Just nyt on täysin synkkä, harmaa ja märkä ja masentava keskiviikko. Tuntuu kurjalta ja hylätyltä. Miksi? No koska en nyt pääse näkemään ainakaan Alexia, koska hän on taas muualla ainakin perjantaihin asti. Lähdimme eilisiltana ystävättären kanssa pitkälle lenkille, ja juuri kun imitoin Alexin hauskaa tapaa purnata kiroillen ongelmistaan, niin hän viesti minulle kuulumisten ohessa uuden palveluspyynnön. Hän olisi tarvinnut erinäisestä minulle ennaltakin jo tiedossa olleista syistä majapaikkaa tälle illalle! Toisaalta olen iloinen, että hän olisi halunnut (ensisijassa??) majoittua luonani. Toisaalta taas tuli häivähdys siitä miten julkeasti hän kehtaa pyytää muilta palveluksia. En ole koskaan vienyt luokseni ketään, enkä aio aloittaa nyt, joten selitin etten voi häntä auttaa. Eilen se tuntui ihan neutraalilta ratkaisulta, mutta tänään taas yksinäisyydessäni kieriskellessäni olen varma, että hän on löytänyt majapaikan jonkun muun säätönsä luota ja minua ärsyttää. Toinen syy tuntea tämä iltapäivä oloni kurjaksi ja hylätyksi on se, että viestiessäni Manuelille hän toteaa potevansa todella kiireistä viikkoa (tai tavannut viimein jonkun uuden deitin?!). Eli ei kutsua hänenkään luokse tiedossa! Nouu! Ja mikä on kolmas syy hylätylle ja kurjalle ololle? No se, että kun itse viimeinkin oma-aloitteisesti ehdotan Javierille tapaamista, niin hän kertoo olevansa viikon kaukana tuttavansa luona (varmaan joku hehkeä nainen sekin!). Eli minut on hyljätty tapailukaverin pallilta c-suunnitelmien romukoppaan. Kukaan ei huomioi ja lohdutakaan minua juuri nyt, kun se olisi tehnyt oikein terää. Ai muilla onkin omakin elämä. Poor me.
Aika kauheaa, että oikeasti tunnen näin, sillä itse en kohtele muita sen paremmin. Saatan ottaa yhteyttä vain jos ei nyt satu parempaa olemaan tarjolla, ja tapaamista ehdotan itse vain äärimmäisessä ahdingossa. Vaikka oikeasti kaikista tuttavistani pidän ja välitänkin. Olen vain itsekäs. En ole jaellut yksinoikeuksia, joten en voi valittaa, jos en niitä itsekään saa. Ja sitä paitsi Javier oli suruissaan ja harmissaan etten ehdottanut tapaamista eilen. Niinpä. Ja kenties Alex tahtoo taas nähdä viikonloppuna. Vaihdoimme tänäänkin pari viestiä ihan hyvässä hengessä. Ja minulla on ystäviä. Ja jos haluaisin niin saisin kyllä drinkkiseuraa vaikka saman tien. Olen vain laiska. Tai pelokas. Lähetin sydäntä särkevän vuodatukseni ystävättärelleni ja kerroin, että illalla kaipaisin joko lenkkiseuraa tai viininmaistelua. Ehkäpä pääsen taas keventämään oloani hänen seuraansa ja keventämään vastavuoroisesti hänen oloaan. That's what friends do. Koen itseni juuri tällaisena päivänä tosi heikoksi ja tyhmäksi, koska olen sitä mieltä, että näinä hetkinä pitäisi osata nauttia yksinolosta. Keskittyä omiin asioihin ja luottaa siihen, että kyllä taas hyviä asioita myöhemmin riittää. Mutta jos yksinolo ei ole lähtöisin minusta, niin en vaan tunne oloani hyväksi. Kaikki epäonnistumiset ja turhautuminen ja pettymykset tuntuvat realisoituvan ja voisin melkein itkeä kurjaa elämääni jos oikein keskittyisin. Aika säälittävää? Ehkä se onkin aito ja oikea olotilani, jonka vain onnistun peittämään kaikkeen kiireeseen ja treffien odotteluun ja leffailtoihin tehokkaasti. Ja sitten kun tulee tyhjä hetki niin oikeat tunteet ryntäävät käsiteltäviksi? En tiedä. Olen kuvitellut käsitelleeni asiat hyvin, mutta ehkä olenkin vain hyvä rakentamaan defensseja.
Ystävättäreni vastaa, että viininmaistelu sopii erinomaisesti. Loistavaa. En ole aikoihin käynyt missään sen kummemmin arkena, joten kerrankos sitä. Lisäksi huomionhaluissani laitan "Mitä kuuluu? :)" -viestin Dimille. Jep. Huomaan aina tällaisella hetkellä miettiväni kaikkia kontaktejani ja kerjääväni jotain kommunikointia. BLING. Manuel jatkaa keskustelua ja säikähdän jo, että hän olisikin tarjoamassa kainaloaan minulle juuri kun olen ehtinyt buukata ystävän seuraa. Ennen kuin hän ehtii ehdottaa mitään, totean ympäripyöreästi, että voisimme jatkaa sarjaa taas joku päivä, kun kiireet väistyvät. Tottakai! hän vastaa. Hyvä. Hän on vielä siellä. BLING. Dim vastaa, ettei hän ole viitsinyt ottaa yhteyttä, koska uskoo (taas!), että olen löytänyt jonkun toisen. "I thought you disappeared like Titanic on your cruise". Kertoo, että sää masentaa ja väsyttää häntä. Noh. Ei hän aivan väärässä ole, muttei oikeassakaan. Pidin hänestä oikeasti. Olisin valinnut hänet. Kerron sään masentavan minuakin (vaikkei se ole oikeasti sää mikä minua masentaa!), ja että koska hän ei koskaan ota minuun itse yhteyttä koen, ettei hän pidä minusta oikeasti. Ei vastareaktiota. Kysyn Tomilta olisiko hän viettämässä pikkulauantaita. Hän vastaa pian, ettei valitettavasti pääse tänään ulkoilemaan töiden vuoksi (jes normaali mies), mutta viikonloppuna voisi onnistua! Okei, katsotaan! Yhtäkkiä oloni on huomattavasti parempi. Kommunikoin olen olemassa. Minulle vastataan, minusta välitetään. Breath. Manuel on olemassa ja haluaa tavata minut vanhaan tuttuun tapaan joku päivä. Dim on vain tajuttoman huonoitsetuntoinen ja ainakin vastaa viestiini. On olemassa oikeasti. Tomi tarjoaa mahdollisesti seuraa viikonlopulle, jos Alex ei halua tavata. Hyvä. Ja rakas ystävätär pelastaa tilanteen viimeistään. Vielä tänään ei tarvitse kohdata todellisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti