Tuskafestivaali

Koko maanantaina en saa itseäni ilostumaan, vaan makoilen passiivisesti koko illan vähän neutraalin olotilan alapuolella. Mutta ahdistus on silti pääosin turrutettu jollain lääkkeellä, joka tekee olon enemmänkin tunnottomaksi ja väsyneeksi, kuin hyväksi. Erilaisissa ahdistuslääkkeissä on paljonkin eroja, ja sen lisäksi ne vaikuttavat eri ihmisiin eri tavoin. Jotkut lääkkeet vievät nopeasti sisäisen pahan olon pois ja fiiliksestä tulee hyvä ja pehmoinen. Sitten jotkut kyllä vievät ahdistuksen pääosin pois, mutta olo on vain välinpitämätön ja väsynyt. Sellaisia en halua kuin vain paremman puutteessa, joten en aio ottaa tuota lääkettä enää. Monet sanovat tulleensa lääkkeiden tai masennuksen seurauksena tunnottomiksi. Ettei mikään tunnu oikein miltään. Ja sitä en missään tapauksessa tahdo. Muistan miltä se tuntuu jostain menneisyydestä. Se tuntuu siltä, kuin olisi näkymättömässä akvaariossa, jonka lasiseinät läpäisevät todellisuuden vain vaimeasti siihen lasikuutioon, joka on täynnä näkymätöntä vettä johon tukahtuu, muttei ihan huku. Ja siitä tukahtumisen tunteesta tulee normaali. Vaikka söin tätä samaa säännöllistä lääkitystä viime vuonna, niin se ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta. Joten siksi aion hyödyntää sitä uudelleen. SSRI-lääkkeisiin en aio enää koskaan sekaantua. No. Tylsän illan päätteeksi nukahdan hetkessä sikeään uneen ja näen jännittäviä ja pitkiä unia suoraan aamuun saakka. En ole pitkään aikaan herännyt valveuniin. Ehkä vain yhden kerran viime viikkojen aikana, ja silloin luulin Simon olevan luonani kylässä ja koitin selittää hänelle, ettei nyt juhlita kun on arki. Taas herään ennen herätyskellon soittoa, mutta en itsestään, vaan koska taas naapurissa kauhean kuuloinen nainen huutaa raivoten ja pieni lapsi itkee haukkoen henkeään. Onkohan tuo se sama asunto, jossa on joskus arki-iltana pidetty sellaisia juhlia, että olen joutunut painamaan tyynyn vasten korviani, jotta olen pystynyt nukahtamaan. En mene valittamaan kenenkään ovelle tällaisista asioista. En edelleekään ole se tyyppi, joka haluaa tuntea naapurinsa ja tehdä oman naaman tutuksi saman talon asukkaille. Ja nämä häiriömekkalat ovat olleet hyvin yksittäisiä ja hetkellisiä. Yhden kerran joku heitti korkeammasta kerroksesta älypuhelimen keskelle parkkipaikkaa. Sitten vaimeat nuoren naisen ja miehen huudot kuuluvat alas asti. Mitä sä teit!  Poikaparka huusi, ja hetkeä myöhemmin hän oli keräilemässä puhelimensa palasia autojen välistä. Ei sillä, että kyttäisin naapurustoa. Tämä on vain tätä sivussa tulevaa kaupanpäällistä, jota on vaikea estää jos tahdon nauttia kivasta parvekkeestani, jonne kuuluu kaikki muttei näe kukaan. 

Tiistait ovat aika usein olleet suhteellisen pahoja koskien ahdistusta. On ikävä niitä viikkoja kun en edes muistanut miltä ahdistus tuntuu. Olen jo valmiiksi päättänyt, että jos olo on yhtään ahdistunut töiden jälkeen, niin koitan poistaa sen lääkkeellä. Jollain muulla kuin eilen. Aamupäivällä eräs etäisempi ystävä alkaa jutella minulle ja puhuu siitä, kuinka kokee, että hänen pitäisi tappaa itsensä. Kaikki kuulemma vihaavat häntä. Hän on hyvin dramaattinen persoona, eikä tällaiset puheet ole yllättäviä. Mutta niihin tulisi aina suhtautua vakavasti. Jotkut ajattelevat, että jos itsemurha-aikeista puhuu ääneen, niin hakee vain huomioita, eikä aio oikeasti toteuttaa mitään. Mutta se ei pidä paikkaansa. Tiedän tapauksia, joissa jonkun henkilön puheita ei ole otettu vakavasti, ja sitten hänet on löydetty kuolleena. Ja mitä sitten vaikka niillä puheilla hakisi huomiota? Jotain apuahan sellainen ihminen tarvitsee, joka tuollaista puhuu ääneen. Siellä on pakko olla taustalla jokin tosi paha olo ja tarve. Itse en ole lähes koskaan ajatellut itsemurhaa omalle kohdalleni. Pelkään kuolemaa. En halua kuolla. Mutta joskus ollessani tosi nuori teini-ikäinen jouduin viettämään kesäloman erossa ystävistäni. Ja se tuntui silloin maailmanlopulta. En kyennyt näkemään tilannetta nykyhetkeä pidemmälle. Ja vaikka kokoajan tiesin, että kyse on väliaikaisesta hetkestä, niin se tuntui loputtomalta ikuisuudelta. Silloin ajattelin, että on parempi vain kuolla pois kuin kärsiä. Pyysin armoa Jumalalta valmiiksi. Jos olisin ollut rohkeampi ja osaavampi, niin kuka tietää mitä olisi tapahtunut. Mutta nyt vain naarmutin itseäni ja sain itkeä sydämeni kyllyydestä jonkun välittävän aikuisen olkapäätä vasten. Sen jälkeen en ole halunnut vastaavaa, vaikka selvästi epävakaa tunne-elämä ja ahdistus ovat aina kuuluneet elämääni. Mutta ehkä juuri se olotila vahvistaa itsemurha-aikeita. Se, että tuntuu niin vahvasti siltä, ettei tilanteesta ole mitään ulospääsyä. Ettei ikinä tule parempaa päivää. Ja pahimpien ahdistusten hetkellä juuri siltä tuntuu. Se on epätoivoa. Noina hetkinä valtaosa ihmisistä pystyy järkeillä itselleen, ettei epätoivoinen tunne ole pysyvä. Mutta jotkut eivät. Koitan jutella ystävän kanssa neutraalisti. Kerron kuinka pahoja päiviä minullakin on. Mutta aina tulee parempia päiviä. Sanon, että vaikka joku häntä vihaisi, niin ei se ole syy kuolla. Sanon, että meillä on vielä monta hauskaa juhlaa juhlimatta.

Iltapäivää kohti olo on lievästi ahdistunut. Se tuntuu rintalastan päällä ja vatsassa. Ruokahalu on heikentynyt. Olo on tosi herkkä. Pienestäkin syystä voisin itkeä. Mutta sellainen olen aina ollut muutenkin. Mietin ohimennen, että ottaakohan Javier jo minuun yhteyttä. Sitten mietin, että voisin ihan hyvin itse kysyä, että mitä kuuluu. Mutta heti muutan mieltäni ja pidän parempana ajatuksena antaa hänelle aikaa olla rauhassa. Ja sen jälkeen heti ajattelen, että mitä jos hän luulee etten enää odota häntä koska en sano mitään. Hänhän juuri kehittelee näitä juttuja omassa päässään ja sitten jo varalta kostaa tai etsii laastaria. Javier oli luullut, että olin minilomani aikana tapaillut muita miehiä. Hän oli siitä ihan varma loukkaannuttuaan kommunikaatioprobleemasta. Mutta ei kysynyt sitä minulta missään vaiheessa ennen kuin tapasimme ja riidan aikana otti asian sivulauseessa vahingossa esille. Joten todennäköisesti illemmalla, jos en itse kuule hänestä mitään, otan neutraalisti yhteyttä. Se sopii paremmin nykyisiin toimintamalleihini, joita olen ottanut käyttöön. En tajua miksi edes näin paljon mietin tätä asiaa. Koska pahimmillaan oloni pysyisi samana. Ja parhaimmillaan paranee hyvästä keskustelusta. Javier tulee iltapäivällä vihreäksi palloksi someen. Netti on niin rajallista siellä jossain. Ja heti toivon näkeväni ne kolme pomppivaa pistettä näytön alareunassa. Tuijottelen ruutua tietäen ettei niin tapahdu. Ja sitten hän katoaa linjoilta, ja painan ruksista Javierin keskusteluikkunan kiinni. Juuri tällä tavalla ahdistus saa minut toimimaan. Olemaan ihan typerä. Mutta en ole täysin typeryydentunnoton, joten pystyn hillitsemään itseni ja jättämään rasittavat ajatukseni ja tunteeni vain itselleni. Pidän ihan omat tuskafestivaalini, jotka on nyt aika lopettaa. Nappaan suuhun jonkun rauhottavan ennen kuin lähden töistä. Ehkäpä kotona sitten on jo parempi olo.