Ronilovee ja illanviettoon!

Olen pikaisesti käymässä kotona odotetun treffi-illan ja pakollisen risteilyn välissä. Olin eilen todella helpottunut, että päädyimme nopeasti viesteissämme Ronin kanssa tapaamiseen. Olen odotellut niin monta päivää, että tuntui jopa täysin epärealistiselta, että ihan kohta istun taas hänen kanssaan hänen suurella pehmeällä matollaan lattialla. Koska me näköjään tehdään niin. Viime hetkiin asti epäröin toteutuuko tapaaminen oikeasti, mutta se tapahtui! Hän oli täysin sovitusti minua vastassa. Halasimme heti. Vaikka olimme sopineet, ettemme puhu mitään, niin tietenkin vaihtelimme kuulumisia kevyesti. Pääsimme hänen talolleen ja kuten olin arvannut istuimme heti lattialle. Hän tuli ihan lähelle ja silitti jalkojani. Pidimme toisistamme kiinni samalla jutellessamme niitä näitä. Olin ottanut varmuuden vuoksi viinipullon mukaani, mutten antanut sitä Ronille. Emme tarvinneet nyt viiniä. Istuimme, katsoimme toisiamme. Suutelimme. Ja päätimme mennä sinne peiton alle valitsemaan illan elokuvaa. Tuntui niin jännittävältä kosketella vaivihkaa toista. Jotenkin sellaiselta ujolta. Ja odottavalta. Ei niin kuin Javierin kanssa, joka itsevarmana heti repii vaatteet pois päältä. Vaan sellaiselta viattomalta. Että tekisi mieli, muttei kehtaa tai uskalla. Nauroimme yhdessä tavallemme valita elokuvia. Käytimme siihen luvattoman paljon aikaa.

Löydettyämme sopivan riisuimme päällisvaatteet (koska ei päivävaatteissa voi mennä peiton alle) ja pujahdimme lakanoihin. Samoihin lakanoihin kuin viimeksi. Vähän tunkkaisiin. Lakanoissa oli jotain murusiakin. Muttei se latistanut tunnelmaani. Ryhdyimme lämmittelemään toisiamme paiton alla silitelleen ja suudellen. Pian kauheassa kiihkossa. Vaatteet vähenevät. Suutelemme. Se ihana sellainen jännittynyt tunnelma, kun haluaa toista niin paljon ja se on vähän kömpelöä ja uutta. Hän kyllä on selvästi sen alkuhäseltämisen jälkeen hyvin kokenut ja tietää mitä tekee. Olemme molemmat tyytyväisiä. Joskus olen epäröinyt sitä, mutta nyt ei tarvitse. Hän sanoo ääneen, että olen ihana. Vastaan, että itse olet. Paria varttia myöhemmin olo oli huomattavasti lämpimämpi ja aloitimme elokuvan katsomisen saman peiton alla toisiamme halaillen. Ja elokuvaa aina välillä kommentoiden. Melko luonnollisesti. Roni kuuluu niihin pyöriviin ihmisiin. Hienosäätää asentoa kokoajan. Siirtää jalkaa. Siirtää kättä. Kääntää kylkeä. Se voisi olla ärsyttävää, mutta just nyt se ei ole. Välillämme on selvästi pieni ujo jännite. Ei sellainen vapautunut villi rakkaus, kuin joissain viesteissämme.  Olemme asiallisia ja pidättäytyväisiä. Hymyilemme ja katsomme toisiamme ja keskustelemme vaivatta. Mutta en ota selvää onko hän semi-no-touchy-touchy vai ujo vai epävarma tunteistaan.  Pyörin itsekin yöllä ja heräilen vähän väliä. Roni kuorsaa välillä ja välillä nukkuu hiljaa.  Varmaan kuten minäkin. Aamulla kummankin äänettömällä olevat puhelimet alkavat täristä vuoroin yöpöydällä. Kello on jo kymmenen. Halaamme toisiamme kevyesti sängyssä, mutta hän ei yritä lähennellä tai suutele. Se on minulle vähän vierasta. Olen tottunut siihen, että miehet ovat tosi aloitteellisia ja helliä, tai ainakin seksuaalisia. Olen itse ehkä enemmän koskettelevainen kuin hän. Ei ehdotusta yhteisestä suihkusta. Hän ei istu enää ihan viereeni lattialle. Silti tiedän, että pidämme toisistamme. Roni tarjoilee minulle kahvia. Puhumme uutisista ja uuden vuoden suunnitelmista. Kevyesti sovitaan, että ehkä nähdään ja tehdään jotain rauhallista. Risteilylle ei hänestä nyt ole lähtijäksi. Se on ookoo. Ärsyttää, että itseni täytyy mennä, mutta Roni toteaa, että lähtisi ehdottomasti itsekin minun sijassani. Hän sanoo haluavansa ottaa viikonlopun rauhallisesti. Ehdotan, että palaamme asiaan lauantain suhteen. Ronilla alkaa työtapahtuma. Hän nousee halaamaan ja suutelemaan minua pikaisesti, kun olen pukeutunut ulkovaatteisiin. Kysyy onko minulla kaikki mukanani, mutta sanoo, ettei se haittaa jos ei ole, saan ne sitten myöhemmin. Vaikka näkyviä salamoita tai pakonomaista toisessa kiinni olemista ei ole, niin olen tyytyväinen ja koen kemian välillämme. Ehkä näin rauhallisesti ja varautuneesti voi alkaa jotain pysyvämpää? Ehkä.

Lähden kevyin mielin kotiin. En saa häneltä heti viestiä, kuten joskus aiemmin. Mutta tarkoittaako sekään mitään? Ehkä sitä, että välimme ovat vahvistuneet niin ettei niitä tarvitse kokoajan varmistella.  En varmaan jaksa edes valmistautua kunnolla. Tämä risteily ei innosta minua. Onneksi siellä on enemmänkin ystäviä, niin hauskanpito ei ole minun harteillani. Aion vain syödä hyvin, käydä maissa parissa vaateliikkeessä, ja odottaa että tapaisimme taas Ronin kanssa vielä tämän viikonlopun aikana. Ennen lähtöä lähetän Ronille viestin, että olen kohta lähdössä kohti lainaa ja voisin tuoda sieltä pullollisen kuohuvaa, koska täytyyhän uutena vuotena ainakin yksi malja nostaa. Hän vastaa, että oli juuri ajatellut viestiä minulle. Emme sovi vielä mitään huomiselle, mutta ehdimme kyllä. Ehdimme kyllä. Ainakin hän ajatteli minua.

Jännitystä ilmassa! Date no. 4?

Olo on huomattavasti parempi, kuin eilen, vaikka mitään parempaa ei sinänsä ole tapahtunut. Johtopäätös: kaamea ja sekava olo johtuu oikeasti jostain aivokemian epätasapainosta. Jos ei sellaisena päivänä pääse jonkun kainaloon, niin saa kärsiä yksinään ahdistuskohtauksista. Pitää vain yrittää ensi kerralla huonona päivänä  rationalisoida tilanne ja muistaa, että huomenna on parempi. Eilisiltana juttelimme koko illan ystävättäreni kanssa niitä näitä. On ihanaa, kun joku on lähes samankaltaisessa tilanteessa. Myös uusi ihan kiinnostava matchi jaksoi aloitella sivistyneitä juttujaan hetken aikaa. Lisäksi toivottelin hyvää yötä Ronille ja yritin rivien välistä tiedustella tapaisimmeko heti seuraavana päivänä hänen tullessaan kaupunkiin. Sain hyvin kryptisen vastauksen, enkä tiedä lainkaan mitä se tarkoitti. Ehkä hän vain koitti kuulostaa fiksulta, tai sitten ei ole varma haluaako tavata. Olisin voinut ahdistua, mutta siitäkin huolimatta, että epävarmuus jatkuu tunnen oloni ihan hyväksi. Huominen risteily ei tunnukaan enää niin kauhealta ajatukselta. Aika tekee ihmeitä. Tarvitsen actionia! Tai jotain.

Jo kesän aikana huomasin oman asenteeni muuttuneen ympäristöäni kohtaan. Olen pikkuhiljaa muuttunut yhä itsenäisemmäksi ja voimaantuneemmaksi. Ainakin tietyissä tilanteissa. Kesällä kulkiessani yksinäni kaduilla musiikkia kuunnellen tunsin omistavani koko kadun. Tunsin kaiken olevan mahdollista. Tiesin milloin vain saavani seuraa tai tekemistä. Pystyin ja pystyn juttelemaan kenelle tahansa ja saamaan uusia ystäviä mistä vain. Valinnanvaraa oli loputtomiin. Jäin koukkuun jatkuvaan jännityksen tunteeseen ja siihen, että koko ajan edessä oli jotain uutta. Tulin yhä vaativammaksi kaikesta. Miehet, joita tapailin muuttuivat yhä paremman näköisiksi ja menestyneemmiksi. Nautin uudesta kaksoiselämästäni, jossa ulkoisesti olen herttainen, nauravainen ja vakavastiotettava, ja samaan aikaan vietän öitä siellä täällä havaitsemassa mielettömiä ennenkokemattomia seksuaalisia vapautumisia. Löysin yhä parempia brunssipaikkoja, herkullisempia kuoharikahviloita ja aurinkoisempia puistoja, joissa preppynä lueskella yhä fiksumpia kirjoja ja saada tervehdyksiä ja juttuseuraa ohikulkijoista. Lähdin liikenteeseen joskus jopa mieluummin yksin kuin jonkun kanssa. Hyppäsin sadanviidenkymmenen metrin benjihypyn (jota Ricky oli todistamassa), lähdin matkalle täysin tuntemattomien kanssa, puhumattakaan kymmenistä treffeistä ja kohtaamisista uusien ihmisten kanssa (ja kaikki nämä tuntuvat nyt jo arkisilta ja tylsiltä jutuilta). Kaikesta tästä itsetuntoni on noussut pinnallisissa sosiaalisissa tilanteissa taivaisiin. Uudet treffit eivät enää keskikesän tienoilla jännittäneet juuri lainkaan. Olin niin varma, että vastapuoli ei olisi minuun pettynyt. Eikä niin ole vielä koskaan tiettävästi tapahtunutkaan. Epävarmuuteni astuu kuvioihin vain yksinollessani ja tapailun edetessä. Kun tilanne muuttuu todeksi. Itseaiheutettua keinotekoista maanisdepressiivisyyttä?

Tämä adrenaliinirusheihin ja jatkuvaan aktiiviseen elämään tottuminen on johtanut siihen, että olen tullut itsekkääksi ja ahneeksi myös arjenkäytön suhteen. Jo kauan sitten huomasin, että minua alkaa ahdistaa, kun ihmiset puhuvat normaaleista arkiaskareistaan. Kotitöistä tai ompelusta tai siitä kuinka viettävät viikonlopun tekemättä yhtään mitään. Minua ahdistaa kulkea kauas keskustasta tylsiin lähiöihin. Minua saattaa ärsyttää joutua syömään lounasta jossain kehnossa laitakaupungin paikassa, koska itsenikin yllätykseksi koen kuuluvani vain parhaisiin paikkoihin. Tavallisuus ja tylsyys ahdistaa minua, jopa vain ajatuksena. Ennen rakastin viikonloppuja, kun ei tarvinnut tehdä mitään, en viihtynyt keskustan vilinässä, enkä halunnut tutustua kehenkään! Mutta nyt uuden elämäni alettua huomaan, että minulle syntyy pakokauhuinen tunne ja ajatus, että muut 'tylsät ihmiset' jäävät paitsi jostain eivätkä oikeasti elä elämäänsä kunnolla. Ettekö tajua mitä menetätte! Joskus tekisi mieli ravistella jota kuta ja sanoa, että ettekö ymmärrä, että tuolla on maailma avoinna! Siellä on tutustumisen arvoisia upeita ihmisiä ja kokemuksia ja matkoja odottamassa jos vain ryhdistäydytte! Sitten ajattelen, että minä olen erityinen, eikä ne jutut olekaan kaikkia varten. Ne on minua varten. Ja sitten toisaalta tiedän, että oma maailmankuvani on kieroutunut. Narsistinen. Osittain. Jotenkin välähdyksittäin yhtäkkiä ymmärrän niitä artisteja, jotka eivät kestä todellista elämää ja pakenevat sitä päihteisiin. Enää tavallinen ei riitä. Mikään ei tunnu normaalilta eikä todelliselta. Se jännitys on pakko saada jostain, kun toleranssi nousee. Itsehän teen sitä samaa. Turrutan tylsän arjen pois. En kestä "sunnuntaita" ja sitä ettei edessä ole mitään jännittävää suunnitelmaa. Onnekseni olen hyvin työorientoitunut ja pääosin työpäiväni ovat tapahtumarikkaita, joten pysyn jokseenkin kiinnittyneenä arkirytmiin ja normaaliin elämään. Ainakin vielä. Kahvitauolla katson ikkunasta näkyviä ylilentäviä lentokoneita ja vaan mietin milloin olen itse siellä kyydissä matkalla kohti tuntematonta.

Iltapäivä etenee enkä kuule Ronista mitään. Sivuutan Rickyn viestit. Joskus kenen tahansa juttuseura tekee hyvää, mutta tänään en jaksa Rickyn jankkauksia. Koska Ronin vastaus omaan uteluuni tapaamisemme suhteen oli epäselvä, päätän antaa hänen selventää vastaustaan kutsumalla minut luokseen, jos tahtoo tavata. Lähtisin ajoissa töistä ja kävisin suihkussa. Laittautuisin ekstrakauniiksi. Olisin hillitty ja ihana ja varmistaisin, että unohdamme kaikki ylilyövät joulunajan videoviestit ja ihastuisimme toisiimme lisää sellaisella söpöllä tavalla. Menisimme vain peiton alle, kuten olemme monesti hänen aloitteestaan sopineet. Sopisimme viettävämme uudenvuodenaaton yhdessä riippumatta siitä miten risteilyn käy. Ottaisin rauhallisesti, enkä joisi liikaa. BLING. Manuel lähettää minulle huumoriviestejä sieltä jostain kaukaa lämpimästä. Lämmittää mieltäni! Kivaa, että hän jaksaa ajatella minua täällä tylsässä Suomessa lomaillessaan muualla. Ihan hyvä, että hän on nyt hetken poissa kuvioista, jotta saan setvittyä nämä mieskuviot täällä sillä aikaa, ja jos kaikki menee mönkään niin hän saapuu varmaan juuri sopivasta antamaan minulle haleja. BLING. Roni kertoo olevansa matkalla kohti kaupunkia. Jesjesjes. Odotus kannatti! En kehtaa enää kysyä tapaamisestamme suoraan, mutta vaihtelemme viestejä, kunnes Roni kysyy olenko jo suunnitellut vapaapäiväni täyteen toimintaa. En ole kuin ehkä huomiselle jotain pientä, entäs oletko itse! Painan enteriä ja heti mietin olinko taas liian innokkaan oloinen. Olemme koko joulunajan puhuneet avoimesti siitä, kuinka sitten heti nähdään ja ollaan yhdessä. Miksi on niin vaikea yhtäkkiä sanoa suoraan, että haluaa nähdä toisen. Keskustelu johtaa siihen, että hän kertoo olevansa rasittunut pitkästä vierailusta ja kysyy vinkkejä rentoutumiseen. Vinkkini on katsoa Netflixiä peiton alla. Saan vastaukseksi hymiön. Voi ei olinko liian epäinnokas! Olisiko pitänyt erikseen sanoa, että katsoisimme Netflixiä peiton alla yhdessä! No en aio hätäillä. Syön jotain mahdollisimman epäturvottavaa ja päätän mennä suihkuun siltä varalta, että hän vielä ryhdistäytyy ja kutsuu minut mukaan. Peiton alle. BLING. Tapaamme tänään. Sovimme ettemme puhu mitään. Ollaan vaan. I feel happy.

Kun mikään ei riitä: ahdistus

Tuntuu kuin olisi ollut taas ikuisuuden jossain lomalla, kun takana on pari arkivapaata ja paljon erityisohjelmaa. Töissä on vaikea keskittyä ja löytää motivaatiota ja tekemisen meininkiä. Olo on haikea ja ahdistunut. Ilman mitään järkevää syytä. Sellainen polttava sydänkaipuu toista kohtaan alkaa muotoutua kärsimättömyydeksi ja epävarmuudeksi. Vielä eilisillan pitkän iltalenkinkin jälkeen oli se ärsyttävä ahdistus, joka sanoo, ettei hän varmaan ikinä tule. Ettemme ikinä näe. Elokuvan jälkeen aloin kirjoittaa hänelle hyvän yön viestiä, ja aivan samaan aikaan hän alkoi kirjoittaa minulle samaa. Nauroimme taas tälle yhteenkuuluvuutta vahvistavalle sattumalle sydänhymiöin. Mutta silti sisintä kaihertaa. Yritän taas rauhoitella itseäni ja muistaa, että todennäköisesti minulla ei ole yliluonnollista vaistoa näissä asioissa (vaikka siltä on oikeasti tuntunut, kun aina jutut ovat menneet pieleen), vaan luultavasti vain etsin taas ulkoisia syitä krooniselle ahdistukselleni ja ruokin omaa pessimismiäni.

Minun pitäisi olla nyt huolettoman onnellinen siitä ,että tapaamme varmasti milloin ikinä hän tuleekaan. Toki asiaa auttaisi se, ettei hän aina yöaikaan hokisi tulevansa heti huomenna. Koska hän ei tulekaan. Mutta ainakin nyt joku on ajatellut minua jo monta päivää ja olemme saaneet syventää kahdestaan tunteitamme. On varmasti ihan normaalia, ettei sitä jaksa pitää yllä samalla tavoin kaksytneljähooseittemän. Voi tulla ähky. Ei ehkä vaan jaksa enää lähetellä parin tunnin välein videoviestejä, vaan haluan hänet nyt vaan tänne. En edes pysty katsomaan videota, jossa hän laulaa minulle, koska heti pelkään, että se jää viimeiseksi. Ja samaan aikaan häpeän omia tyhmiä juttujani.  Vuoroin olen varma, että olen ollut liian etäinen. Ja vuoroin nolostun kun olen ollut yli-innokas. Vaikka  oikeasti ajattelen, että varmasti molemmat tiedetään, että kumpikin vaan odottaa että tapaamme. Sitten kun muut asiat on saatu hoidettua pois. Vai? Tämä ajankohta on ehkä ollut huono meidän kohtaamiselle kaiken maailman tylsien lomajuttujen vuoksi. Vai onko se hyvä, että pitää vähän odottaa? Vai ehtiikö asiat pilaantua? Puuh. Takana on monta päivää juhlimista, vähäisiä yöunia. Siihen päälle vielä tämä ylikorostunut epävarmuuteni ja lähimenneisyyden traumat, niin kai tämä melankolinen olotila on ihan normaali. Onhan tavallaan maanantai taas. 

Myös Javier jaksoi jutella eilen koko illan. Omalla kevyen humoristisella ja perverssillä tavallaan. Vaikkemme sitten tavanneetkaan, niin hän selvästi odottaa kohtaamista piankin. Joskus se olisi juuri sitä mitä eniten odottaisin. Nyt kun olen saanut kokea pienen välähdyksen siitä, mitä on, kun joku saattaisi haluta olla kanssasi ihan tosissaan, niin pinnallinen ja seksipainotteinen juttu tuntuu jopa ärsyttävän turhalta ja inhottavalta. Haluaisin vaan Ronin tänne, jotta tietäisin missä me mennään oikeassa elämässä! Javier pyyteli minua kuvailemaan tarkemmin sitä mistä pidän sängyssä, ja vastasin täysin rehellisesti, että eniten pidän halauksista ja suudelmista. Siitä että saa nukkua jonkun kanssa. Ricky anoi taas koko illan uutta tilaisuutta treffeille. Olen hokenut hänelle jatkuvasti, etten koe välillemme mitään romantiikkaa, mutta hän pyytää mahdollisuutta näyttää kuinka olisi maailman ihanin mies minulle. Hän kyselee, miksi haikailen sellaisten miesten perään, jotka eivät voi minusta välittää, mutten anna tilaisuutta henkilölle, joka olisi valmis hakemaan kuun taivaalta vuokseni. En tiedä. En todella tiedä. Teenkö niin?

Minulla ei ole ruokahalua. Jostain syystä koko aamupäivän ajan olotilani pysyy tasaisen ahdistuneena. Sellaisena, mikä se on, kun joku on juuri feidannut minut. Tai kun vahvasti aavistelen niin käyvän pian. Inhoan tätä. Ahdistus on fyysistä. Sydämestä ottaa aina vähän väliä. Vatsaa kaihertaa. Voisin vaikka itkeä jos oikein alkaisin velloa itsesäälissä. Mietin, että miten selviän tästäkin tilanteesta. Kysymys vain kuuluu, että mikä on tämä tilanne? Olen saanut sydämiä joka päivä. Edessä on risteily ja uusi vuosi, ja hyvin todennäköisesti Ronin tapaaminen. Minulla on ystäviä. ja perhettä Tiedossa on juhlia. Olen terve. Olen kaunis. Minulla on töitä. Minulla on Manuel ja Javier. En käsitä itsekään miten saan väännettyä kaiken huonoksi. Miten kehtaan olla näin kiittämätön ja epäonnellinen? Tekee mieli aloittaa keskustelu jonkun ystävän tai kenen vain kanssa, että pääsen purkamaan tätä paradoksaalista paskaa ulos. Mitä teen myös pakonomaisesti tähän kirjoittamiseen. Hoen itselleni: mitään pahaa ei ole tapahtunut. Tämä olo johtuu vain väsymyksestä. Tämä johtuu vain minusta. Mutta samaan aikaan ajattelen, että pystyn oikeasti yliluonnollisesti heti vaistoamaan, kun asiat eivät ole kunnossa. Varmasti pystyn. 

Syön lounaaksi yhden annoksen kuumaan veteen sekoitettavaa kanalientä. Tapaamaton tinderi kyselee kuulumisiani ja kerron hänellekin kieriskeleväni juhlaputken jälkeisessä itsesäälissä. Ricky lähettää hymiön ja käytän tilaisuuden hyväkseni ja kerron hänelle potevani huonoa päivää. Hän toivottaa jaksamista ja toteaa, että on siellä minua varten tarvittaessa. Olen kauhea ihminen. Juuri tänään koen olevani tosi epätasapainoinen. Yleensä nämä hetket ovat rajoittuneet maanantaimelankoliaan tai tilanteisiin, kun oikeasti jotain on tapahtunut. Mutta nyt olen lietsonut itseni ahdistuspaniikkiin melko tyhjästä. Tiedän, että jos mitään takapakkia ei tapahdu, niin varmasti huomenna olo on jo parempi. Ehkä jo illalla. Onneksi pystyn suoriutumaan kunnialla työpäivästä, vaihtamaan hymyillen kuulumisia työtovereiden kanssa, ja hoitamaan kaikki velvollisuudet. Kukaan ei huomaa miten sekava olen sisimmässäni. Ilman mitään syytä.

Iltapäivällä oma-aloitteisesti kevennän oloani ja lähetän työpäivää purnaavan viestin Ronille. Ihan vain saadakseni vastauksen, sellaisen normaalin ja kivan, joka poistaisi turhia (!) epäluulojani. Saan heti kivan ja normaalin vastauksen. Mutta parantaako se oloani? Ei, normaali ei enää riitä nähtävästi.  Eli voiko tästä päätellä, että olollani ei ole yhtään mitään tekemistä Ronin kanssa. "Päästä mut sun elämään, mennään vaikka elokuviin", Ricky toteaa taas. En tiedä miksei mikään taas tänään riitä. Totean Rickylle, että tänään oloni on aivan paska. Ja sitten kerään kalenterini ja läppärini ja menen hymyilemään ja vaikuttamaan fiksulta ja asiantuntevalta kokoukseen. Tämä olo on taas täysin samanlainen, kuin silloin aikanaan, kun eksä katoili ja ryhtyi etämykkäkouluun. Sama polttava tunne rinnassa. Voiko sen oikeasti laukaista vain väsymys. Vai aavistanko oikeasti taas jotain. Jos Roni ottaa vielä yhteyttä minuun tänään, niin aion kysyä häneltä suoraan, aikooko hän viettää uuden vuoden myös poissa kaupungista. Se olisi ihan ok. Sehän varmaan on ollut hänen alkuperäinen ajatuksensa. Mutta joudunko sitten viettämään yhä enemmän tällaisia päiviä, ennen kuin viimein tapaamme? Tai ehtiikö tämä ihastuksemme kuolla.

Eilisiltaisella iltalenkillä pohdimme tätä sinkkuelämän ihanuutta ja kamaluutta ystävättäreni kanssa. Meillä on samankaltaisia haasteita hänen kanssaan. Kummallakin on takana pitkä epätyydyttävä parisuhde ja kaikki mahdollisuudet edessä, mutta silti vaikeuksia päästä tasapainoon ja nauttia elämästä oikeasti. Suurimpia vaikeuksia on yksinolon mahdottomuus. Sitä on välteltävä kaikin mahdollisin tavoin. Jos ei pääse juhlimaan niin on pakko lähteä lenkille, jottei tarvitsisi istua yksin kotona. Paitsi vapaailtoina. Silloin juhliminen on aina oikea vaihtoehto. Jos joutuu olla yksin, niin on juteltava muille tai sovittava treffit. Tuijoteltava vihreitä palluroita. Stressattava. Suunniteltava viikonloppua. Missä on taideharrastukseni? Tuntikausien keskittyminen hyvään romaaniin? Onneksi sentään kirjoitan. Jos listalla ei ole ketään potentiaalista kumppaniehdokasta aktiivisena, niin on hankittava uutta juttuseuraa tinderistä tai mistä vain. On pakko aloitella keskusteluita jotta tietää että on elossa. Koska yksin omassa seurassa oleminen on kauheaa. Olenko tullut hulluksi tämän vuoden seurauksena? Vai olenko aina ollut tällainen? Olenko riittävästi käsitellyt nämä lukuisat sydänsurut, joita olen saanut kokea vuoden aikana, vai olenko vain liimannut kerta toisensa jälkeen päälle laastareita, joiden tarrapinta alkaa prakailla? Ja siksi uuden laastarin kiinnittäminen menestyksekkäästi on yhä vaikeampaa.

BLING. Illalla Roni viestii jotain täysin tyhjänpäiväistä (=parasta). Vaihdamme pari viestiä, oloni kohenee. Yhtäkkiä hän toteaa olevansa huomenna tulossa takaisin sivistyksen pariin. Ollaan molemmat selvin päin, joten tämä voi pitää oikeastikin paikkansa. Aah. En siis ole tänään ennustaja, en lähetä telepaattisia signaaleja, voin lopettaa googlettelemasta foliohattuja, jes! Nyt kun voin lopettaa ahdistumasta hetkeksi siitä, ettei hän koskaan ikinä tule, niin voin alkaa stressata sitä, mitä mieltä hän on mun risteilystä, jos ei pääse sinne mukaan.  Tai sitä kutsuuko hän minut tapaamiselle huomenna! Iik. Menen jääkaapille.

Tequilaa, haaveita Ronista ja Javierin kutsu

Eilisiltana olin täysin kahden vaiheilla lähteäkö ulos vai jäädä kotiin lepäilemään. Ennen iltayhdeksää yhtäkkiä päätin, että nämä vapaat on hyödynnettävä, enkä malta vain istua kotona! Etenkin kun aika on saatava jotenkin lentämään siihen asti, että Roni viimeinkin saapuisi ja voisimme tavata. Ystävättäreni oli jankannut koko illan, että lähtisin hänen seurakseen yöelämään. Ota taksi ja tule! Joten, hyppäsin taksiin, nappasin meikit mukaan ja menin ystävättärelleni, jonka luona meikkasimme, korkkasimme juomat, kuuntelimme musiikkia ja juoruilimme miehistä. Näytin hänelle juttuja Ronista ja hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että olemme Ronin kanssa loistava matchi, koska näytämme hänestä samanlaisilta! Ihanaa! Eikö niin sanotakin, että toisilleen tarkoitetut ihmiset myös näyttävät toisiltaan.

Olin todella epäileväinen sen suhteen löytyisikö maanantai-iltana mitään meininkiä mistään, etenkin kun seuraava päivä on aivan tavallinen arkipäivä, mutta ystävättäreni into tarttui myös minuun ja päätin karistaa väsymyksen pois! Lähdimme keskustaan ja päädyimme kuuntelemaan hyviä covereita soittavaa livebändiä kluuviin. Porukkaa oli kivasti paikalla ja pian mukava kundiporukka lyöttäytyi seuraamme. Tanssimme ja juttelimme yhdessä erilaisia drinkkejä juoden (oli pakko ottaa joku outo versio virtasesta, ihan vain unenpuutteen vuoksi). Pakko myöntää, että roikuin kiinni puhelimessani. Sain videoterveiset taas Ronilta ja minun oli pakko käydä ravintolan ulkopuolella lähettämässä hänelle oma tervehdykseni. Lisäksi Manuel viestitti taas jotain hauskaa lomaltaan, ja uusi tinderi omia kuulumisiaan. Siirryimme uuden tuttavaporukkamme kanssa läheiselle klubille tanssimaan. Koko baari oli aivan täynnä! Fiilis katossa! Tanssimme ja joimme lisää drinkkejä, Ystävättäreni löysi seuraa. Itse en olisi voinut vähempää olla kiinnostunut nyt kenestäkään. Sivuutin ystävällisesti (itseäni ainakin viisi vuotta nuoremman) todella komean opiskelijamiehen lähentelyt. Keskityin tanssimiseen. En olisi uskonut löytäväni energiaa valvoa ja tanssia pilkkuun asti maanantaina! Mutta vasta pilkun tultua lähdimme läheiselle grillille ja siitä samaa matkaa kohti kotia. Minä yksin ja ystävättäreni löytämänsä miehen kanssa.

Heräsin melko tyytyväisenä omasta sängystäni. Ei päänsärkyä. Ei kovin pahaa oloa. Ihme, sillä nautimme drinkkien lisäksi muun muassa tequilaa. Olen näköjään luopumassa myös periaatteestani jättää koskematta vahvoihin viinoihin. Fyysinen olo on hyvä. Ajatus perjantaisesta laivaristeilystä kammoksuttaa ja kaduttaa. Olemme puhuneet koko ajan Ronin kanssa, miten voimme viettää koko loppuviikon yhdessä peiton alla. En ole kertonut laivamatkastamme, koska ajattelin kutsua hänet mukaan kunhan tapaisimme. Ja olen koko ajan luullut, että ehkä hän tänään saapuu, mutten todellisuudessa tiedä milloin hän tulee. Ehkä vasta uuden vuoden jälkeen. Uskon, että hän haluaisi toki tulla vaikka heti, mutta ennaltasovittuja kotiseutuvierailuja on vaikea katkaista. Vaihdamme Ronin kanssa ekat viestit vasta iltapäivällä. Hänkin on väsynyt. Ei hätää, ei meidän tarvitse koko ajan viestiä sydämin. Minuakin väsyttää. Ulkona paistava aurinko saa aikaan huonon omatunnon. Olisi loistava lenkkisää, mutten usko, että olisi terveellistä lähteä kahden päivän juhlimisen jälkeen lenkille. Sen sijaan rauhallinen kävely lähikauppaan voisi piristää mieltä.

Ja se piristää! Sain napattua kauniin auringonlaskukuvan ja siitä hyvän syyn lähettää viestin Ronille. Hän vastaa heti ja kehuu kauniita maisemia. Toivoo että olisi täällä. Jep, niin mäkin. Just tällaista olen halunnut. Että viestitään. Että sanotaan suoraan jos tykkää toisesta. Ihana fiilis, kun kerrankin, joku ei sano, että on kauheissa traumoissa eron jälkeen tai haluaa vain hauskanpitoa. Vaikka tämä loppuisi, niin ainakin on taas todiste, että tällaistakin voi löytää! Tällaisia ihmisiä, itselle sopivia, on olemassa! Tyyppejä joiden kanssa voi puhua ihan kreisejä juttuja. Heittäytyä ja lähteä mukaan johonkin videon vaihtoon. Kirjoitella runoja ja lukea niitä tai valmiita loruja toiselle ääneen keskellä yötä. Kuten joskus aiemminkin olen todennut, niin jotenkin tämä ei ole todellista. Me viestitään ja tunnetaan jotain, mutta se tuntuu saippuakuplalta, joka voi poksahtaa milloin vain. Ja jäljelle jää vain...märkä läntti. Todennäköisesti mun kyynelillä kasteltu tyyny. Näin pessimistinen olen. En vaan voi uskoa, että kaikki sujuisi hyvin, että hän hyväksyisi mun kaikki huonot puoleni ja voitaisiin vaan alkaa viettää iltoja peiton alla Netflixiä katsoen. Yhteisiä hölmöjä videoita nauhoitellen. Jutellen kaikkea vakavaa ja hölmöä vuoron perään. Käveltäisiin yhdessä ulkona ja käsi kädessä julkisilla paikoilla. Tutustuttaisiin lisä toisten ystäviin ja perheisiin. Löydettäisiin vakkarikahviloita ja -ravintoloita ja lähdettäisiin matkalle, siksi koska halutaan tehdä kaikkea yhdessä, eikä tarvitse miettiä mitään sen enempää. Tehtäisiin yhteisiä päivityksiä someen. En enää edes tiedä miten parisuhde muodostetaan. Tapahtuuko se vaan yhtäkkiä itsestään? Erityiset erikseen järjestetyt ja odotetut treffit venyvät kokonaisiksi päiviksi. Toisten kimpussa oleminen muuttuu tavalliseksi yhdessäoloksi. Tehdään viini-illallisen sijaan kotitöitä ja normaaleja juttuja. Pääsisinpä kokemaan sen metamorfoosin.

BLING. Javier kyselee kuulumisia. Olemme olleet melkein samoissa paikoissa juhlimassa eilisiltana. Jos hän olisi yöllä ehdottanut, että olisin mennyt hänen luokseen, niin olisin varmaan suostunut. Nyt hän ehdottaa, että tapaisimme tänään! En tiedä... En yhtään tiedä. Sanon, että olen zombi. En tiedä voinko liikkua. Ja minulla on huomenna töitä. Javier heittää tilanteen vitsiksi ja sanoo, että voi harmi kun kukaan ei tänään pääse tulemaan. Hah. Hän on kyllä todellinen pelimies, mutten usko, että hänen listansa naisista on kovinkaan pitkä. Sanon, että koen huonoa omatuntoa, että hän joutuu nyt selviytymään yksin miehisistä paineistaan. Ja valitettavasti myös tarkoitan sitä. Vaikka nyt suhtaudun Javieriin siten, kuten hän on toivonutkin, eli vain ystävänä ja hauskapitokaverina, niin olin kuitenkin häneen ihastunut. Minulla oli perusteettomia odotuksia häntä kohtaan. Varmaan jotain on uudesta ihastuksesta huolimatta jäljellä. Olen todella ihastunut Roniin ja haluan nähdä hänet, mutta emme ole parisuhteessa. Emme edes varmaan tapaile? En tiedä. Haittaisiko minua jos hän viettäisi yön jonkun toisen kanssa? En osaa sanoa. Ainakaan en aio muuttaa välejäni Javieriin saati Manueliin, ennen kuin olen varma, että tässä voisi olla jotain enemmän. Tai ennen kuin tässä on jotain enemmän. Muuta kuin viestejä. Siispä jään kotiin, mutta minulla on todella ristiriitaisen huono omatunto, että kieltäydyin illasta Javierilla. Varmaan tylsistyn kotona tänään ja jopa kadun valintaani. Itse asiassa jo nyt minun tekisi mieli sanoa, että muutinkin mieltäni. Outoa. BLING. Ricky vannoo taas rakkauttaan. BLING. Javier kertoo, että miehiset paineet on nyt hoidettu omin neuvoin. Sanon, että harmi, olin juuri muuttamassa mieltäni vierailusta. Tylsistyneenä sovin iltalenkin ystävättären kanssa ja yritän karistaa nämä täysin älyttömät ja jakaantuneet fiilikset. BLING. Roni kysyy minkä elokuvan aion tänään katsoa, kun aikaisemmin puhuimme, että vietämme kumpikin Netflix-iltaa. Hyvä. Valitsen illaksi kiinnostavalta vaikuttavan elokuvan. Ehkä tää on parempi näin.

After the afterparty

Joo, tämä on taas näitä päiviä, kun saa itsensä koottua pikkuhiljaa myöhäisellä iltapäivällä. En tiedä miten onnistui taas överöimään niin hyvin Joulujuhlat, mutta en ollut ainoa! Olimme jo ajoissa kauniina rumissa (tai kauniissa niiden osalta, jotka eivät noudattaneet teemaamme) asuissamme juhlatuulella. Terästetyt glögit, joululaulut, juustot... Varmaankin jonkinlaisessa ennätysajassa olimme kuvaamassa omia Kohta sataa -videoita kuohareita haaraväleistä korkaten. Ja kyllä, lähettelimme kuvia ja videoita eteenpäin, koska se tuntui niin hauskalta idealta silloin. Whatsapp-ryhmiin, minä lähetin pelleilykuvia Javierille, ja onneksi vain yhden videon itsestäni Ronille. Ystäväni antoi minulle ihan Paperi-T:n näköisen matchinsa, josta ei itse innostunut ja sain läheteltyä hänellekin "hauskoja" viestejä. Mutta oli hauskaa, vaikka aamulla saikin taas pikakelata muistikuvia ja miettiä tuliko mokattua jotain pahemmin. Ei tullut. Heräsin yksin omasta sängystäni. Koska Roni ei päässyt maalta kaupunkiin, kuten olin uumoillutkin! Mutta sain häneltä ihanan aamuvideotervehdyksen, joten en ole onnistunut vielä mokaamaan välejämme. Hyvä!

Aamulla puhelimestani löytyy Ronin lisäksi viestejä Javierilta (joka kysyy olenko hengissä), uudelta matchilta (joka kysyy onko paha darra), Taunolta (joka ehdottaa krapulaseksiä, hahaa!) ja tytöiltä, jotka jakavat omia loppuyön kommelluksiaan. Yhdellä kaverilla on paha morkkis, vaikkei mitään tapahtunut. Sellaisia on välillä "sunnuntait". On ikävä Ronia, joka ei varmaan vielä tule. Tuntuu ettei ikinä tule. Lähetän hänelle haikurunon tylsästä maanantaista ja saan takaisin sydämiä. Ahdistus nostaa päätään. Se sellainen ihan epärealistinen. Koska kaikki on hyvin. Ei ole mitään syytä ajatella, ettei hän ikinä tule, ja ettemme ikinä enää näe. Siltä kuitenkin aina välillä taas tuntuu! Koska odotin, että ehkä hän tulisikin. Syytän eilisen juhlimisen vuoksi laskeneita serotoniinitasoja tai jotain muuta neurokemiallista. Juttelen pitkin päivää Javierin kanssa. Tonttutytöistä, lumiukon porkkananenästä, George Michaelista. Hän lähettää minulle vitsillä tekemänsä lauluvideon. Puhumme yhden illan jutuista. Sanon, etten saa sellaisista mitään irti, joten en niitä harrasta. Hän muistelee, että hyppäsimme petiin tokilla treffeillä. Totta, mutta se ei jäänytkään yhdenillanjutuksi. Ajattelen, että ehkä hän kutsuu minut kylään, jotta saan vähän maanantaihaleja. Mutta selviää, että hän on sopinut saunaillan ystäviensä kanssa. Hän lähettää kuitenkin virtuaalihaleja. BLING. Roni lähettää uuden videoklipin. Hyvä, ajattelemme toisiamme. Mutta hän ei ole täällä. Totean, että itsekin joudun harkitsemaan uloslähtöä, koska hän ei pelastanutkaan minua maanantailta. Ja olen tosissani. Pari ystävää on ulkona. Jos oloni on tällainen, niin kenties menen jossain pyörähtämään. Tai ehkä menen vain nukkumaan. BLING. Javier kysyy lähdinkö jo ulos. Sanon vieläkin harkitsevani asiaa.

The Ugly Christamas Sweater

Aaton vietto sujui kuten olin uumoillutkin. Mukavaa rupattelua. Aivan uskomattoman hyvää ruokaa (täydellisesti kypsytettyä sisäfileetä erilaisten perunoiden, kasviksien ja salaattien kanssa, puhumattakaan kauniisti kootuista alkupalaleipäsistä ja jälkkärijuustokakusta), jolla ei ollut juurikaan tekemistä jouluruokien kanssa! Koska en itse kokkaa en valita. Jos sukulaiset ovat päättäneet ettemme syö laatikoita ja kinkkua, niin emme syö. Sen jälkeen maha täynnä sohvalla nuokkumista. Sitten kahvit ja viinit ja lautapelejä kivassa yhteishengessä myöhään iltaan asti. Yöllä katsomme yhdessä roomalaista jouluyönpalvelusta ja puhumme salaliittoteorioista. Ja mitä muuta teen koko päivän? Näprään kännykkää ja viestin Ronin kanssa. Ronin, joka haluaisi palata jo tänään kaupunkiin, jotta voisimme tavata. En tiedä toteutuuko se, tai onko se mahdollista jos on julkisen liikenteen varassa. En tiedä, mutta se olisi ihanaa. Mutta olen myös kärsivällinen ja voin odottaa (jos on pakko).  Itse tunnen samoin, mitä hän sanoo ääneen (kirjoittaa minulle): mitä enemmän juttelemme, sitä enemmän vaivumme ihastukseen. Koemme molemminpuolisesti, että meillä on joku erityinen yhteys. Niin varmaan ihastuneena haluaa ajatella! Mutta minulla on myös esimerkkejä! Hyräilin ja googletin itsekseni erään biisin sanoja, kun samaan aikaan Roni lähettää minulle sanat samasta biisistä viestillä. Muiden keskusteluiden lomassa toinen name-droppaa, jonkun filosofin tai taiteilijan ja ilmenee, että se on toisenkin lempityyppi! Roni on hulvaton ja lähettää minulle kuvia ja videoita. Hän lähettää minulle äänittämänsä runon. Kotiin päästyäni nauhoitan hänelle oman videon, ennen kuin sanomme kolmelta yöllä hyvää yötä sydämien kera.

Siis olen vain niin onnellinen edelleen. Tai en tiedä onnellisuudesta, mutta mulla on muuttanut pari perhosta vatsaan nyt jo moneksi päiväksi peräkkäin! Ja ne lentelee niin paljon, että leijun itsekin. En malta odottaa, että tapaamme. Toisaalta se pelottaa, koska on riski, että taika katoaa. Olemme luoneet nyt niin ihanan oman kuplan ja ruokkineet liekkejä meidän erityisyydelle ja yhteenkuuluvuudelle, että se voi olla todella haurasta livenä. En välitä, haluan kokeilla. Hajotkoon sitten! Hän on selvästi juurikin niin boheemi, kun jossain vaiheessa uumoilin. Vähän kreisi. Vähän siinä rajalla, mutta niin olen mäkin. Sä oot liian friikki, beibe, niinku mä. Me oikeasti voitaisiin pitää niin hauskaa yhdessä. Näen meidät hölmöilemässä julkisilla paikoilla välittämättä kenestäkään ulkopuolisesta. Tekemässä ylidramaattisia videotoivotuksia salaa kikattaen yhteisille tutuillemme. Kirjoittamassa ihan vakavissaan jotain maailmanjärjestystä mullistavia analyysejä, joille nauretaan sitten myöhemmin, kun viinihuurut haihtuu. Tutustumassa yhdessä uusiin maailman kolkkiin. Tapeltaisiin ja kiukuteltaisiin niin typerästi, että jompi kumpi purskahtaa nauruun ja jouduttaisiin ihan vain sen takia lopettamaan riita. Toivon, että päästään kokeilemaan. Luulin, että sovellun parhaiten sellaiseen vähän snobimpaan seuraan. Sellaiseen jossa saa hillitä itsensä ja näyttää nätiltä ja sanoa fiksuja juttuja. Mutta tämä on paljon hauskempaa!

Eilispäivän aikana sain vaihdella joulukuulumisia monen vanhan ja uudemman tuttavan kanssa. Tietenkin Javierin ja Manuelin. Mutta lisäksi Jukka kysyi kuulumisiani pitkästä aikaa ja kertoi omista joulun ja uuden vuoden suunnitelmistaan. Myös Tomi toivotti minulle hyvää joulua. Ja kukapa muu kuin Tauno! Tietenkin Ricky myös. Sekä pari tapaamatonta randomia, ulkomaan tuttavaa. Jotenkin iloinen ja hyvä fiilis vallitsi koko päivän. Minun olisi tehnyt mieli kertoa (huutaa!) sukulaisilleni, että olen ihastunut ja ehkä tuonkin avecin kylään ensi vuonna! Mutta en sentään tehnyt sitä.

Tänä aamuna Javier kertoi omasta joulunvietostaan ja avasi antamani paketin. Hän oli iloinen ja kiitti minua runsain emojein. Juttelimme pitkin aamupäivää niitä näitä, lähinnä syömiseen ja juomiseen liittyen. Puhelimeni soi! Sieltä soitteli henkilö, joka korjaa älypuhelimia. Olin aikaisemmin netin kautta tarjonnut hänelle melko uutta puhelintani, jonka näyttö ei toimi, sitä vastaan, että hän toimittaisi minulle sen sisältämät valokuvat. Ja nyt hän olisi hakemassa luuriani! Sopii! Kävin heittämässä puhelimen hänelle tarvittavine koodeineen. Jes, senkin asian sai vielä hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Juttelemme tyttöjen kanssa ryhmäkeskusteluissa pitkin päivää. Meidän on tarkoitus kokoontua yhteen viettämään ystäväporukan omaa joulujuhlaa, syömään erään ystävän jouluruokajämät ja tietenkin kohottelemaan maljoja. Rumissa jouluvaatteissa. Jos Roni sattuisi tulemaan tänään, hän voisi osallistua juhlaan aveccinani, tai voisin kadota juhlasta hänen mukaansa. Mutta minulla on vahva tunne siitä, ettei hän pääse tänään tulemaan. Ei se mitään, olkaamme kärsivällisiä. Let the Magic happen. Onneksi pääsen purkamaan energiaani ainakin ystävieni pariin!

Joulu

En ole iäisyyksiin valvonut yli kahteen yöllä ihan selvin päin. Mutta eilen pohdimme Ronin kanssa elämän merkitystä ja olemassaolon syvyyttä. Kysyimme, miten juuri me satuimme kohtaamaan tässä maailmankaikkeudessa. Esitin vastaukseksi Tinderiä, mutta Roni ei hyväksy sitä. Enkä minäkään jos oikeasti tapaamisemme tulee sujumaan yhtä syvällä intensiteetillä kuin kommunikointimme viestein. Sovimme, että pääsemme nukkumaan sitten, kun kumpikin lähettää sadun tai lorun tai runon toiselle nauhoitteena. Hän luki minulle jotain, ja puolestani lähetin hänelle erään kotimaisen runoilijan pikkutuotoksen. Hihi, hauskaa! Hän on useaan kertaan sanonut, että ihastuu minuun viesti viestiltä enemmän. Toppuuttelen! Hän sanoo, että olet huippu! Totean, että jos on huippu niin on myös kanjoni. Hän kertoo olevansa optimisti ja minä kerron olevani pessimisti. Hänen mielestään se on ihan hyvä. Pelkään pahoin, että hän tulee kohtamaan kanssani pettymyksiä, koska on nyt niin huoleton ja ihastuneen oloinen taas yllättäen. Pe-lot-taa. Hän haluaa tavata jo mahdollisimman pian, tuleekin jo ajoissa kotiin. Minäkin haluan! Ei vain pitäisi liikaa koota odotuksia. Jännittää! No mutta tänään unohdetaan pelot ja huolet!

Aamu alkaa tyttöjen joulutoivotuksilla. Javier toivottaa hyvää joulua, kerron hänellekin kuinka rikoin kalliin pullon laukkuuni! Samoin viestimme Manuelin kanssa. Ronille viestin tietenkin myöhemmin ellen kuule hänestä ennen sitä. Hän varmaan nukkuu myöhään.  Itse valmistaudun lähtemään sukulaisten ruokakattaukseen ilman sen suurempia odotuksia. Olen toki onnekas ja kiitollinen, että minulla on perhettä ja sukulaisia, joiden kanssa viettää joulua. Kaikilla ei sitä ole. Joulunrauhanjulistus pyöri taustalla ja käväisin saunassakin. Pesin hiukset ensimmäistä kertaa arvokkaalla palashampoolla (lahja itseltäni itselleni). Odotan innolla miten hiukset asettuvat tänään! Toivon, että piipahtaisimme illalla käymään joulukirkossa muistuttamassa itseämme mistä nyt oikeasti olikaan kyse.

Hyvää Joulua!

Hyvä mieli

Aatonaatto. Kaupallisen joulun taika on hiipunut sitä enemmän mitä enemmän ikää on kertynyt. Yritän muistaa joulun alkuperäisen idean. Kotona ei ole kuin puolipakotettuna ikkunalle laitettu kynttelikkö. En ole kertaakaan leiponut aikuisiällä pipareita. Enkä torttuja. Ei joululauluja. En lähetä kortteja. Enkä niitä saakaan. Mutta lahjat on kivoja! Parisuhdeaikoina olen aina panostanut hyvään lahjomiseen, ihan vain siksi että se on hauskaa. Kauan kauan sitten ihan ensimmäisenä jouluna eksän kanssa olimme puhuneet ennen joulua, ettei sitten osteta mitään sen kummempia lahjoja. En tajunnut silloin ollenkaan, että kaikilla miehillä ei välttämättä ole ajatustenlukutaitoa, joten olin itse kuitenkin ostanut hyvän lahjan ja itse en saanut mitään. Olin ihan tahtomattani varmaan tosi pettyneen näköinen, koska siitä lähtien jokaisena jouluna sain ihanat ja tarkkaan valitut joululahjat: useimmiten jokin kaunis koru tai korusetti, laadukas klassinen tuoksu sekä toivomani kirja tai elokuvanäytös. Olin oikeasti niistä tosi iloinen joka vuosi. Myös itse panostin lahjojen hankintaan (paitsi yhtenä vuotena kun olin laittanut kauniiseen pakettiin risun symbolisena eleenä, mutta annoin sitten hänen järkyttyneen reaktion jälkeen oikean lahjan)! Säästimme aina keskinäisen lahjanvaihdon siihen, kun saavumme kotiin sukulaisilta myöhään aattoiltana. Koko päivän sai odottaa mitä paketeista löytyisi illalla kun pääsee vatsa täytenä kotiin. Se oli ihan kivaa. Mutten ole juhlaihminen, joten nyt kun ei ole odotettavissa lahjoja, keskityn mielelläni simppeliin aattoillalliseen (odotan mätejä, juustoja ja silliä!) ja sukulaisten tapaamiseen. Ja se siitä. Entisessä elämässä saimme kiertää kaikki pyhät eri sukulaisilla syömässä vähintään kolmessa eri juhlapöydässä. Nyt ei tarvitse murehtia kuin yhdestä. Ehkä tänä jouluna en siis kerrytä sitä kolmea kiloa, minkä olen joskus aiempina vuosina lisännyt vyötärölleni.

Perjantai on yleensä aina se kepein työpäivä, mutta etenkin tänään se on sitä! Istumme hieman tavallista pidempään hieman tavallista hiljaisemmalla kahvitauolla. Pöydät notkuvat lahjussuklaita. Syön kaksi konvehtia. Lounastauolla ihana töistä syksyllä poisjäänyt työtoveri tulee moikkaamaan ja vaihdamme kuulumisia yli vakituisen lounasajan. Pomo on hymyileväinen ja heti lounaan jälkeen alkaa työtoverit lähteä hyviä jouluja huudellen kotiin. Lähetän Ronille viestin (koska on mun vuoroni. Ja koska haluan), ja vaihdamme pikaiset kuulumiset. Hän kertoo ihanan avoimesti tekemisistään kysymättäkin. Pidän siitä. Todella. Perhosia! BLING. Manuel muistaa minua kaukaa toiselta puolelta maapalloa! Hän lähettää kuvia paikasta jossa on juuri tällä hetkellä ja voivottelee, kuinka raskasta on kun täytyy helteeseen lähteä lenkille ja sen jälkeen virvoittaa itseään paikallisilla drinkeillä. Ihana Manu. Olemme monta kertaa puhuneet siitä, kuinka ensi vuosi tulee olemaan meille kummallekin niin paljon parempi kuin tämä. Toivon todella, että se pitää paikkansa meidän molempien kohdalla. Ja ainakin voimme katsella sarjoja ja pelailla yhdessä konsolipelejä jos ei muita ihmeitä ehdi tapahtua.

Päätän, että lähden itsekin ajoissa töistä. Käyn kotona kääntymässä ja sitten lähden vielä pyörähtämään kaupoilla. Ja vaikka lasillisella viiniä jossain kivassa paikassa. Koska mä voin. Ja koska on perjantai. Ei tarvitse miettiä mitään suuria joulusiivouksia. Ainoa asia mistä stressaan on se, että minulla on edes jotain viemistä ihmisille, joita jouluna tapaan. Ehkä ensi vuonna pääsen siitäkin stressistä. Aikaisemmin koin velvollisuudeksi tehdä suuret joulusiivoukset. Ja jostain syystä joulusiivous tuntui olevan jotenkin erityisempi kuin muut siivoukset. En pitänyt siitä. En tajunnut aiemmin, että voin ihan itse päättää mitä teen. Ei ole olemassa mitään pakollista joulusiivousta. Mulle riittää ihan normaali perussiisteys (mikä on itsestäänselvyys joka päivä). Vuosikausia podin huonoa omaatuntoa siitä että pitäisi leipoa ja kokata. Pitää osata tehdä kakku. Ja korvapuusteja. Tai ainakin pipareita. Ja ruskeakastike. Ja valkoinen lasagnelle. Mutta sehän on ihan BeeäSSää! Tulin niin paljon onnellisemmaksi, kun opin sanomaan ääneen, että leipominen ei ole mun juttu. Maksan mielummin neljä tai kuusikin euroa kakkupalasta, jonka joku muu on ammattitaidolla tehnyt ja kantaa sen eteeni hymyillen. En tykkää kauheasti tehdä ruokaakaan. Mutta kun kokkaan niin osaan tehdä hyvää ruokaa omaa mielikuvitustani käyttämällä. En enää tarvitsekaan lahjaksi saamaani Kokkausta Keltanokille -kirjaani (kiitos kamut lahjasta, tho), koska olen kasvattanut luottamuksen omaan arviointikykyyni. Teen todella hyvää kanapastaa! Mutta vielä paremmin tilaan hyvää ruokaa ravintolassa tai kannan sitä kotiin kotikatuni pikaruokaloista. Enkä jaksa pestä ikkunoita joka ikinen kevät jos ei siltä tunnu, koska ei kiinnosta. Ah, vapauttavaa. En tajua miksi elin niin pitkään kummallisten odotusten alla, jotka eivät minulle sovi.

Olen juuri lähdössä töistä, kun Roni lähettää minulle ihanan videokuvan itsestään (sanoisin nyt ehkä mille tahansa videolle ihana). Saan uutta energiaa ja käväisen vain kotona, ja lähden saman tien keskustaan! Lähetän matkalta Ronille videon itsestäni. Hauskaa! En ole tehnyt sellaista aiemmin. Suuntaan heti pariin liikkeeseen Kamppi Centeriin tekemään loppuun jouluostokseni. Kuuntelen kovalla Ylex:ää ja naureskelen pitkin käytäviä toimittajien jutuille, sekä Ronin viesteille. Yhtäkkiä joku taputtaa olkapäätäni. Joku vieras nuori mies. Sanoo, että näytän rennolta ihmiseltä ja kysyy osaanko vinkata jotain kivaa tekemistä viikonlopulle. Haha! Ja juuri kun olen sanonut, ettei ikinä kukaan juttele kaupungilla! Sanon, että tänä viikonloppuna tuskin on ihmeellisempiä juttuja missään, kun kaikki viettävät joulua. Hän kyselee mitä aion tehdä ja kerron jouluostoksistani. Hän antaa numeronsa jos vaikka joku kerta haluaisin lähteä viettämään iltaa yhdessä. Okei, tänks! Otan sen vastaan koska en kehtaa kieltäytyä. Olen kuitenkin keskittänyt kaiken kiinnostukseni nyt Roniin. Käyn itsekseni lasillisella Teerenpelissä. Jatkan siitä matkaani pariin muuhun liikkeeseen ja siitä yhdelle ystäväni kanssa, ja sitä kautta kotiin. Olemme koko illan viestitelleet Ronin kanssa sydämellisiä viestejä. Vihjailevia. Ihania. Olen niin onnellinen just nyt. Siitäkin huolimatta, että kallis lahjapullo hajosi laukkuuni ja pilasi meikkipussini. Siitäkin huolimatta, että sain lasinsirpaleista ärsyttävästi vuotavan haavan sormeeni. Jep.

100. postaus

Olin kirjoittanut juuri useita kappaleita tekstiä, kun kissani istui tietokoneen näppäimistölle ja näytti todella suloiselta. Otan siitä valokuvia ja rapsuttelen sitä, kunnes yhtäkkiä selain sulkeutuu! Kissa säikähtää säikähdystäni ja hyppää pois, ja avatessani selaimeni uudelleen kaikki kirjoittamani tekstit ovat kadonneet! Ai hitto että voi ottaa päähän. Olin juuri hyvällä tuulella ja nyt sen korvasi mahdoton ärsytys! Nämä hetket on hyviä ja opettavaisia, kun täytyy sekunnissa arvioida, että auttaako ääneen kiroilu tai kissan tönäiseminen jotain. Ei auta. Joten vedän henkeä ja istuudun alas. Nostan läppärin syliin ja jatkan elämääni. Breath. Töiden jälkeen siis (olin kirjoittamassa tätä kappaletta, kunnes pehmokissani näköispukuun asustautunut demonihirviö pilasi kaiken) päätin käväistä täydentämässä jouluviemisvarastoani. Alkosta kipaisin laadukasta konjakkia ja erityisoluita viineineen sukulaisilleni. Lisäksi mukaan tarttui lahjakortteja (helppoa, vaikka persoonatonta!). Yksi mäkkäriin ja sporttikauppaan suvun juniorille ja yksi elintarvikkeisiin taloudenpito-ongelmaiselle eläkeläiselle. Lisäksi herkkurasioita (ei-lindt-suklaata tai marmeladia) naapureille ja työtovereille. Huomenna pitäisi vielä jaksaa hoitaa lahjaprosessi loppuun.

Eilisiltana pieni lämpöni oli selvästi laskenut, mutta silmiäni särki ja kärsin pienestä keuhkoyskästä. Jatkoin viestittelyä Javierin kanssa. Kävimme läpi taas Kohta  sataa -biisin syvällisiä lyriikoita ja hän jakoi minulle muita suomen kielen oppejaan omaan vitsikkääseen tai "vitsikkääseen" tapaansa. Jotenkin hyppäsimme uuteen vuoteen. En tiedä oliko kyseessä taas yksi vitsi (katso kuva) vai kutsu. Ystävättärenikään ei verbaalisista erityistaidoistaan huolimatta osannut antaa minulle vinkkiä kumpaankaan suuntaan, mutta päätin päätyä siihen, että kyseessä oli vitsi. Uudesta vuodesta puheenollen pääsin kertomaan Javierille, että onnistuimme viimeinkin varaamaan ystäväni kanssa hupiristeilyn uuden vuoden viikonlopulle. Kuitenkin siten, että jo aatoksi ehdimme takaisin juhlimaan Suomen maan kamaralle! Javier heti totesi, että hänen pitäisi kyllä tulla mukaan. En tiedä oliko sekin vitsi. Itse harrastan todella paljon sarkasmia ja huumoria keskusteluissa, mutta nyt ymmärrän miten ärsyttävää se voikaan olla. Tai turhauttavaa, koska koskaan ei voi tietää milloin toinen on tosissaan. Olen tosi tyytyväinen uuden vuoden ratkaisuumme (joka toki osin johtui siitä, että alun perin haluamamme hotellisetti oli loppuunmyyty), koska nyt voin vielä vastaanottaa ideoita ja kutsuja itse aattoiltaan.

Viime yönä tuttuun tapaani heräsin keskellä yötä varmana siitä, että minut noudetaan pian tärkeään kokoukseen. Hieman myöhemmin nousin sänkyyni istumaan ja tuijotin oman läppärini merkkivaloa ja tuskailin, että huomataanko töissä, että olen vahingossa vienyt kotiin työkaverin tietokoneen. En ikinä sekoile näin silloin kun nukun muualla. Mutta tein sitä entisessä elämässäni, kun eksäni nukkui vieressäni. Hän sai monta kertaa herätä siihen, kun etsin vesikilpikonnia sängystämme hädissäni siitä, että ne kuolevat kohta jos eivät pääse veteen. Tai, että nousen laittamaan valot päälle ja pukeutumaan vieraiden vuoksi kolmelta aamulla. Torkutin aamulla kelloani muutamaan otteeseen, mutta tunsin oloni kevyttä yskää lukuun ottamatta terveeksi. Työpäivän aikana jouduin käymään kolmessa eri sijainnissa ja kahteen eri kertaan sain oikeasti juosta ehtiäkseni oikeaan kulkuneuvoon. Sydän tykytti hieman tavallista enemmän, mutta muutoin koin kuntoni hyväksi ja ryhdyin välittömästi ikävöimään juoksemista! Ihanaa päivät pitenevät ja pian oikeat lenkkikelit ovat taas täällä! BLING. Kesken lounastaukoani Roni viestii minulle kuvan kera kuulumisiaan joululomansa keskeltä! Ah ihanaa, saan häneltä pienen sydämenkin kertoessani puolikuntoisuudestani. Vaikka skeptisyyteni ei kaikkoa näin helpolla, niin on ihana tuntea pieniä perhosia vatsassa ajatellessa sitä, että varmaan näemme ensi viikolla. Jos sääntö on se, että kaikki tapailuni loppuvat ja miehet katoavat, niin jossain on oltava se poikkeus! Jossain on se poikkeus, joka muuttaa kaiken.

Nyt käsissä on siis Finderellan sadas postaus. Kuten olen aiemminkin todennut, minua harmittaa etten kirjoittanut alun alkaenkin reaaliajassa kunnolla! Minulla on vain pieniä omia päiväkirjamerkintöjäni (ja muistoja), joihin perustuen tein koonnin kesän ajalta. Koko eroprosessi ja sarjaensitreffailu ja ekat tapailut olisivat olleet itsellenikin opettavaista ja terapeuttista luettavaa jälkikäteen. Mutta what's done is done. Turha itkeä kuin maito on jo kaatunut. Olen aina kirjoittanut päiväkirjaa. Elokuvapäiväkirjaa. Kirjapäiväkirjaa. Unipäiväkirjaa. Päiväpäiväkirjaa. Mutta nyt olen viime aikoina käyttänyt näitä postaustekstejäni asioiden arkistointiin. En luovu kirjapäiväkirjastani, koska romaanin loputtua on kiva antaa sille arvosana ja kommentit. Sen sijaan elokuvalistauksestani olen lipsunut tänä vuonna jatkuvasti. Aikaisemmin monen vuoden ajan merkitsin ylös joka ikisen (satoja!!) elokuvan ja annoin sille yhden lauseen mittaisen arvostelun sekä arvosanan yhdestä kymmeneen.

Perinteisen päiväkirjan aloitin aikuisiällä uudelleen. Olin aikaisemmin lopettanut päiväkirjan pitämisen koettuani sen rasitteeksi. Sain omantunnontuskia jos en kirjoittanut riittävästi tai riittävän usein, joten luovuin siitä kokonaan (piilotin jonnekin kaapin perukoille ja unohdin). Mutta sitten joku jossain antoi vinkin, että päiväkirjan kirjoittaminen on aina terapeuttista ja hyväksi, ja se riittää, että kirjoittaa vaikka vain yhden lauseen joka päivä. Inspiroiduin tästä niin paljon, että keksin oman konseptini. Kirjoitin joka päivä pieneen kirjaseen yhden sivun mitä tahansa sekä arvosanan päivälle. Se ei ollut stressaavaa, koska päätin, että vaikka pelkkä arvosanakin riittää. Tai vaikka yksi sana.

En päässyt moneen vuoteen yli seiskaan montaakaan kertaa. Uskon, että kärsin sisäisistä ristiriidoista ja jonkinlaisesta määrittelemättömästä ja toimintakykyyn vaikuttamattomasta piilevästä ahdistuneisuushäiriöstä, sillä koen stressiä ja ahdistusta lähes aina. Vatsan ja rinnan välissä on lähes taukoamatta ahdistuspaakku, jonka saan hetkeksi katoamaan jos oikein keskityn tai kun aktiivisesti teen jotain aivan muuta kuin olen itseni kanssa. Mutta se on krooninen, joten sitä ei oikeastaan enää edes huomaa. Jos mitään ulkoista riittävän järkevää syytä kurjuuteen ei ympäristöstäni löydy niin keksin kyllä syyn! Ajattelen aina, että kunhan tämä ja tämä asia järjestyy niin voin olla onnellinen. Sitten kun, sitten kun, sitten kun. Ja teen sitä, vaikka tiedän sen olevan järjetöntä. Entisessä elämässäni eksäni kanssa löysin aina syitä miksi minulla on paha olla. Rahaongelmia! Työstressiä! Liikaa sitä tai liian vähän tätä! Ja jos hyvät ongelmat loppuivat kesken niin syytin olostani huonoa parisuhdettani. Nyt eron jälkeen ahdistus on kuta kuinkin yhä läsnä, ja keksin syitä sille helposti sinkkuelämästäni. Todellisuudessa en usko löytäväni ratkaisua tilaani tästä maailmasta kovin helpolla. Ja uskon, että moni on ehkä huomaamattaankin kanssani samassa veneessä. Ehkä myös uutena vuotena (bu dum dis!)!

Laittelen pulloja ja muita jouluviemisiä lahjapusseihin. Paketoin kirjat lahjakorttien kera nätteihin paketteihin (en pidä paketoimisesta etenkään demonihirviön kanssa) ja otan rennosti roskaruokaa syöden. BLING. Roni viestii ihan yhtä kivasti kuin ennen kolmansia treffejämme. Hän lähettää kuvia heidän herkuistaan ja kertoo kuulumisiaan omalla kivalla tavallaan. Minä kerron omista ostoksistani ja iltasuunnitelmistani (joita ei ole!). Hyvä fiilis. Oho!  Yllätin itsenikin. Hyvä fiilis on tullut takaisin ja pehmokissan hölmöilyt unohdettu ja anteeksiannettu! Ehkä jopa jaksan lähteä reippaalle kävelylenkille. BLING. Roni lähettää itsestään videokuvaa. Mmm. Siispä lenkille!

Yö Javierilla ja Ronin come-back

Olen nyt tositteellisesti vakuuttunut siitä, että miehet yliluonnollisesti vaistoavat, kun mielenkiinto heitä kohtaan on yhtäkkiä heikentynyt ja joku ei ajattelekaan heitä niin intensiivisesti. Heti, kun olen sopinut tapaavani Javierin ja olen siitä innoissani, niin toinen ottaa yhtyettä ja onkin yhtäkkiä taas kiinnostunut, vaikka aivan varmasti hetkeä aiemmin hänen fiiliksensä on ollut lopahtanut. Eli mitä vähemmän itse ajattelen toista, niin sitä enemmän hän alkaa ajatella minua? Onko olemassa tietty vakiomäärä kiinnostusta, joka jakaantuu kahden ihmisen välille. Ja jos minä vien sen kokonaan, niin toisella ei sitä voi olla? Ja sitten kun oma kiinnostus vähenee, niin toisen kapasiteetti taas kasvaa? Kauheaa.

Roni siis aloitti yhtäkkiä alkuillasta kysymään kuulumisiani. Vaihtelimme viestejä ja hän kertoi kiireistään ja uusista miljoonadiileistä kuin päiväkahveista. Olin neutraali ja mukava ja annoin selvästi hänelle mahdollisuuden kutsua tapaamiseen("Ai sulla on vielä ne kotityöt tekemättä, no voi, tarttisit varmaan apukäsiä"), mutta kutsua ei tullut. Viestin hänelle siistityn version aiemmin suunnittelemastani viestistä: On ollut kiva tutustua, ja jos ei ennen joulua ehditä nähdä, niin toivottavasti sen jälkeen. Hän vastaa, että kokee samoin ja varmasti ehtisimme tavata ensi viikolla. Ihana huojentunut olo. Siispä hyvällä mielellä ilmoitan heti Javierille, että saavun samana iltana tapaamaan häntä. Asiat kunnossa. Mikään ei ole vielä rauennut. Optiot Ronin kanssa ovat auki, vaikka selvästi hänen fiiliksensä ovat heitelleet. Ja välimme pysyvät hyvinä Javierin kanssa. Tästä on hyvä siirtyä maltillisena opettelemaan rauhaisaa yksinoloa joulunaikaan. Ainakin parina päivänä. Kaikki on hyvin.

Alkuillasta ehdin matkaan aiemmin kuin olin edes ajatellut, joten kehuskelen Javierille olevani tällä kertaa etuajassa! Olen bussissa matkalla Javierin pysäkille Ronin suosittelema viini ja lahjapaketti mukanani, kun Roni jatkaa keskustelua tyhjästä. Apua! En voi viestitellä hänelle Javierin luota. Vastailen ystävällisesti ja yritän vihjata, että olen kiireinen loppuillan. Samalla olen tyytyväinen: ehkä hän sittenkin pitää minusta! Hämmennyn viesteistä siinä määrin, että havahdun yhtäkkiä siihen, että olen ohittanut oikean pysäkin ajat sitten. Hitto. Viestin äkkiä Javierille, että otan aiemmat kehuskeluni takaisin ja olenkin taas myöhässä. Ihan ansaittua, ei voi muuta sanoa. Kengät märkinä navigoin olinpaikkaani ja siirryn oikeaan suuntaan menevälle pysäkille ja hyppään seuraavaan bussiin mielessäni kiroillen. Taas Roni viestii. Äitini viestii. Tinderi viestii. Ulkomaan facebook-tuttava viestii. Ricky viestii. Yritän äkkiä vastata kaikille ja pian huomaan menneeni taas ohi oikeasta pysäkistä kaksi kilometriä väärään suuntaan. Tuskan hiki nousee pintaan. Tämä ei oikeasti ole tapaistani! Karma rankaisee! Rämpytän stoppia ja avaan navigaattorin. Hiljennän radion, jotta saan siirrettyä kaiken keskittymiseni olinpaikkaani. Päätän etten enää hyppää minkään kulkuneuvon kyytiin vaan kävelen itseruoskintana kengät likomärkinä kohti Javieria. Suunnistaminen on minulle vaikeaa. Ahdistun sillä en ole täysin varma missä olen. Ihan samalla tavoin eksyin kerran mennessäni Manuelille ja meinasin silloin jo panikoitua. Pian kuitenkin löydän puhelimen karttaa tuijottaessani oikean talon ja olen hiestä märkä ja tunnen oloni kaameaksi. Onneksi vien tuliaiseksi viiniä!

Javier halaa minua heti alkuun. Hänellä on pieni sänki ja hän on komea ja syötävän kuuma. Vaikka edelleenkin Pete Parkkonen (jolle lähetin pienen faniviestin ja sain vastauksen) vie hottisasteikolla hieman huomiotani. Annan Javierille viinin ja lahjan. Hän ei osaa reagoida pakettiin. Ei se haittaa. Istumme sohvalle ja hän kyselee tarkasti kuulumisiani. Minä kyselen häneltä. Hän näyttää minulle papereita ja kysyy suomennosapua johonkin viralliseen juttuun. Kanssakäymisemme on vaivatonta. Hän taputtaa minua reidelle ohimennen. Minä silitän hänen selkäänsä, kun hän yrittää asentaa televisioon näkymään valitsemaamme (todella hyvää!) elokuvaa. Pidän hänestä edelleen. Javier avaa viinin ja laitamme elokuvan pyörimään, vaikkemme ehdi katsoa sitä kovinkaan kauaa ennen kuin se on pakko pausettaa välttämättömän muhinoinnin ajaksi. Voimme vihdoinkin suudella, sillä hän on terve. Se on parasta. Javierilla on eriskummallisia toiveita suutelemisen suhteen, mutta ne ovat minusta ihania. Jatkamme tovin kuluttua elokuvaa. BLING. Roni viestii ja kyselee mitä touhuan. Vastaan vaivihkaa, että olen toimittamassa jouluterveisiä ja katsomassa elokuvaa. Hän kutsuu luokseen. "Tiedät kuitenkin kuka sen taksin maksaa, joten tuu nyt". Oho (vähän röyhkeetä, mutta ihanaa)! Vähän kirpaisee. Jos olisin valinnut nähdä Javierin vasta seuraavana päivänä niin olisin nyt menossa Ronin luokse. (karmaaaa) Mutta ehkä on parempi olla tällä tavoin hieman vaikeasti tavoiteltava (omasta tahdosta riippumatta). Vastaan, että vihjailin hänelle aikaisemmin tapaamista, mutten lähde tähän aikaan illasta enää hänen luokseen. Hän pahoittelee, ettei ymmärtänyt vihjettäni. Jopa sydännaaman kera! Olen salaa tyytyväinen, mutta keskityn nyt Javieriin. Vietämme tosi kivan illan yhdessä. Kommentoimme elokuvaa aktiivisesti. Joudumme stoppaamaan sen ainakin kolmeen kertaan, kun googlettelemme elokuvasta esiinnousevia positiivisia kiistanaiheita (espanjan siirtovaltiot, näyttelijöiden kotikaupungit, tesla). Menemme nukkumaan toisiamme halaillen. Se on ehkä parasta mitä tiedän. Ja kunhan ei ole No Touchy Touchy, niin kauhea todeta, mutta sillä ei ole juurikaan merkitystä kuka minua halaa tai ketä minä saan halata lusikassa sängyssä, kunhan siinä on joku. Joku jonka selkään painautua. Tai joka väärinpäinkin kääntyessään ojentaa kätensä koskettamaan minua. Ikään kuin merkiksi, että vaikka mä nyt käännän sulle selkäni niin haluan silti olla sua lähellä.  

Aamulla viivyttelen Javierin kanssa sängyssä niin pitkään kun voin. Torkutuksen soidessa kolmannen kerran hän (jättää tilanteen kesken ja) ojentaa minulle pyyhkeen ja kysyn onko ihan pakko mennä suihkuun. Hän on ohjeistavan isällinen ja sanoo, että kai tuon illan ja aamun jälkeen täytyy peseytyä (hän välttämättä halusi sotkea lattian, jonka päällä sitten pyöriskelimme). Totean, että minusta on seksikästä pitkin työpäivää haistaa toinen ja muistaa hyviä hetkiä keskellä virallista kokousta. Huomaan selvän kehityksen suhteessamme. Nimittäin siihen suuntaan, ettei hän ole enää läheskään niin viriili kuin aiemmin. Huomaan myös tietynlaisia piirteitä, jotka voisi laittaa jopa iän piikkiin (hän on jo lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä)! Hän ei enää jaksa niin paljoa ja myös esimerkiksi seisokin ylläpitäminen on välillä haastava. Lähes vuosikymmenen nuorempi Roni oli tässä mielessä aivan eri maata. Mutta kaikilla on toki huonot ja hyvät päivänsä. Noustuani sängystä valmistautumaan virutan pakotettuna vettä suihkussa 30 sekuntia. Javier huutaa oven läpi tarvitsenko jotain, esimerkiksi hiusponnaria. En tarvitse! Meikin jälkeen kaivan laukustani omaa pompulaa, jotta saan hiukset kiinni, mutten löydä, joten joudun sittenkin lainaamaan sellaista Javierilta. Taas yksi uusi hyvä puoli, että toisella on jumalaisen kauniit pitkät hiukset. Eikä sellaisella juntilla tavalla, vaan seksikkäällä parkkos-tyylillä. Javierin hiukset tuoksuvat aina hyvälle ja ne ovat upean väriset luonnostaan ja aina silkkisen sileät. Olen vartissa valmis hyppäämään bussiin. Nappaan töihin mukaan haudutetun teen ja jogurttiherkun. 

Minulla on hieman huono omatunto, joten laitan Ronille hyvänpäiväntoivotusviestin. En saa vastausta. Mutta nyt en stressaa siitä, sillä fiilis ja aktiivisuus ja ehtiminen voi mennä aalloissa. Aion oppia sen. Javier viestii minulle pitkin päivää. Hän kiittää lahjasta ja sanoo, että avaa sen vasta joulupäivänä. Juttelemme niitä näitä. Lähetän hänelle Kohta sataa -musiikkivideon  ja hän toteaa olevansa Peten kopio. Hihi. Hän ehdottaa, että voisi soittaa minulle facebook-puhelun (emme ole vieläkään vaihtaneet puhelinnumeroita)! Okei, soita vain. Puhumme puhelimessa lounastauollani eräästä hänelle ajankohtaisesta asiasta. Puhun puhelimessa äärimmäisen harvoin. Oloni on hyvä! Tapaamaton tinderi juttelee myös ja toivoo että tapaisimme seuraavalla viikolla. Jää nähtäväksi. Oloni on hyvä siitä huolimatta, että iltapäivän aikana mittaan lämpöä ensiapukaapin kuumemittarilla reilut 37 astetta. Keitän itselleni vettä ja juon Finrexinin. Päätän, että kotiin päästyäni kääriydyn vilttiin ja istun nojatuolissani koko illan glögiä juoden. Ellei parempia tarjouksia ilmene. BLING. Roni kirjoittaa minulle kuulumisviestin. Lämmittää. Enemmän kuin glögi.

Kotiinpäästyäni toteutan kunnianhimoisen suunnitelmani. Syön hieman kanaa riisillä ja sen jälkeen lämmitän Taika-mukillisen alkon valkoviiniglögiä. Vedän ympärilleni fleece-huovan, joka taitaa olla eksän jäämistöä. Istuskelen televisio taustalla pyörien läppärin kanssa lempinojatuolissani. BLING. Roni lähettää ihanan hyväntuulisen viestin, johon pääsen vastaamaan käyttämällä sekundäärisesti sydänhymiötä (=ei suoraan hänelle tarkoitettuna vaan johonkin muuhun aiheeseen liittyen). Saan saman hymiön takaisin. Ihanaa. Kysyn Javierilta miten hänen eräs työasiaan liittyvä juttu sujui. Hän vastaa parilla lauseella ja kertoo alkavansa katsomaan saippuaoopperaa (onko tämäkin ikäkysymys??). Fiilis on kiva. Toivottavasti huomenna ei ole kipeä olo, jotta saisi tehtyä viimeiset jouluostokset. Toivottavasti kärsivällisyyteni riittää, koska tällaisella viikolla on treffit vähissä. Kaikki ovat matkustaneet muualle tai ovat kiireisiä omissa jutuissaan. Ja se on ok. Toivottavasti.

Seesteinen tiistai

Olen todella yllättynyt miten hyvä olo minulla on siitä huolimatta, että vaistoni taisi taas olla oikeassa ja tipahdin "Love is in the Air" -fiiliksistä aika nopeasti maan kamaralle. En ole kuullut Ronista mitään. (Kyllä hän on ollut onlinessa. Kyllä, viestin viimeksi itse ensin.) Vai pelastiko fiilikseni Pete Parkkosen aivan ihana Kohta sataa -musiikkivideo? Haha, mahdollisesti. Nautin juuri lounaswokkia aivan liian täydessä ja kiireisessä lounaskahvilassa, mutta olen uppoutunut läppärini ja korvakuulokkeideni väliin, enkä välitä mitä ympärilläni tapahtuu. Edelliseen postaukseen saamani kommentin mukaan se, että tulen kerta toisensa jälkeen hylätyksi, saattaisi johtua siitä, että seksi tuli taas kuvioihin liian varhain. En koskaan ajaudu sänkyyn ensimmäisillä treffeillä, mutta jostain syystä se on ollut jo lähes itsesäänselvyys toisilla deiteillä. Kauhea sanoa näin, mutta tuntuisi jotenkin jopa vaikealta väkisin pitkittää sitä, jos kumpikin haluaa ja kaikki tuntuu hyvältä ja oikealta. Ehkä kaipaan toisen hyväksyntää. Ehkä luulen, että sillä saa miehen tykkäämään lisää? Kysyin mielipidettä ystävältäni. Hän oli eri mieltä sanoen, ettei sillä ole tositilanteessa mitään merkitystä. Tyypit joita olen tavannut ovat syystä tai toisesta olleet vääriä, eikä pihtaaminen olisi muuttanut lopputulosta. Haluaisin uskoa tämän. Sitä tukee myös se fakta, että hyppäsimme sänkyyn eksäni kanssa samana iltana kuin tapasimme ja olimme toisemme ainoat kumppanit lähes vuosikymmenen siitä lähtien. Silti harkitsen, että jos vielä tapaan jonkun kiinnostavan henkilön, niin kokeilen pidättäytyä kauemmin.

Eilisiltana viestitin vielä Manulle ihanaa joulunaikaa ja turvallista lomamatkaa, ja vaihdoimme pari hyväntuulista viestiä. Lisäksi Javier jatkoi keskustelua kanssani ja mietimme lisää kumpana päivänä tapaisimme. Yllättäen hän ilmoitti tyhjentäneensä muut menonsa kokonaan kummaltakin päivältä, joten hänen puolestaan voisimme tavata vaikka kumpanakin iltana! Ihana, tulipa hyvä mieli, vaikka hän toki osittain vitsaileekin. Yhtäkkiä haistan töissä työkaverin ohikulkiessa tupakanhajua ja saan fläsärin Ronista, joka tupakoi (joo, luovuin siitä tupakoimattomuusperiaatteesta jo ajat sitten ilmeisesti) ja kirpaisee vähäsen! Myöhemmin varmasti kirpaisee enemmän. Aivan varmasti. Nimittäin tää oli menetys, jos en hänestä enää kuule. Suunnittelen valmiiksi iloisen viestin, jonka voin lähettää  hänelle jos en pariin päivään kuule hänestä mitään. Aion lähettää hänelle memekuvan, jossa sanotaan "Sometimes no message is a message" ja viestin: "Oli kiva tutustua anyways, joten jos joulukiireiden jälkeen inspaa vielä törmätä niin palaillaan :) Hyviä joululomia!". Ystävättäreni mielestä se on hyvä viesti. Eikö olekin? Ja ennen kaikkea! Se on viesti. Eli en vain itse katoa ja jätä viestimättä jos siltä tuntuu, vaan pidän huolen, ettei pallo jää missään tapauksessa mun kulmaani. Se toimi viimeksi Javierin kanssa ja olin tyytyväinen, joten mitä voin menettää? Saada suoran vastauksen ettei kiinnosta. No ainakin olisi jotain uutta viimeinkin, eikä tarvitse jossitella.

Minun sinkkuusharjoitukseni tällä haavaa: oppia olemaan paremmin yksin, oppia viestimään ja viestittämään jos olen toisesta kiinnostunut enkä halua että juttu vain katoaa, oppia pihtaamaan paremmin. Hmm, ehkä oppia olemaan vetämättä Binge Drinking -iltamia ekojen tapailuviikkojen aikana. En oikeasti usko, että viikonloppubiletys on monelle deal breaker jos muut asiat natsaavat (johan sen Carlos todisti), mutta ymmärrän ettei liika juominen ehkä ole kovin viehättävää. Joten kai sitäkin voisi kokeilla.

Kuten on huomattavissa, niin olen jo tavallaan luopunut toivosta tässä tuoreimmassa tapauksessa. Koko prosessi rakkaudentäyteisestä innostuksesta siihen, että Jaaha! näin kävi taas, on nopeutunut entisestään. Olen toki valmistautunut suurempiin pettymyksiin ja takapakkiin fiilisten kanssa, mutta ehkä saatan oikeastikin kehittyä ja saada kehitettyä omia suojamuurejani. Jos jo lähtöoletus on se, että näin käy, niin pian se ei enää kirpaise niin tuntuvasti. Javier sai minut viimeksi vuodattamaan kyyneleitä. Katsotaan kuka on seuraava. Javierista puheen ollen, annoin taas kavalasti laskelmoiden Ronille aikaa tasan kello neljään asti. Ja koska hänestä ei kuulunut mitään, ehdotan Javierille tapaamista tälle illalle tehdessäni lähtöä töistä. Javier toimisi niin hyvänä laastarina, että edes Manuelin poissaolo ei haittaisi niin kovasti. Ja jos Roni palaisikin kuvioihin kiinnostuneena, niin tervetuloa. Javier ei vastaa moneen minuuttiin. En viitsi lähteä töistä ennen kuin hän vahvistaa tapaammeko tänään vai huomenna, koska hänen vastauksensa vaikuttaa siihen, mitä joudun ottamaan toimistolta mukaani. BLING. Ricky utelee onko viikonloppudeittini jo ottanut minuun yhteyttä (olen rehellisesti purkanut hänelle epäonneani) ja ehdottaa, että antaisin hänen lohduttaa itseäni. BLING. Javier kysyy tarvitsemmeko jotain kaupasta. Emme tarvitse! Saan kuulemma itse päättää milloin menen. Ärsyttävää! En haluaisi päättää. Haluaisin, että minut kutsutaan. Lupaan ilmoittaa, kun pääsen kotiin. Kotimatkalla haen kaupasta pari lahjapaperirullaa lounastauolla hakemiani kirjalahjoja varten. BLING. Taskussa värähtää. Se on Roni.