Pikabipo

Miksi sunnuntaista keskiviikkoon masentaa? Jokainen viikko toistaa samaa rytmiä. Useimmiten jo sunnuntaina harmittaa, että viikonloppu on ohitse, eikä ehkä mitään merkittävää tapahtunutkaan. Maanantai on vielä pahempi. Epätoivo iskee. Tiistaina alkaa selata läpi vanhaa tinderilistaa ja katsoo onko siellä jotakuta jolle voisi viestiä jotain. Alkaa miettiä kuka on varalla lohduttamassa, kun taaskin on yksin. Alkaa asetella deadlineja yhteydenotoille ja miettiä kenet varaisi hätävaradeitiksi viikonlopulle jos ystävä ei lähdekään ulos ja jos Dim oikeasti feidaa (viestin hänelle viimeistään torstaina itse!). Jos listoilla tai plan b -varauksissa ei ole riittävästi nimiä alkaa ahdistaa. Sitten täytyy ajatella pidemmälle. No ainakin on ne juhlat tulossa, ja se risteily. Ja viikonloppuna voin vähintään laittaa tinderin päälle ja hankkia pari matchia. Käyn läpi jopa epätoivoisia vaihtoehtoja. Ihan vain ajatuksen tasolla. En tee mitään. Näen Ninon onlinessa ja pohdin miksei me ollutkaan matchi. Hän oikeasti piti minusta. Vai olisiko enää kauaa pitänyt? Mietin pitäisikö Ryan kutsua drinksuille joku päivä? Tykkäisinkö hänestä sittenkin, enkö joskus tykännyt? Entä Javier, hän varmaan löysi jonkun muun mielenkiinnon kohteen, koska ei viesti enää. Ja missä on mun Manuel? Sitten järki astuu pikkuhiljaa peliin. Ajattelen, ettei noista jutuista kuitenkaan mistään tulisi mitään. En oikeasti ollut viehättynyt Ninosta. Enkä Ryanista. Javier on playeri ja Manuel vain kaveri. Ei haittaa vaikkeivat he jatkuvasti viesti. Nyt tiistai. Relax. Tapaamme kyllä joskus taas, ainakin Manun kanssa.

Laitan pari kuulumisenvaihtoviestiä tapaamattomille tindereille. Ihan vain paranteekseni omaa oloani. Tietääkseni että muitakin ihmisiä on olemassa. Ja samalla tiedän, että ihan viimeistään torstaina jo alkaa toivo herätä. Uusi viikonloppu on edessä. Uudet mahdollisuudet. Mitä vain voi tapahtua. Sitten maanisuus astuu esiin perjantaina. Lähden ulos rajattomalla asenteella. Valmiina mihin vain. Ihmettä odotellen. Melkein varma, että se tapahtuu. Kunnes sunnuntai taas koittaa. Mutta ehkä tänä viikonloppuna. Ehkä tällä viikolla se muutos tapahtuu.

Nukuin tosi rauhattomasti viime yönä. Näin pienen unen pätkän, jossa eräs  tuttu kirkkaan värinen talo oli vaihtanut väriä oranssiksi. Heti sen jälkeen uni vaihtui ja olin jonkun tumman ja parrakkaan miehen kainalossa, jota en tunne oikeasta elämästä. Tunsin rakkautta. Juttelimme ja sanoin ääneen kuinka hyvältä tuntuu olla siinä sylissä. Ja sitten sanoin, "eikä sun aivotoiminnassakaan mitään vikaa ole". En tiedä kuka se mies oli, mutta herätessä tuntui kivalta.

Olen parina viime päivänä masennuksissani ajatellut tahtomattani jopa eksääni. Tyyppiä, jonka olen jo totaalisesta unohtanut parhaimpina menoaikoina yhteisistä vuosista huolimatta. En kaipaa häntä, enkä ikinä palaisi menneeseen. Mutta nyt olen saanut välähdyksiä viime hetkistämme yhdessä. Kuinka olimme viimeisen kerran saunassa ja hän ei kertaakaan katsonut minuun tai tavanomaiseen tapaansa höpötellyt. Koska hän tiesi jo että lähtee. Hän ei pystynyt katsomaan minuun. Muistan kuinka hän halasi minua kovasti viimeisenä yönä yhdessä nukkuessamme. Ehkä unissaan. Muistan kuinka olin silloin ollut tyytyväinen. Ja täysin järkyttynyt, että hän oli kadonnut seuraavana päivänä pitkäksi aikaa ilmoittamatta mitään itsestään. Ajattelin, että se on vain sama tilanne kuin monia kertoja aiemminkin. Jostain pikkuasiasta loukkaannuttuaan tai hermostuttuaan hän usein lähti "latailemaan paristoja" muualle. Kunnes tällä kertaa viikon kuluttua ilmoitti ettei enää palaa. Jotain on tapahtunut. Hän ei varmaan uskaltanut loukata minua, ja siksi ilmoitus vei noin kauan. Ei viivytellyt tahallaan. Halusi säästellä minua. Miesten logiikkaa. Mutta kaikki sujui lopulta hyvin. Ja oikein. Ja melko kivuttomasti. Ja vaikka suhteessamme oli moni asia tosi pielessä viimeisimpinä aikoina, niin näinä alkuviikon päivinä huomaan yllättäen hairahtuvani miettimään niitä paria hyvää asiaa jotka menetin. Jossittelen. Hän oli kuitenkin läsnäollessaan hyvä ja hauska tyyppi. Antelias ja omistautuva. Olisiko minun pitänyt vaan nähdä enemmän vaivaa ja parantaa huonot puolet  suhteestamme jotenkin? Sitten muistan jonkun valheen tai inhottavan teon, jonka hän teki ja tiedän saavani parempaa. Ansaitsen suhteen, jossa toinen ei vain häivy ilmoittamatta ja viivy poissa päiväkausia. Ja sitten palaa ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sellaisiakin on. Minuakin varten.

Joskus ahdistavana päivänä myös pohdin enkö oikeasti ansaitse jotain parempaa, kuin ainaisia pakkeja ja feidauksia ja kamuja. Mikä on normaali aika odottaa? Milloin omat pahat teot on maksettu takaisin? En kai minä joudu kuulumaan niihin, jotka sanovat että edellisestä parisuhteesta on viisi...kahdeksan...kymmenen vuotta? BLING. Manuel kutsuu katsomaan sarjaa ja saunaan. Jes, kiitti. Olet vielä siellä olemassa mulle. Juuri silloin kun poden yksinäni itsesääliä. Puhelin soi! Se on se tyyppi johon törmäsin joskus monta viikkoa sitten McDonaldsissa. En vastaa. Ehkä hänelläkin on tiistaimasennus. Lähetän hänelle tekstiviestin, ettei tänään ole hampparipäivä.