Kun silmäni mä auki saan

En voi olla varma johtuuko se siitä, että tänään on jotain kivaa tekemistä tiedossa vai koinko vaan jo tämän takaiskun aallonpohjan, mutta yhtäkkiä keskiviikkoiltana mieleni kirkastuu. Oloni on ollut pehmoinen ja kiva loppuillan aikana ottamani ylimääräisen lääkkeen johdosta. Mutta juuri kun olen laittanut läppärin kaapin päälle paikalleen ja menen pesemään hampaita. Niin tuntuu kuin harmaat pilvet kaikkoaisivat päältäni. Olosta tulee yhtäkkiä energinen ja selkeä. Ja se mielenkirkkaus tuntuu tosi merkittävältä, kun on pitkään tuntunut siltä, ettei pysty keskittymään omiin ajatuksiinsa. Saati hallitsemaan niitä. Olo on ollut pitkään ainakin jonkin verran ahdistuksen sumentama. Ja ne ylimääräiset lääkkeetkin saattavat tehdä olosta mukavan, mutta se tuntuu vähän siltä kuin katsoisi maailmaa turvallisesti likaisten silmälasien läpi. Yhtäkkiä minua ei väsytä yhtään. Näen pölyä tasojen päällä, joten pyyhin pesukoneen päällisen ja lavuaarin. Ja sitten vähän tiskipöytää. Pakkaan valmiiksi seuraavan päivän tavarat ja asetan vaatteet valmiiksi esille. Oloni on innokas. Touhuan siinä kotona omia kivoja asioitani ja viimein tunnen ainakin jonkinlaista tyytyväisyyttä. Vaikkei minua väsytä niin avaan ison parisänkyni päiväpeitteen sen toiselle puolelle jossa ei nuku kukaan. Siihen kasaan myös torkkuviltin ja ne pari koristetyynyä, jotka joskus valitsin tarkkaan sopiviksi asuntoni väreihin. Hyväntuulisena hyppään omalle puoliskolleni ja laitan puhelimestani The Affairin jakson pyörimään viereiselle tyynylle asetettuna, jotta voin ottaa hyvän uniasennon ja nukahtaa katsoen mykkänä pyörivää ohjelmaa. Se on ehkä sellainen turvajuttu. Ettei ole niin yksin. Ettei tarvitse ajatella mitään. Mutta mielessäni pyörii vain innostus siitä, että pitkästä aikaa minulla on jotain erilaista tekemistä seuraavana päivänä. Viikonloppu on edessä. Ja elämä. Suljen HBO:n ja laitan puhelimen viereisen tyynyn päälle, ja halaan kainalossani kolmatta unityynyäni niinkuin aina. Jännittää vähän, että saanko unta, kun olo on ollut niin pirteä. Lähetän mielessäni iltarukouksen, jossa toivon, että saan herätä tässä samassa olossa. Ja sitten nukahdan ihan huomaamatta. Yöllä herään yhden kerran ja nousen istumaan sängylläni. Näen selvästi kun joku mies nukkuu nojatuolissani. Hän on joku turvallinen tuttu, eikä minua pelota yhtään. Mutta minua hävettää, että miten olen voinut antaa hänen mennä nukkumaan nojatuoliin! Kun sängyssäkin olisi ollut tilaa. Alan siirrellä tyynyjä vieressäni ja menee hetki, kun huomaan ettei asunnossani olekaan ketään. Olen todella onnekas, että minun valveuneni, tai mitä ovatkaan, eivät ole pelottavia. Vaikka joskus olen vähän säikähtänyt.

Olen aamulla ihan unenpöpperössä, kun herätyskello soi. Olen pitkästä aikaa nukkunut siihen asti, että se ehtii soida. Laitan torkun päälle, eikä mieleeni tulvahda mitään. En tajua sitä ensin, mutta kun torkutus soi ja saa minut havahtumaan uuteen aamuun, niin huomaan etten ajattele mitään. Tai ehkä sitä, että onko ulkona pilvistä, kun luonnonvalo ei näytä niin kirkkaalta. Hymyilyttää. Hyppään ylös sängystä ja vaikka tuntuu aika hyvältä, niin käyn läpi pienet fraasit siitä miten hyvä päivä tänään on. Miten kiitollinen olenkaan taas kaikesta (olen, olen, pliis anna lisää hyvää!). Ja mietin tarkoituksella pikkuhetken Javieria, eikä se saa kraateria huutamaan. Hymyilen jännittyneenä, kun laittaudun energisesti töihin. Jopa ihoni näyttää peilistä paremmalta. Tiedän aivan hyvin, että ahdistus varmasti vielä tulee. Ja ehkä pahastikin. Mutta juuri nyt kun olen miettinyt miten oleellisia aamut ovat, niin saan vahvistuksen siitä, että olen oikeilla jäljillä. Sitä pidemmällä parantumisessani olen, mitä parempia aamut ovat. Mitä pidempään kraateri on hiljaa, sitä vahvemmin hyvä minä saa valtaa. Ja sairas saa toipua taustalla rauhassa. Tottua hiljaiseen asemaansa. Sieluni silmin näen sen nukkumassa vähän rauhatonta unta likainen tukka nutturalla näppyjä naamassa likaisessa pyjamassa. Muistan, että joskus aiemminkin ahdistus on alkanut ilmoitella itsestään vasta iltapäivällä. Mutta nyt otan vastaan jokaisen hyvän hetken kuin armonlahjan. Pahimmilla ahdistuksen hetkillä olen tuntenut oloni niin vieraaksi ja toivottomaksi, etten tunnista itseäni. Noina hetkinä tulevaisuus on tuntunut epätoivoiselta. Ja sitä tunnetta on vaikea sietää edes pieniä hetkiä. Minusta tuntuu kuin olisin taistellut tämän asian kanssa vaikka kuinka kauan! Vaikka todellisuudessa pahinta aikaa ei ole kulunut kokonaisuudessaan kuin pari viikkoa. Ja olen niin tyytyväinen, etten ole näyttänyt vaikeuksiani ulospäin. Siis Javierille tai muulle niin sanotusti ulkopuoliselle. Tuntuu hassulta, että hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, miten vaikeaa minulla on ollut. Ei se hänen vikansa ole. Eikä hän siihen suoraan liity, vaikka ehkä onkin toiminut triggerinä. Olen tavallaan tyytyväinen, että hän saattaa ajatella minun voineen oikein hyvin. Javier tuntuu tällä hetkellä kaukaiselta ja vieraalta. Enkä halua miettiä häntä sen enempää. 

En tiedä miksi nyt tuntuu vähän paremmalta (hyvältä!). Mutta näillä ekoilla kirkkailla hyvillä hetkillä tuntuu, kuin kävelisi nuoralla. Tasapainoilen nuoralla, mutta tiedän, että jalkaan on sidottu turvaköysi. Sitä pitkin vain on niin vaikea kavuta takaisin, etten halua pudota. Haluan nauttia näkymistä, mutta vähän pelottaa. Niinkuin siellä 150 metrin korkeudessa, josta olen hypännyt köyden varassa. Kun katsoo alas, niin tuntuu ihan täysin mahdottomalta, että sinne pystyisi itse hypätä. Kun se kori nousee hitaasti yhä korkeammalle ja maa jää alas yhä pienemmäksi, niin tekee mieli peruuttaa koko juttu. Olen ihan varma etten pysty siihen. Se tunne on mielettömän voimakas. Mutta koska Oikea minä on kärsivällinen ja erityisesti Cool. Niin olen epäröimättä hymyillen kaatunut ensimmäisestä kehotuksesta kohti jotain, mikä tuntuu varmalta kuolemalta. Koko keho ja aivot huutaa, ettei näin voi tehdä. Mutta silti sen tekee. Koska vaikka tuntuu mahdottomalta, niin tietää, ettei siihen kuole. Se on vähän sama, kuin nämä kokemani typerät epätoivon hetket, joiden aikana ei muista miltä tuntuu kun Terve Minä on vapaa, eikä sullottu ahtaaseen kidutuslaatikkoon. Tuntuu mahdottomalta, että tulisi parempi hetki. Mutta silti tietää, että sen on pakko tulla. Koitan suhtautua tähän tilaan hillitysti. Varoivaisesti ettei se lipsahda pois sisimmästäni vahingossa. Pliis pysyttele siinä. Annetaan kraaterin vain tuntua vaimeana siinä, ei herätetä sitä. Hiivitään hiljaa tässä tyytyväisyydessä. Hymyilen ja juttelen töissä. Olen kuin eri ihminen. Koska ehkä olen eri ihminen. Sairaan ja tyhmän puoleni on pysyttävä muutenkin taka-alalla, koska edessä on aktiivisia vapaapäiviä, jolloin tapaan ystäviäni, jotka terve minä tuntee paremmin. Jos olen saanut muistutuksen siitä, mitä on kuristava ja kaiken pilaava ahdistus. Niin nyt olen myös saanut pienen muistutuksen siitä, miltä tuntuu olla siitä vapaa. Suunta on tätä kohti. On pakko olla. Arki nro 2 alkaa ensi viikolla ja se sitten kertoo realistisemmin, että missä mennään. Hyvällä tavalla jännittää, että mitä teemme Ninon kanssa tapaamisellamme. On pakko myöntää, että mielessäni on pyörinyt se tosiasia, että hän on paitsi täydellinen herrasmies ja hyvä ystävä, niin myös erityisen hyvä ja huomioonottava rakastaja.