Pessimistinen maanantai

Onneksi töissä oli niin paljon kiirettä, etten ehtinyt murehtia liikaa omia maanantaiolojani. Koska vanha tuttu epäilys on taas nostanut päätään. Epäilen, että odottamani sovittu tapaaminen huomiselle Javierin kanssa ei jostain syystä toteudu. Olen niin tottunut pettymyksiin, että se on jo vakio-oletus. Jos jokin odotettu tapaaminen toteutuu edes kohtalaisesti, niin se tuntuu isolta harppaukselta suhteen etenemisessä. Olen sisimmässäni varma, että vastapuoli onkin tässä odotellessa kyllästynyt minuun tai alkanut katua sovittua tapaamista. Keksii jonkin läpinäkyvän tekosyyn, että tapaamista täytyy "siirtää". Juttuni ovat lopahtaneet niin usein juuri silloin kun itse alan innostua. Aamupäivän aikana huomaan Javierin olevan onlinessa ja päätän varmistella välejämme huomista ajatellen. Ihan vain, jotta saisin karistettua tämän typerän epävarmuuden itsestäni. Hän takuulla vastaa iloisena heti, eikä ole vain itse viitsinyt häiritä minua! Odottaa tapaamistamme yhtä innolla kuin minäkin! Siispä kysyn hymynaaman kera onko hän selviytymässä maanantaista mukavasti. Ei vastausta. Vihrea pallo sammuu. Ei vastausta. Kuluu ärsyttävän paljon aikaa ja saan pikaisen kommentin ja väkinäisen vastakysymyksen (vai kuvittelenko vain?). Mutta kun tiedän, että toinen saa heti viestit ponnahduksena puhelimen näytölleen, niin ei ole riittävän hyvää syytä vapaapäivänä olla vastaamatta. Paitsi se ettei just nyt kiinnosta vastata. He's just not that into you. En anna itseni vaipua liikaa pessimismiin taas. Hän voi olla kiireinen. Yeah right! Kadun, että kysyin häneltä mitään. Olisi pitänyt antaa olla rauhassa ja itse ottaa yhteyttä. Odottaa, eikä ahdistella turhaan. Nyt en enää varmastikaan kysy mitään vaan odotan, että hän itse tekee aloitteen huomisen tapaamisemme varmistamiselle.

Toivon, että kaikki sujuu huomisen suhteen hyvin. Jää nähtäväksi. Mutta miksi tapailuni ovat aina lopahtaneet tosi hyvän tapaamisen jälkeen? Miksi aina juuri sillä hetkellä, kun itse alan ajatella, että ehkä tässä voisikin olla jotain. Juuri kun ollaan juteltu tavallista syvällisemmin. On ollut parempi yhteys. Ollaan avoimesti puhuttu, että nähdään pian. Toinen on ollut jopa aloitteellisempi! Ihan samoin kävi Carlosin kanssa. Olin onneni kukkuloilla, kunnes hän ei enää halunnutkaan tavata. Näin kävi Nikon kanssa. Olin täysin varma, että tapaamme vielä, kunnes juttu lopahti. Manuelkin palautti minut maanpinnalle ehkä  kesken parhaan tapaamisemme. Puhumattakaan Dimistä, jonka kanssa salamoi huolella! Meillä oli niin ihanaa yhdessä. Mitä hittoa? Ja vähän samoin kävi nyt Alexin kanssa. Ensin hän oli selvästi kiinnostunut ja aktiivinen, mutta sitten siirsi minut vaivihkaa booty call -listalle. Säikähtävätkö miehet heti kun juttu saa vahvemman käänteen? Alkavat katua omaa huumaansa ja tekemiään "lupauksia"? Pelkäävät että joutuvat tukahduttavaan suhteeseen kanssani? Ensin ovat minuun ihastuneita, mutta sitten rauhaan päästyään puntaroivat minua vakavammassa valossa ja toteavat, että minusta puuttuu jotain? Onko suurempi vika tähän mennessä minussa vai tapaamissani henkilöissä? Mistä voi tunnistaa sen kokeeko toinen tukahtumista, jolloin täytyy himmata, vai odottaako minulta aloitteellisuutta ja tunteiden vahvistusta?

Ystävättäreni hehkuttaa sydänhymiöin omia onnistuneita treffejään risteilymiehen kanssa. He ovat jo sopineet vaikka mitä yhteistä tekemistä lähipäiville. Suuressa ihastuksentäyteisessä yhteisymmärryksessä. Vitsailen siitä, kuinka hänellä kävi parempi mäihä tällä kertaa. Oikeasti ei ole niin hauskaa. En tokikaan ollut kiinnostunut laivalla laisinkaan tuosta miehestä, jonka kanssa ystävättäreni nyt suunnittelee tulevaa. Mutta miksi sitten kiinnostun vain vääränlaisista miehistä? Sain aiempaan postaukseen kommentin, jossa viitattiin siihen, miten vaikea suhteen olisi muodostua, jos jo tutustumisen alkuvaiheessa tiedetään, että kumpikin tapailee muita. Olen samaa mieltä, ja siksi itse en missään tapauksessa kenellekään uudelle tuttavuudelle selittele mitään muista treffeistäni tai tapailuistani. Vain jos toinen itse selkeästi ilmaisee, ettei halua sitoutua ja tapailee muita, niin ikään kuin itsepuolustuksena olen ilmaissut, että "Hei, no problem, jos et sä tarjoa eksklusiivisuutta, niin en sitten minäkään". Ja tämänkin olen tehnyt vain Javierille ja vasta ihan viimeaikoina. Ärsyyntyneenä siitä, ettei hän ollutkaan valmis luopumaan vapaudestaan vuokseni. Useimmiten olen alkuun antanut itsestäni jopa liiankin kiltin kuvan kertoessani, että olen eronnut lähes vuosikymmenen suhteesta ja tässä harjoittelen tapailua. Eräskin kerta Javier saarnasi minulle, kuinka nyt pitkän tylsän suhteen päätyttyä minun tulisi oppia pitämään hauskaa vapautuneemmin. Hah, kerro lisää!

Ja mitä on tapahtunut Manuelille? En oikein usko pelkkiin työkiireisiin. Tapaamisestamme on nyt kaksi viikkoa. Pisin aika ikinä. Ehkä hän on oikeasti tavannut jonkun? Se olisi kiva. En enää tunne mitään romanttisia haihatuksia häntä kohtaan. Mutta pysyisin mielelläni hänen kaverinaan. Hänellä on myös käsittämättömän tiukka treeniaikataulu, joten ei ihme jos joskus ei vain ehdi. Täytyy joku päivä kysellä häneltä kuulumisia taas. Nyt syön kanajauhelihasta tehtyä pastakastiketta. Sovimme alustavasti illalle ystävättären kanssa kävelylenkin raittiiseen ilmaan ulos. Sellaisen pitkän ja reippaan. Sää on ehkä liian viileä juoksemiselle hengitystä ajatellen, varsinkin ilman kunnon varusteita, joten pitää koittaa pitää kuntoa yllä edes kävelylenkeillä. En halua mennä salille. Liikaa vaivaa, enkä halua bodata millään laitteilla. Haluan lenkkeillä ja osaan jumpata kotonakin. Kahvakuula tosin on hieman pölyttynyt...