojasta allikkoon. Entisessä pitkässä parisuhteessani olisi voinut käydä ihan toisin, jos en olisi potenut ahdistusta. Jos olisin osannut heittäytyä vastaanottamaan onnellisuutta. Mutta todennäköisesti emme olisi olleet niin sopivia toisillemme siltikään. En tiedä. Kai myös kasvoimme kliseisesti erillemme keskittyen elämissämme ihan eri asioihin. Minä koin jossain vaiheessa typerää ylemmyyttä, mikä ei auttanut tilannetta ollenkaan. Kiinnitin tuolloin - ja näköjään edelleenkin - huomion asioihin, joilla ei kai lopulta ole merkitystä. Minun kumppanini kuitenkin arvosti ja rakasti minua tosi korkealle. Aina juhlissa hän kuiskasi minulle, että olen kaikista kaunein, vaikken olisi ollut. Hän näki paljon vaivaa yllättääkseen minut iloisesti ja toteuttaen vaivihkaa halujani, joita hän oli laittanut salaa merkille aiemmin. Vaikka minä en osannut käyttäytyä riittävän usein rakastavasti, niin hän osasi tosi pitkään. Ihan liian pitkään. En oikein osannut arvostaa häntä. Olimme kai liian nuoria silloin joskus. En tiennyt mistään mitään. Enkä tuntenut itseäni ollenkaan. Jälkikäteen ajateltuna emme jakaneet kovinkaan paljon yhteistä ajatusmaailmaa tai kiinnostuksen kohteita. Joten ero on ollut varmasti ihan oikea ratkaisu joka tapauksessa. Mutta se suhde olisi voinut olla onnellinen jos olisin kyennyt samaan kuin hän. 

Se, että hoen haluavani juuri itseni kaltaisen ihmisen, on ehkä kapeakatseisuutta. Oikeasti haluan uskoa, että rakkauden ja onnellisuuden voi tavoittaa, vaikkei jakaisikaan ihan kaikkia ajatuksia yhdenmukaisesti. Riittää, että ne tietyt isot asiat osuu yksiin, ja että kummallakin on yhtä aikaa kyky vastaanottaa ja antaa onnellisuutta. Että toinen on toiselle se tärkein. Se joka saa ilmeen kirkastumaan vain saapumalla paikalle. Muistan sen ilmeen. Kun toinen on onnellinen vain siitä, että olen siinä. Ja minä tunsin samoin, mutten pystynyt sitä samalla tavoin näyttämään. Olen ehkä liikaa juurtunut eroni jälkeen ajattelemaan, että nyt kriteerilistani tulevaa kumppania kohtaan on tosi korkeatasoinen, enkä suostu tinkimään siitä. Mutta sittemminhän olen myöntänyt, että se kemia on ainoa mikä lopulta merkitsee. Kun ihastuu toisen sisimpään niin mikään käytännön asia ei tunnu esteeltä. Löysin sattumalta keskustelupalstalta tämän miehen kirjoittaman lainauksen, josta poimin aiheeseen liittyvät kappaleet alle. Se sai minut suorastaan herkistymään. Ja koen, että se, että satuin törmäämään tähän tekstiin juuri, kun olen miettinyt näitä asioita vahvistaa luottamusta siihen, että se on mahdollista. Olla tiimi jonkun kanssa. Jakaa asiat. Olla turvassa. Suoriutua yhdessä niistä huonoista päivistä ja tylsistä hetkistä ilman, että tarvitsee pelätä, että toinen katoaa. Saa ilmaista pahaa mieltä ja ikävää ja tyhmiä kysymyksiä ilman, että toinen ärsyyntyy. Ja se voi tapahtua milloin vain, ja se voi olla kuka vain. On ehkä väärin minulta esimerkiksi torpata Ricky ennakkoluulojen vuoksi. Siksi, ettei hänellä ole niin hienoa ammattia kuin olisin halunnut. Ei ehkä varaa matkustella heti joka paikkaan minne minä haluan. Hän ei osaa käyttää hashtageja oikein ja laittelee hölmöjä selfieitä someen. Ja mitä ystäväni ja perheeni ajattelisivat, kun hän on silmiinpistävästi syntyisin muualta kuin täältä. Mitä pinnallisuuksia!! Hän muistuttaa entistä kumppaniani avoimuudellaan ja kiltteydellään. Mutta minun on käytävä läpi tosi tarkkaan, että pystynkö olla välittämättä muiden mielipiteistä ja siitä ettei hän (tai kuka tahansa vastaava) ehkä ymmärrä minua täysin. Mutta haluaisi ymmärtää. Ja on valmis kuuntelemaan vaikkei ymmärtäisi. Emme ehkä jaa kokonaan yhteistä omaa maailmaa ja lillu kuplassa, johon kukaan muu ei voi tulla. Mutta että tajuaisin miten onnekas voin olla, jos joku pitää minua maailman tärkeimpänä ja ihanimpana, vaikka olen kaikkea muuta. Empimättä rutistaisi minut kainaloon, vaikkei ihan ymmärtäisi että miksi sitä tarvitsen. Katoisi minua kauhean näköisenä jos haluan pillittää, eikä välitä, että muutunko possunpunaiseksi. Ei hauku minua mahdollisista epävarmuuksistani, vaan tukee. Muistaakseni yhden kerran Javier on sanonut minut mahtavaksi, koska olin taas jättänyt hänen asuntonsa siistiksi lähtiessäni häntä myöhemmin töihin. Ricky on ottanut minut luokseen joka kerta, vaikka olen vain ollut niin väsynyt, että olen nukahtanut saman tien. Hän on hiljaa halannut minua nukuessani, vaikkei häntä ole väsyttänyt yhtään. Ricky hyväksyisi kaikki kroppani epäkohdat ja olisi ylpeä saadessaan olla kanssani. Eikä ehkä miettisi, että löytäisikö jotain parempaa kuten Javier. Ja minä. Mutta olisinko minä ylpeä hänestä? Ilman selkeitä materialistisia ja pinnallisia avuja, joista voisin muille kertoa. Minun pitäisi vain sanoa, että hän tekee minut onnelliseksi. Jos tekisi. Mutta pystyisinkö siihen? En yhtään tiedä. Ikään kuin minussa ei olisi huonoja puolia ja virheitä. Jotenkin unohdan senkin aina. En tiedä miksi kuvittelen aina voivani vaatia sitä parasta ja tismalleen sitä mitä haluan. En minä voi odottaa täydellistä ihmistä elämääni, koska en ole sellainen itsekään. Minulla on kova painolasti mukanani. Koko oma prosessini päästä tasapainoiseksi hyväksi ihmiseksi on kesken, ja se saattaa olla kesken pitkään. Ehkä aina. Minulla on selluliittia ja raskausarpia. Pienet tissit ja kaikkitietäväinen luonne. Mitä huonoja puolia minä hyväksyisin toiselta? Sellaisia, jotka eivät näy ulos päin? Minä halusin hyväksyä Javierin hankalan luonteen. Ja Ronin epähygienian ja ahdistuksen. Jotenkin ajatus yksityiskohtien sivuuttamisesta houkuttelee, koska se tekisi kaikesta niin paljon helpompaa. Tekisi mieli nähdä näitä minusta aidosti pitäviä ihmisiä ja oikeasti olla täysin avoin kaikelle. Katsoa miltä tuntuu. Mutta mitä jos silti vain jäisi miettimään, että entä jos se täydellinen sielunkumppani onkin jossain. Sielunkumppanuus on uskomaton ja tajunnanräjäyttävä asia. Mutta onnellinen ja rakastava parisuhde tuntuu olevan harvinaisuus, jota ei voi väheksyä yhtään. Vaikkei olisikaan samasta puusta veistetty. Tätä täytyy miettiä. Meinaan jo kysyä Rickyltä, että no tavataanko huomenna. Jotta tietäisin miltä minusta tuntuu olla hänen lähellään. Antaisi mahdollisuuden tutustua häneen oikeasti. Enhän minä tiedä hänen sielunmaailmastaan lopulta kovinkaan paljoa. Tiedän vain että hän hyväksyisi minut kokonaan ja ajattelee samoin niistä isoista asioista, jotka ovat dealbreakereita jonkun toisen kanssa. Alla oleva kaunis lainaus miehen kuvailusta suhteestaan vaimoaan kohtaan on loistava. Eikä siinä mainita samankaltaisuudesta mitään.

"Tunnen vaimoani kohtaan jotain sellaista, mitä en ole koskaan ennen tuntenut. Odotan töissä hetkeä, jolloin pääsen koskettamaan häntä. Saatan käydä kesken päivän FB:ssä vain katsomassa hänen kuviaan. Mietin usein, miten voisin jollain pienellä eleellä ilahduttaa häntä, mieluimmin niin, ettei hän huomaisi minun tehneen sitä, vaan että hän voisi tuntea iloa ilman vastavuorovaikutuksen painetta. Olin hakemassa häntä kuntosalilta ja odotellessani autossa, huomasin, että minua jännitti. WTF? 

Mietin eilen töissä, että täytyypä muistaa mainita illalla vaimolleni, kuinka hyvän uuden koneen saimme työpaikalle. Hän on siis täysin eri alalla, eikä ymmärrä minun alastani mitään. En oikein usko, että hän on siitä edes kovin kiinnostunut. Haluan vain jakaa kaiken hänen kanssaan. Luovuin ajatuksesta ja kirjoitin hänelle tekstiviestin, jossa luki: "Rakastan sinua." 

En pelkää hänen kanssaan mitään. Minusta tuntuu, että pystyn elämään täysillä, kun hän on vierelläni. En ole uskaltanut tuntea sitä kaikkea, mitä sisälläni on. Hänen kanssaan tunnen olevani emotionaalisesti turvassa. Siis tuntuu, ettei minun tarvitse jäädä jonkun pelottavan tunteen kanssa yksin, vaan hän on minun kanssani jakamassa kantovastuuta. Hän tekee minusta vahvemman ihmisen. 

Olen onnellinen mies. Enemmän onnellinen kuin koskaan ennen. Enemmän Mies kuin koskaan ennen.
Tämän tunteen toivoisin joskus jokaiselle, edes hetkeksi."