Kahden tulen välissä

Okei, eli pakko torstai-iltana hyväksyä se, ettei Roni vastaa. Hänellä on todennäköisesti muuta ajateltavaa. Ehkä hän on taas juhlimassa, koska oli aikaisemmin asioilla ystävänsä kanssa. Enkä edes kysynyt mitään (harmi), vaan annoin vain todella helpon portin ehdottaa tapaamista. Valkoviini kivennäisveden kanssa on  hyvää. En edes aio syödä enää mitään, koska ei ole nälän tunnetta ja edellisenä iltana söin liikaa. Olo on hyvä! En todellakaan tarvitse mitään lääkettä ahdistukseen, koska Roni viesti minulle täysin oma-aloitteisesti kahteen kertaan illan aikana. Ei se ainakaan huono asia ole. Istuskelen jutellen tyttöjen kanssa jostain aivan turhista asioista. Sukulainen tulee moikkaamaan ja kerron hänelle viinin siivittämä kaiken Ronista ja Javierista. Kerron miten me Ronin kanssa aina saadaan ihmiset iloisiksi meidän hassuilla jutuilla. Kerron miltä se tuntuu kun hengailee miljonäärien vieressä vipissä ja menee tilaamaan tiskiltä juomaa pankkikortilla jossa on loputon limitti. Miltä tuntuu kun Roni antaa minun maksaa kaiken ja toteaa kaikille olevansa köyhä luuseri, jolla on rikas tyttöystävä. Miltä tuntuu istua kahdestaan välittämättä mistään materiasta ja vain keskittyä yhteiseen henkiseen yhteyteen, jota ei voi ostaa rahalla. Kerron miten Javier suuttuu kun en osaa tiskata oikein. Mutta osaa halata ja pyytää anteeksi kiihtymistään. Miten hän on tasainen ja järkevä ja aina oikeassa. Mutta samalla kuuntelee ja ottaa vakavasti minun juttuni. Sellainen, jonka seurassa saa itse olla se heikompi osapuoli. Sellainen jonka kyljessä on oma paikka, josta on ihana haistella toisen puhtaita hiuksia, ja saada aamulla suukko. Sukulaiseni sanoo, että ymmärtää huuman ja viehätyksen, mutta toteaa, ettei sulla kyllä hyvin mee.

Iltani kuluu sujuvasti. En edes odota Ronilta vastausta. Hän kyllä ottaa yhteyttä kun haluaa, ja nyt olen tehnyt kaiken selväksi. Odotan rauhassa mitä perjantai tuo tullessaan. BLING. Se on Javier. Hänellä on ollut pitkä päivä. Kerromme työkuulumisia toisillemme. Sitten aivan yllättäen hän ehdottaa mukamas puolihuolimattomasti, että tapaisimme viikonloppuna ihan kiireettömästi. Apua! Javier haluaa viettää kanssani ihanan kiireettömän viikonlopun, ehkä sellaisen, joita vietimme yhdessä alkuvuodesta. Ihanaa, ai että se tekisi hyvää. Mutta miksi hankala Roni ei ole voinut kommentoida nyt mitään! En voi lupautua Javierille ennen kuin olen saanut selvyyden Ronin kanssa. Totean Javierille, että olin alustavasti suunnitellut jotain pientä hyvin masentuneen ystäväni hyväksi (totta), joten olisi hyvä jos voisimme vahvistaa tapaamisen huomenna. Okei hieman lisäaikaa! Hyvä. Eli taas käsillä on Ronin ja Javierin vastakkainasettelu. Aivan kuten (maailman mahtavimman) uudenvuoden tienoilla. Silloin valitsin ilmiselvästi Ronin. Ja taas sieluni vetää Ronin suuntaan. Hän on se, joka on selkeämmin ilmaissut minulle tunteitaan. Hän on se, joka voisi antaa minulle kaiken. Tai tehdä minut hulluksi. Ja sitten toisaalta, en usko Ronin kanssa asioiden johtavan mihinkään hyvään, joten siksi Javierin kanssa välien lähentäminen olisi tärkeää. Olisiko tässä jokin kompromissi? Tätä menoa varmaan päädyn olemaan ilman ketään. Odotan rauhassa huomiseen. Silloin on tiedettävä kenen seurassa aion illan viettää. Ihanaa on se, että jos en kuule mitään Ronista, niin minulla on Javier. Illan ratoksi selaan blogini tämän vuoden alkuun ja alan lukea tekstejä. Mitä havaitsen? Sen, että painin ihan samojen ajatusten kanssa koskien Ronia ja Javieria kuin nytkin. Havaitsen, että pääsin Ronista aika helposti yli loppujen lopuksi. Ne tunteet, jotka nyt muistan, tuntuvat olleen tosi pahoja, ja siksi hankin lääkityksen. Mutta blogista välittyy, ettei kyse ollut kuin muutamasta pahasta päivästä. Välirikkomme jälkeen mitä havaitsen? Roni oli minuun heti yhteydessä ja kyseli mitä oikein puuhaan viikonloppuna. Hän heti seuraavalla viikolla vastasi minulle sydämin ja sanoi, että voisimme aivan hyvin tavata. Hän oli se joka otti minuun parin viikon jälkeen yhteyttä ja vihjaili olevansa yksin kotona. Kahdesti saman viikonlopun aikana. Hän otti minuun yhteyttä helmikuussa pariin otteeseen. Minä kerran hauskalla inside-vitsillä. Eli! Hän on ollut oikeastaan koko ajan se, joka onkin halunnut tavata. Hän on varmaan oikeasti katunut välirikkoamme aina vähän väliä, muttei ole ylpeydeltään tehnyt suorempaa tarjousta. Hän on se, joka on lähettänyt minulle kuvia ja videoita pyytämättä. Hän on vielä tammikuun lopussa vahvasti vihjaillut tapaamisesta monena päivänä. Olenko siis koko ajan ollut hänen sydämessään ja mielessään? Vaikka hän sekoilisikin kaikkea muuta, kuten varmaan nytkin. Vai mitä muuta tämä voi tarkoittaa. En oikeasti ollut muistanut noita yhteydenottoja lainkaan. Miten olen ollut näin sokea? Hän on aiemmassa tapaamisvaiheessamme panikoinut aivan samalla tavalla. Rynnännyt aamuisin pois sängystä. Hän on jo silloin vältellyt fyysistä kontaktia ja ahdistunut ihan samoista asioita. Ja nyt olemme samassa tilanteessa kuin edellisen paniikin aikaan? Huh. Mitähän tästä seuraa.

Illalla olen jo aika varma etäisyyksien perusteella, että Roni ei ole kotona. Hän on koko  yön siellä "asioillaan". Aamullakaan hän ei ole kotona (jep tsekkasin). Ei se herätä kauheasti erityisiä tunteita, koska olen huomannut, ettei sillä ole valtavaa merkitystä omalla kohdallanikaan, että mistä herää. Varsinkaan tuon eilen tekemäni havainnon jälkeen. Jos vain olen kärsivällinen, niin olen vakuuttunut, että hän tekee aloitteen tapaamiselle. Tämä päivä tulee olemaan vaikea, koska minun on ajoissa sovittava illanvietto joko Javierilla ja ennen sitä minun on otettava yhteys Roniin, tai otettava riski, että Roni ehdottaa tapaamista kun olen Javierilla.  Aamulla herään kello 6.06. En enää saa muutoin unta, mutta näen pienen sekavan pätkän, jossa Roni lähetti minulle iltojemme sovituissa viestinvaihdoissa itsemurhaviestin. Riensimme hänen talolleen ambulanssin tai poliisien kanssa ja hän oli hirttäytynyt. Rukoilin vain, että hän selviäisi hengissä. Hänhän usein puhuu kuolemasta ja itsensä tappamisesta, mutta on myös joskus sanonut, ettei sitä oikeasti varmaan koskaan kuitenkaan tekisi. Eilinen koko alkuvuoden tekstien lukeminen teki hyvää. Huomasin, miten nopeasti koko vuosi on kirjoitusten perusteella mennyt. Erilaiset erokriisin vaiheet olivat aika nopeasti ohitettu? Vaikka itsestäni ne tuntuivat ikuisuudelta. Ja silloin oloni on ollut aivan sietämätön paikoittain, mutta se ei ehkä ole välittynyt teksteihini. Vai muistanko itse väärin? Olemme olleet useinkin Ronin kanssa yhteydessä, vaikka välirikkomme on tuntunut minusta ikuisuuden kestäneeltä mustalta aukolta. Tarkoittaako tämä, että oikeasssa elämässäni liioittelen kaikkea? Jokainen tapahtuma ja välivaihe saa jotenkin ajan venymään minulle subjektiivisena kokemuksena ja siksi reaktioni ovat usein ylimitoitettuja. Minun täytyy tehdä tätä jatkossa säännöllisesti. Vanhojen tekstien lukemista. Se voi auttaa minua laittamaan asiat oikeaan perspektiiviin ja saamaan ajatukset ja tunteet oikeammalle tasolle. Olen aina ajatellut, ettei omiin tunteisiin saa luottaa. Ne voivat olla väärien havaintojen ja fysiologisten reaktioiden luomia harhatuntemuksia. Siksi niitä täytyy kontrolloida havaitsemalla paremmin tilannetta ympäröivät realiteetit. Sama juttu pätee spontaanien ajatusten kanssa. Niihinkään ei voi luottaa. Väärät tunnereaktiot johtavat vääriin ajatuksiin, jotka voivat johtaa hätiköityihin tekoihin, jotka kaduttavat myöhemmin. Siksi vältän viimeiseen asti siltojenpottamista. Koska tunteet ja ajatukset voivat muuttua. 

Mietin aamulla sängyssä kellon soittoa odotellessani Ronin suhtautumista minuun. Meillä on jokin erityinen yhteys, jonka myös hän tietää ja tuntee. Ja avoimesti myös myöntää. Sielumme niin sanotusti rakastavat toisiaan riippumatta maallisista olemuksistamme ja ongelmistamme. Mutta usein aamuisin tai jonkin välikohtauksen jälkeen hänelle tulee siitä paha moraalinen krapula. Hän tuntee syyllisyyttä entisen suhteensa vuoksi siitä, että saattaa tuntea samanlaisia tunteita minua kohtaan, kuin entistä kumppaniaan kohtaan joskus tunsi. Se ajaa hänet ahdistukseen ja väärin tunteisiin ja vääriin ajatuksiin ja siihen, että hän työntää minut pois. Hetkeksi siitä tulee hänelle helpottunut olo, että olen poissa, mutta ei se tietenkään kestä kauaa. Sitten hän menee hukuttamaan pahaa oloaan juhlintaan ja tinderöintiin ja hölmöilyyn. Kunnes siihen tulee jokin stoppi ja hän hakee taas lohtua minusta, kun on ehtinyt unohtaa sen huonon omantunnon, jonka hänelle saatan aiheuttaa. Sen saman, josta Manuel puhui, silloin kun aloin enemmän viettää öitä hänen luonaan. Manuel sanoi, että kun nukumme yhdessä ja halailemme, hänestä alkaa tuntua, kuin se olisi parisuhde ja hän potee siitä huonoa omatuntoa entisen tyttöystävänsä vuoksi (minua muuten inhottaa kirjoittaa tästä). Yhden tällaisen aamun jälkeen hän lähetti minulle viestin ja irtisanoi läheisyytemme tästä pahasta olosta johtuen, mutta perui sen myöhemmin. Eli täysin sama reaktio, kuin mitä Roni nyt toistuvasti harrastaa?! Mutta Roni ei tietenkään tiedosta tätä lainkaan, eikä kykene siksi myöskään käsittelemään sitä. Hän toimii täysin sen hetkisen tunnereaktion mukaisesti. Siksi hän saattaa aivan yllättäen illalla pyytää minut luokseen, kun jostain iskee se kaipaus siihen ihanaan symbioosiin, joka meillä on henkisesti. Ehkä hän on nyt jotenkin projisoinut tämän kaiken fyysiseen yhteyteemme, jonka hetkeksi unohtaa humalatilassa. Manuel selvisi tästä sillä, että vain jatkoimme tapaamisia. En muuttanut omaa käyttäytymistäni. Miten tilanne voisi parantua Ronin kanssa? Onko tässä pohdinnassa perää? Uskon alaan jonkin verran perehtyneenä, että on.

Javier ei pode laisinkaan tätä samaa syndroomaa. Hänen suurin ongelmansa on omassa egossa ja ylpeydessä. Hän ei pelkää fyysistä kontaktia ollenkaan ja nauttii yhteisistä aamuista. Hän ei osaa antaa periksi ja olla liian hellittelevä ja kosketteleva normaalissa ajanvietossa, kuten esimerkiksi Nino, joka on varmaan kaikista näistä miehistä tervein mieleltään. Javier ei voi luopua omasta "ylhäisestä" asemastaan ja antaa periksi luovuttamalla itsestään muille jotain herkkää. Mutta se ei ole kiinnittynyt mihinkään huonoon omatuntoon tai eksään. Se on sellainen perussuomalainen piirre (vaikkei hän suomalainen olekaan). Mutta ei edes kovin vankka. Olen saanut hänet pehmenemään ja hänen kovan kuorensa rakoilemaan. Olen nähnyt hänenkin herkistyvän kanssani. Sanovan kuinka hänellä on sydän. Hänen ongelmansa menneissä suhteissa on se, että hän on joutunut kokemaan yksiavioisten etäsuhteiden vuoksi jääneensä jostain paitsi. Siksi hänellä on ollut edellisvuonna sitoutumiskammo, josta hän on nyt pikkuhiljaa luopumassa. Olen todella tyytyväinen, ettei hänellä ole tätä morkkissyndroomaa. Koska morkkissyndroomassa miehet kohdistavat huonon olonsa minuun. Minä olen muka se, joka aiheuttaa sen pahan olon, ja joka täytyy työntää pois. Vaikka heidän keskeneräinen asian käsittelynsä on se pahan olon aiheuttaja. Oh, onpas kivaa analysoida! Mutta harmillista on se, että vaikka minä ymmärtäisin taustatekijöitä näiden oireiden taustalla, niin se ei auta tätä tilannetta, tai Ronia ymmärtämään. Eikä minua.

Olenko kahden tulen välissä? Ainoa ongelma on, että niiden tulien välissä on se pahin paikka. Kun olen liekeissä niin tuntuu hetken hyvältä. Olen kuin paha noita, joka ei pala tulessa. Pitäisi tehdä parannus ja pystyä elämään liekkien ulkopuolella. Tai sammuttaa liekki! Mutta kumpi niistä. Vai parantaisiko joku muu minut. Mitä enemmän aamu etenee, sitä enemmän sekaannun siinä mitä pitäisi tehdä. Tunteeni ja pakkomielteeni ohjaa minut aina ensisijaisesti Ronin luokse. Jossittelen, josko kysyisin suoraan, että tapaisimmeko viikonloppuna. Toisaalta jos hän on nyt ollut jonkun muun luona niin en tahdo tehdä aloitetta. Sitä paitsi pallo on hänellä. Ja niin on osa sielustanikin. Ajatus Javierista tuntuu hyvältä. Ei pakkomielteiseltä vaan tavallisen hyvältä. Viettäisimme kivan illan. Saisin halauksia. Myös Jackilta. Hän kysyisi mitä minulle kuuluu oikein tarkasti ja saisin kertoa mitä haluaisin. Hän pyytäisi minua ryhdistäytymään ja puhuisi sitten työstään tai vaikka talousasioista. Voisin sohvalla painautua hänen kainaloonsa, mitä hän ensin vähän säikkyisi, mutta sitten halaisi minua. Muttei ikinä työntäisi pois, niinkuin Roni. Katsoisimme jotain keskinkertaista elokuvaa, joisimme hyvää viinä, tekisimme vähän keskivertoa parempaa ruokaa. Sellaista normaalia. Pieni ahdistus herää. Hyväksy tilanne tai tee sille jotain. Mitä voisin tehdä, että ilta sujuisi hyvin, eikä minun tarvitsisi katua valintojani? Roni on ollut somessa viimeksi kahdelta yöllä. Eli hän on tänään varmaan krapulassa. Se tosin ei tarkoita yhtään mitään, koska voimme juhlia helposti useita päiviä peräkkäin. Mutta krapulainen tila voi joskus aiheuttaa melankoliaa, jolloin alkaa kaivata jotain lohtua. Ja jos hän ei saa sitä muualta hän saattaa kääntyä minun puoleeni. Odotan iltapäivään asti. Sitten minun on toimittava itse. 

Kuuntelen täysillä hyviä biisejä radiosta. Tanssahtelen työpöytäni ääressä. Olo on yllättävän okei. Todennäköisesti siksi, että minulla on nyt jotain suunnitelmaa viikonlopulla. Minulla on varteenotettavia varasuunnitelmia, joiedn toteutumisprosentti on aika hyvä. Ja Roni otti minuun eilen oma-aloitteisesti yhteyttä! Hän ajatteli minua. Kaikki on mahdollista. Melkein tekisi mieli lähteä tanssimaan ja vaan rellestämään. Voisin suoraan yöstä arpoa keneltä kysyn yöpaikkaa ensimmäisenä. Se voisi olla vaikka varasuunnitelman varasuunnitelma. Jännittää, kun en tiedä mitä tulee tapahtumaan. Mutta ei sellaisella pelkästään pahalla tavalla vaan odottavan innokkaalla. Joka sitten säikähtää ja vähän panikoituu siitä, että mitä tahansa teen, niin aina jotain jää tekemättä ja saamatta. En voi saada kaikkea. Vai voinko. Saisin tavallaan kaiken siten, että menisin ensin Javierille ja saisin sovittua tapaamisen Ronin kanssa seuraavalle päivälle. Ehkä vähän liian ahnetta. Aivan mainion työpäivän loputtua päätän alkaa tehdä asioille jotain. Lähetän Javierille viestin, jossa kysyn onko hän jo päässyt töistä. Hän vastaa että on pidempi päivä tänään. Okei, palataan asiaan! Meillä on nyt avattu keskusteluyhteys, joten se vaihtoehto on aktivoitu. Mietin, että Roni viesti minulle eilen ensin, joten ehkä voisin lähettää hänelle jonkinlaisen viestin sittenkin. Ei sen tarvitse liittyä siihen palloon joka hänellä on. Voisin kertoa jotain työpäivästä ja todeta meille tyypilliseen tapaan, että jos on luvassa perinteinen sekoiluviikonloppu niin älä katoa sinne kokonaan. Lähetän viestin. Hän on juuri äsken ollut onlinessa. Siis mitä voin menettää? En mitään. Tuolla viestillä en voi ahdistaa häntä liikaa, ja se antaa hänelle mahdollisuuden kertoa viikonloppukuulumisiaan jos haluaa. Hän ei ole kotona. Hän on jossain ihan muualla kuin eilen. Kuluu puoli tuntia, ei vastausta. Hän on juuri sellainen, joka on aina vitkutellut vastaamisessa jos vain ei satu juuri nyt huvittamaan. Typerää. Jos vielä tapaamme, niin aion jotenkin hyvin selkeästi kertoa hänelle mistä ajattelen hänen ongelmansa (mielisairauksien lisäksi) johtuvan. Haluan ujuttaa sen siemenen, joka alkaisi työstää tuota asiaa, jotta siitä pääsisi pikkuhiljaa eroon, kuten Manukin pääsi. Sitten voisi keskittyä johonkin ihan muuhun normaaliin. Hän on lukenut viestin, muttei vastaa. Hmm? Vittu. Noh. Ainakin tiedän, että voin keskittyä sitten Javieriin hyvällä omatunnolla. Kysyn myös ystävättäreltä jaksaako hän lähteä yksille alkuillasta, odotellessani ratkaisua iltaan. BLING. Pitkästä aikaa Ossi kertoo kuulumisiaan ja juttelemme pitkään mielenkiintoisista aiheista. Kerron hänelle Ronin oudosta kohtauksestakin. Ossi on jees. Roni ei ole, mutta sillä ei ole mitään tekemistä suhteemme kanssa.

Suihkussa käydessäni alan yhtäkkiä miettiä, että miksi nyt tapaamisen ehdottaminen Javierille tuntuu niin helpolta. Helpolta, kun vaihtoehtoja onkin pari (siis jos on). Ja oivalsin, että aina silloin on helppo ottaa toiseen yhteys ja tehdä ehdotus ,jos sillä vastauksella ei ole niin suurta merkitystä. Eli koska haluni mennä sinne ei ole niin huikeasti suuremmalla korokkeella kuin muut mahdolliset vaihtoehdot, niin kysyminen on paljon tuskattomampaa. Aina, kun on kyse tilanteesta, jonka todella toivon toteutuvan, enkä näe muita potentiaalisia vaihtoehtoja toiminnalle, on kysyminen todella vaikeaa. Koska vastaus pelottaa. Onko siis niin, että miehet eivät niin suuresti oikeasti välitä siitä vastauksesta jos jaksavat olla aktiivisia tyrmäyksistä huolimatta, eikä se vastaus pelota. Koska tunnetta ei ole mukana. Koska on ehkä muita vaihtoehtoja. Ahaa-elämys! Niin se varmasti on. Suihkusta tullessani tarkistan olenko saanut viestejä. En ole! Paitsi Manulta joka kertoo olevansa oluella. Puuh. Edes ystävätär ei ole nähnyt kysymystäni drinkille lähtemisestä. Kohta alkaa taas tuskastuttaa. Miksei Roni vastaa yhtään mitään, vaikka eilen oli täysin oma-aloitteinen. BLING. Javier kertoo olevansa viimeinkin kotona. Onnittelemme toisiamme viikosta selviytymisestä. Kerron, että odottelen ystävättären vastausta siitä kävisimmekö drinkeillä vai ei. On pakko alkaa valmistautumaan johonkin. En tiedä mihin. Roni käy somessa, muttei vastaa minulle. Ärsyttävää käytöstä.
  

Ratkaisun ajat

Keskiviikkoiltana sain kunnon terapialatauksen, kun Javierin pusunaamojen lisäksi sain purkaa fiiliksiäni sille täysin randomille maailman toisella laidalla asuvalle tuntemattomalle miehelle, jonka kanssa olemme jakaneet treffielämämme murheita jo kuukausia. Hän jaksoi kuunnella minua koko illan ja neuvoi, että Roni vain tylsistyttyään otti minuun yhteyttä ja nyt kyllästyttyään taas siirtyy eteenpäin. Se voi olla se pintakerroksen tiedostamaton osuus, mutta on siellä muutakin. Lisäksi Ricky kyselee kuulumisiani pitkästä aikaa ja olen hänellekin rehellinen. Hän kysyy, että miksi ihmeessä pilaan elämäni roikkumalla vääränlaisissa miehissä. Miksen ennemmin antaisi tilaisuutta oikealle miehelle, joka on valmis rakastamaan minua ja tekemään mitä vain puolestani. Hän sanoo, Say Yes! Mutta en tietenkään voi sanoa kyllä henkilölle, joka ei ole edes samassa maassa. Olemme tavanneet edellisvuonna muutaman kerran täysin tuttavallisissa tilanteissa. Lisäksi en voi sille mitään, mutta se, ettei hänellä ole kunnon ammattia tai työtä vaikeuttaa suhtautumistani häneen. Hyvä sydän häneltä kyllä varmaan löytyy. Ja vielä viimeisenä (Manuelin lisäksi) saan vaihtaa pari lausetta Johnin kanssa, joka muistaa aina silloin tällöin kysellä kuulumisiani tai sanoa jotain hauskaa. Mikään muu näistä kuin Javier ei nyt juurikaan paranna oloani, mutta se auttaa aina, että saan pidettyä itseni kiireisenä keskustellessa ihmisten kanssa. Siinä tuntee jotenkin olevansa olemassa. Ja on olemassa ihmisiä, jotka ajattelevat minua. Vaikka ne olisivatkin niitä vääriä (paitsi Javier). Illalla juon pari viinilasillista ja sorrun syömään jääkaapista löytyvän pakastepizzan palasen. Yritän lukea pari lukua kirjasta, joka opastaa keskittymään nykyhetkeen. Yritän ihan tosissani. Hengitän. Ajattelen, ettei mikään mitä huomenna tai eilen on tapahtunut voi mitenkään vaikuttaa juuri tähän hetkeen. Hengitä. Valvon yli puoleen yöhön ja heräilen pitkin yötä tuskan hiessä eriasteisiin sekoiluihin. 

Herään aamulla taas kirkkaaseen kevätaurinkoon. Ensimmäinen ajatukseni on "vittu kaikki on sekaisin". Nousen ja hoen itselleni heti, että ei hätää. Kaikki on hyvin. Hengitä. Luoja auta. En todellakaan halua aloittaa päivääni ahdistuksella ja paniikilla. Pääsen aika hyvin siihen modeen, että nyt on käsillä työpäivä. Monta tärkeää tapaamista. Keskityn niihin, koska mikään mitä tapahtuu työpäivän jälkeen tai viikonloppuna ei voi mitenkään vaikuttaa siihen mitä teen tai tunnen työpäiväni aikana. En voi juuri nyt mitenkään vaikuttaa Roniin tai kehenkään muuhunkaan tuskallani. Hengitys. Otan aamulla normaalilääkityksen, mutta säästelen eiliseltä jäänyttä puolikasta iltapäivälle, jos ahdistus tuntuu pahenevan. Keskustelimme eilen ystävättäreni kanssa ja hän tarjoutui antamaan minulle pari erilaista mietoa rauhoittavaa kokeiluun, jos tilanne Ronin kanssa aiheuttaa pahemman tilan. Kiitos. Jotenkin minua nyt harmittaa ettemme tavanneet Javierin kanssa. Uskon, että hänen seuransa voisi tasoittaa minua. Ainahan se on auttanut. Muistuttaa, että voisin ihan hyvin olla tyytyväinen tavallisemmissakin olosuhteissa. Mutta eihän hän ole minnekään kadonnut, ehkä saamme vielä tilaisuuden. Minulla ei ole mitään tietoa mitä Roni on eilen tehnyt. Hän on ollut tapaamassa jota kuta jossain ulkona ja käynyt somessa viimeisen kerran ysin aikaan illalla. Siis kyllähän kaikki näitä asioita saattaa "ihan vahingossa" huomioida, kun joku tilanne on päällä? Eli myönnän kyllä käyneeni tämän tarkistamassa illan päätteeksi. On myös rasittavaa, kun näkee toisen etäisyyden reaaliajassa. En enää muista mikä on etäisyys hänen kotiinsa luotani. Näitä ei todellakaan pitäisi miettiä, mutta kai se on inhimillistä. Myös itseasiassa Javier on myöntänyt tarkkailleensa minun somekäyttäytymistäni. Kun olen joinain aamuina ottanut etäpäivää (ollessani Ronilla) ja mennyt töihin vasta melko myöhään, niin en ole ollut myöskään somessa. Siispä kun purin Javierille ongelmiani ja totesin, etten ole aina edes jaksanut mennä ajoissa toimistolle, niin hän heti osasi heittää pari päivää, jolloin oli huomannut etten ole normaaliin tapaan läsnä. Mutta miltä se minusta tuntui? Hyvältä. Kaikki tekevät sitä, jos joku henkilö on mielen päällä. Ja on kiva olla jonkun mielenpäällä. 

Lounasaikaan olen jo aika hyvässä flowssa sen suhteen, että saan pidettyä ahdistuksen aisoissa. Keskityn hyvin työtapaamisiin ja jaksan keskustella työkaverin kanssa lounaalla. Yritän sisäistää, että nyt on nyt. Ja samalla mietin, miten saisin ahdistusta aiheuttavaa tilannetta ratkaistua tai jotenkin paremmaksi. Mietin tätä siksi, koska joko tämän hetken huolet on hyväksyttävä tai niille on tehtävä jotain. Ja siksi koska en halua tai aio enää jatkaa tätä täyttä epämääräisyyttä ainakaan viinkolopun yli siten, että odottaisin vain koko ajan että nähdäänköhän me vai eikö nähdä. Siispä kehitän hauskan ja selkeän viestin, jonka voin lähettää Ronille, ja johon hänen on helppo reagoida. Hän voi vastata vaikka yhdellä sanalla, joka määrittää sitten sen miten jatkan suuntautumistani kohti viikonloppua. Huh. Hyvä, että asia tulee etenemään tavalla tai toisella. Lähetän viestin ensin pilottina ystävättärelleni, jonka mielestä se on hyvä. Hienoa, lähetän sen Ronille töiden jälkeen tai viimeistään illalla. Varmasti lähetän. Samalla tavoin kun aina aikaisemmin olen päättänyt saada selvyyden Javierin kanssa, olen tuntenut sekä jännitystä että helpotusta ennen kuin lähetän jonkun ratkaisevan viestin. Joka ei sitten ikinä ole ratkaissutkaan mitään. Nytkin olo muuttuu odottavan jännittyneeksi. Valmistaudun siihen, että vastaus on tiemme erottava, jolloin yritän siirtää kaiken keskittymiseni muihin ihmisiin ja hyvinvointiin, ja toivotan hänelle onnea matkaan. Mutta samalla tunnen toivonkipinää siitä, että vastaus saattaisikin johdattaa meidät jatkamaan yhteisiä suunnitelmia ja potentiaalisesti mieletöntä tulevaisuutta. Järjellä ajateltuna en pidä sitä todennäköisenä. Vaistoni sanoo ei. Vilkaisen Ronin kuvaa ja mietin, että hän on jo saattanut olla aivan muissa maailmoissa jo muiden kanssa minut unohtaen, ja kraateriin iskee salama. Ihan vain varmuuden vuoksi otan puolikkaan lääkkeen. 

Omaksi ilokseni lähetän iltapäivällä Javierille viestin, jossa totean tämän päivän olevan parempi kuin eilinen. Ainakin tähän asti. Haluan pitää hyvät välit häneen. Eikö me helmikuussa tai joskus vietetty jo paljonkin aikaa yhdessä? Niin taisi muistaakseni käydä. Häntä ei tule tässä tilanteessa menettää. Myös edellisellä tapaamisellamme Nino vihjaili siitä mitä kaikkea voisimme yhdessä tehdä, mutta hän ei juuri nyt herätä minussa mitään tunteita. Loistava seuralainen hän kyllä on. Ja miksei ihan potentiaalinenkin. Myös Alexilta voisin tarvittaessa kysyä kuulumisia hätätapauksessa. Kas näin haalin itselleni b, c, d, e -suunnitelmia, joita ajattelemalla helpotan oloani. Ja Dimkin vielä. Hänkin saattaa olla vielä olemassa. Nino pompahtaa vihreäksi palleroksi, joten kysyn häneltäkin onko kuluva viikko sujunut hyvin. Ei siitä haittaakaan ole. Nino vastaa viikon olevan raskas. Ymmärrän, ymmärrän. Javierkin kertoo olevansa tänään myöhään ylitöissä. Okei okei. Itsekin aion tehdä pitkän päivän, ihan vain siksi etten tahdo mennä kotiin. Ärsyttää ja harmittaa tämän viikon tylsyys. Iltapäivän mittaan alan tulla toisiin ajatuksiin Ronille suunnittelemani viestin suhteen. Mitä jos hänellä on huono päivä ja hän heittää hyvästit liian heppoisasti. Pitäisikö vaan antaa ajan kulua ja hänen ottaa yhteyttä enemmän, kun on valmis? Tai antaa jutun vain laantua pois. Illalla kuitenkin varmaan laitan jonkun viestin sopimamme tavan mukaisesti. Ja siinä samalla voin ehkä jotenkin hienovaraisemmin vihjata, että hän voisi alkaa kertoa missä mennään. Silleen neutraalisti ja ystävällisesti. Mahdollisimman epäpainostavasti. Olen taas pettynyt itseeni ja siihen, miten annan pelkojen vaikuttaa toimintaani ja olotilaani.

Työpäivän jälkeen sovin taas lenkin ystävättären kanssa. Yritän keskittyä mielenrauhan saamiseen. Jännitys meni taas niin pitkälle, ettei ruokahalua ole. Söin kuitenkin töykeän kahvilanpitäjän tarjoaman keittolounaan työpäivän aikana, joten ihan sama. Onneksi vajaa valkkaripullo odottaa minua lenkin jälkeen. Lisäksi saatan saada paremmin ahdistusta lievittävän lääkkeen ystävältä. Huh. Ja olen oikeassa! Lenkin aluksi teemme parit vaihtokaupat kaverin kanssa. Olo helpottuu jo psykologisesta vaikutuksesta. Sitten aivan yllättäen BLING. Roni! Roni kertoo hauskasti ja pitkästi jotain työjuttuaan. Bum bum bum. Sydän hakkaa. Okei, hän ajattelee minua ja viestii minulle jotain aika turhaa. Vastaan iloisesti ja kysyn jotain työhön liittyvää. Vaihdamme pari viestiä. Huh. Onneksi  en ehtinyt lähetellä mitään ultimatum-viestejä! Se olisi voinut olla katastrofi! Loppulenkki sujuu huomattavasti kepeämmin ja vailla ahdistusta. Olemme siis Ronin kanssa normaaleissa kommunikaatioväleissä. Ei se välttämättä tarkoita mitään sen enempää. Mutta ehkä tarkoittaakin. Sovitussa iltaviestissä päätän olla iloisen suora. Sanon, että olen miettinyt, että meilläkin voisi jossain vaiheessa olla palaverin paikka. Se on hauska viittaus työjuttuun, mutta samalla ehdotus tapaamiseen. Ei liian ahdistavaa vai mitä? Ei ole väliä jos hän on tällä viikolla ollut jossain, mikäli saamme välimme ja myös fyysisen yhteyden korjattua. En aio välittää sivuseikoista. Tänään siis jokin vastaus on saatava. Hän voi esittää suoran kutsun, tai hän voi todeta, ettei hänestä nyt ole palaveriin. Kunhan hän ei sivuuta ehdotustani. Jes. Asiat ehkä etenee sittenkin. Odottaessa jännittyneenä oikeaa hetkeä lähettää viesti kaadan itselleni lasillisen viiniä, jonka sekaan laitan vähän kivennäisvettä. Joku trendijuttu? No, ei siitä haittakaan voi olla. Samalla mietin, että huomenna on hyvä ja lyhyt työpäivä. Ja perjantai. Se tarkoittaa aina jotain. Huomenna tapahtuu jotain joka tapauksessa. Älä siis ahdistu nyt. BLING. Ennen kuin ehdin itse lähettää viestiä Roni ehtii ensin. Siis mitä ihmettä! Tää on hyvä merkki vai mitä? Hän lähettää hyväntuulisen jutun ollessaan asioilla. Mietityttää. Voinko vielä vastata siihen omalla viestilläni. Kyllä. En peräänny nyt. Lähetän hänelle ehdotukseni. Tai ei se suoranaisesti ole ehdotus jos sanon, että olen miettinyt että voitais pitää palis. Ja ehkä siksi... ei vastausta. No. Se ei tosiaan ollut kysymys. Hän on asioilla. Hän saattaa miettiä asiaa. Ei hätää. Pallo on hänellä. Kannatti potkaista. Nyt odotetaan rauhassa. Olen tehnyt jotain tehdäkseni nykyhetkestä paremman, enkä muuta voi.

Bipolar life

Tiistai-illan aikana lojun pitkästä aikaa nojatuolissani ja juon pari lasillista aika pahaa punaviiniä jutellessa samalla ystävättären ja Taunon kanssa. Selailen tylsistyneenä nettiä ja katselen sivusilmällä jotain todella huonoa televisiosta tulevaa elokuvaa. En voi uskoa, että joskus televisio oli minulle niin tärkeä, että saatoin soittaa jollekin, jotta saisin jonkin tietyn ohjelman nauhalle. Siis oikeasta. Saatoin onnellisena istua ilman läppäriä tai viiniä katsellen ohjelmia koko illan. Tai en onnellisena. Mutta suhteellisen tyytyväisenä. Kaipaamatta mitään tiettyä asiaa. Kaipaisinko siihen takaisin? En. Uskon, että tämä on välivaihe johonkin parempaan. Johonkin suurempaan. Selailen sosiaalista mediaa ja eksyn pitkästä aikaa Ronin sivulle. Tuskastun vähän kun ajattelen, ettemme enää palaisi ihaniin viikonloppuihimme. Javier ei ole ollut paikalla missään pariin tuntiin, mutta hän sanoikin menevänsä hyvin ajoissa nukkumaan. Hyvä. Olen tosi iloinen toteutuneesta pitkästä lenkistä. En siksi, että se välttämättä olisi parantanut merkittävästi henkistä oloani, mutta siksi, että tein jotain järkevää ja poltin vähän kaloreita. Kesä on tulossa! On se merkittävää tai ei. Myöhään iltaan vaihtelemme pinnallisia viestejä Taunon kanssa. Hänkin kertoo olevansa joskus yksinäinen ja tekevänsä siksi paljon ylitöitä. Toivon hänelle vilpittömästi kaikkea hyvää. BLING. Ajattelen, että Tauno taas kommentoi jotain, mutta se on Roni! Hän aloittaa keskustelun jostain aika arkipäiväisestä aiheesta, joka kuitenkin liittyy yhteen oman todellisuutemme merkittävään teemaan. Ihanaa! Hän on siis yksin kotona miettimässä taas näitä pakkomielteensä asioita ja haluaa jakaa sen kanssani. Hän on tietenkin tehnyt sen monta kertaa, ja jakaa juttujansa myös ystävilleen. Mutta olen iloinen, että hän haluaa keskustella aiheesta vielä minunkin kanssani. Vaihtelemme hauskoja viestejä pitkin iltaa ja löydämme uusia ulottuvuuksia hyvin harmittomalla tavalla teorioihimme. Toivon paljon että tämä johtaisi taas kutsuun hänen luokseen tämän viikon aikana. Voi kunpa hän heräisi huomenna aamulla ilman perinteistä ahdistustaan. Voi kunpa voisimme jatkaa siitä ihanasta sunnuntai-illan flowsta ennen pahaa kohtausta. Menen nukkumaan puolen yön aikaan. Lähetän Ronille vielä hyvää yötä, johon hän vastaa heti. Seuraavan päivän työrupeama ei erityisesti ahdista ennakkoon. Mikä vain on mahdollista. 

Aamu alkaa jälleen ihan keskinkertaisesti. Mutta tuntuu hieman pahalta olla kotona. Turhalta. Minun pitäisi olla jossain muualla. Tunne siitä, että olen väärässä paikassa on hyvin vahva, kuten se usein on. Mutta se varmaan liittyy fomoon, josta haluaisin parantua. Ajattelen haikeana Ronia. Aamupäivän aikana mietin, että voisin laittaa hänelle jonkun viestin päivän aikana. Koska minulla on ikävä häntä. Miksi jättää viestimättä? No tietenkin siksi, etten lisäisi hänen ahdistustaan. Mutta hän aloitti eilen illalla keskustelun. Kai se on merkki siitä, että tilanne on menossa parempaan suuntaan. Haluan, että Ronilla on mahdollisimman matala kynnys esittää toive tapaamisestamme. Haluan ettei hänen tarvitse lainkaan epäröisä sitä haluanko minä tavata. Toisaalta hän on niin itsekeskeinen, että puhuu aina siitä kuinka kaikki ihmiset rakastuvat häneen, joten en tiedä kannattaako sitä hirvittävästi vahvistaa. Mutta yrittänyttä ei laiteta. En aio viikkokausia roikkua limbossa odottamassa Ronin mielenliikkeitä. Ajatus kolmannesta illasta kotona ahdistaa. Se on jo melkein liikaa. Ainakin jos epävarmuus jatkuu. Kun suhde orastaa ja ihastus on vankkaa, se luo energiaa ja positiivista intoa myös siihen hetkeen, kun ei tapaa toista. Sain sen muistaakseni hetkeksi Ronin kanssa viimeksi. Mutta se ei kestänyt kovinkaan kauaa. Se on hyvin harvinaista herkkua. Iltapäivällä kysyn Ronilta miten päivä sujuu. Oma ahdistukseni on jostain syystä korostunut. Oireet ovat fyysisiä. En osaa rauhoittua ollenkaan ja olla ajattelematta Ronia. Välillä tulee välähdys Ronin huonoista ja huolestuttavista puolista, jolloin hetken mietin, että on ihan ookoo jos tiemme taas erkanevat. Mutta sitten paniikin oireet taas tulevat, kun ajattelen, ettei minulla enää olisi häntä, eikä melkein ketään. Tämä kierre on kyllä lähes sietämätön. Ystävätärkin oli eilen päättänyt ettei enää ole missään kontaktissa haittaa aiheuttavaan henkilöön. Mutta jo tänään hän onnellisena viestii, että ehkä heidän on sittenkin vielä tavattava ihan vain käytännön syistä. Niinpä. Siitä se lähtee.

Kesän tunne siellä lomalla tuntui hyvältä. Vaikka olemme aliarvostaneet tällaisista asioista intoilua esimerkiksi Ronin kanssa, niin kyllähän se saattaa helpottaa taas asioita. Ei se sisintä auta, mutta saattaisi tehdä vapaa-ajan sietämisestä helpompaa, jos on vielä yksin. Selvisinhän viime kesästäkin, enkä mielestäni ollut silloin näin ahdistunut. Minun on pakko yrittää ajatella positiivisesti tulevaisuutta, eikä antaa Ronin olemassaolon tukkia taas toiveita ja odotuksia muusta kuin hänestä. BLING. Roni vastaa lyhyesti ja kuvan kera, ja kysyy miten itse voin. Hyvä. Kuulumiset vaihdettu, mutta sehän ei oloani helpota valitettavasti. Yritän ajatella positiivisia asioita. Minulla on mahdollisuus lähteä lomamatkalle heti kun tilaisuus tulee, ja varmasti ennemmin tai myöhemmin jokin tilaisuus tulee (nähtävästi toteutettu loma on jo unohtunut). Pian on hieman pidemmät pääsiäisvapaat. Siinä olisi mahdollisuus keksiä jotain kivaa (mutta kenen kanssa)! Viime vuonna itkin koko pääsiäisen. Kävin kirkossa ja ruokakaupassa, jossa pidättelin kyyneleitä. Tänä vuonna tilanne on luultavasti tavalla tai toisella erilainen. Ehkä. Jos tapaisin Ronin voisin aivan hyvin ehdottaa hänelle pientä irtiottoa muutamaksi päiväksi. Mutta hän varmaan saisi siitäkin paniikkikohtauksen. Eilen ennen nukkumaanmenoa kokosin erilaisia aktiviteetteja, joita voisi tehdä Helsingissä. Jotain muuta kuin vain päättömästi kierrellä kivoja ravintoloita. Ja tein niistä listan puhelimeni muistioon. Siis oikeasti kyllä. Näin paljon toivon meidän vielä viettävän yhteistä aikaa ja päästä kohti normaalia olotilaa (mä parannan sut hei). Manuel toteaa työpäivän olevan tylsä. Jep olen samaa mieltä. Kerron, että yritän taistella paniikkia ja ahdistusta vastaan, ja hän ehdottaa, että katsoisin ulos ikkunasta kaunista säätä. Tämä melkein lisää ahdistustani. Ei se kaunis sää auta, jos täytyy istua toimistossa. Eikä se ole kesä. Kevätaurinko masentaa jo muutenkin. Muistan, että minulla on kotona jokin itseopas siihen, miten voisi olla murehtimatta. Ehkä minun pitäisi taas lukea sitä. Ehkä minun pitäisi jo nyt tuplata valmiiksi lääkeannos. Hmmm, lisää positiivista ajattelua, kiitos. Pääsin Ronista kokonaan yli viimeksi. En oikeastikaan enää ikävöinyt häntä. Se on siis mahdollista uudestaan. Vaikka olen pyörinyt kuukausikaupalla näiden samojen miesten kanssa, niin aina on mahdollisuus törmätä johonkin spesiaaliin, joka muuttaa kaiken, jos jään taas yksin. Mikä vain voi olla se päivä, kun kaikki muuttuu. Joko Ronin tai jonkun muun kanssa. Hengitä sisään ja ulos. Mikään tulevan tai menneen murehtiminen ei muuta tai auta nyt juuri tätä hetkeä. Ja samalla hetkellä minun ja Ronin biisi alkaa soida radiossa.

Saan ahdistuksen hieman lievenemään iltapäivän aikana. Se oikeasti hieman auttaa, kun sanoo itselleen, etten voi mitenkään murehtimalla vaikuttaa siihen mitä tapahtuu. Voin vain ilmoittaa olemassaolostani jos siltä tuntuu, ja katsoa mitä tapahtuu. Myös ystävätär lähettää linkin ahdistuksenpoistoharjoitteisiin. Siis typeriltähän ne tuntuu, mutta jos vain jostain on apua niin se kannattaa käyttää. Nyt pitäisi ottaa aktiiviseksi tavoitteeksi päästä irti turhasta ahdistuksesta. Koska aivan turhaa ja järjetöntähän se on ennakkoon murehtia jotain mikä saattaa tapahtua. Otan puolikkaan lääkkeen normaalin annoksen lisäksi. Kuten olen maininnut, niin olen joskus päässyt hetkeksi siihen upeaan tunteeseen, että pystyy olemaan täysin huoletta, koska luottamus siihen, että kaikki menee juuri niinkuin kuuluukin on niin vahva. Kuljin ulkona ja tunsin hehkuvani hyvinvointia ja iloa. En välittänyt lainkaan minua ympäröivistä huolista, koska olin päässyt niin hyvin sisälle siihen hetkessä elämiseen. En muista miksi se vaurioitui. Mutta miksen voisi päästä siihen uudestaankin. Silloin tunne siitä, että minua varten on jotain hyvää tulevaisuudessa oli niin selkeä. Haluaisin sen takaisin. Se oli varmaan jokin hetki eroni ja tämän blogin välissä.  Työpäivän jälkeen lähden suoraan pitkälle kävelylle ystävättären kanssa. Mietimme, että jos ei muuta tapahdu, niin lähdemme jonnekin viikonloppuna. Ajatus ei tunnu kovin lohdulliselta kun vaa'an toisessa kupissa on Roni. Tuo bipolaarinen ihana sekopää. Jos häntä ei olisi, olisi ahdistuskin varmasti vähäisempi. Käymme taas alkossa ja tällä kertaa ostan valkkarin ja kivennäisveden, jota voi halutessaan sekoittaa valkoviiniin. En tiedä miksi. Mietimme ystävättären kanssa, mitä muuta järkevää voisimme tehdä, kuin käydä lenkillä. Voisimme mennä kahvilaan istumaan. Voisimme... hmm. Emme keksi mitään. Mutta toteamme, että yksinäiset illat voivat olla pitkiä. Ystävätär kiertää asuntoni kautta, jotta saamme vähän enemmän yhteistä aikaa. Kotiin päästyäni syön jonkun kaupan valmistortillan. Ja istun semimasentuneena tietokoneelle. BLING. Javier kyselee työasioita ja kuulumisia. Kerron, että yritän lukea opusta, joka auttaisi irti ahdistuksesta. Javier kysyy mikä minua ahdistaa. Hyvä kysymys. Oikeasti en tiedä, koska asiathan ovat ihan hyvin. Kyyneleet nousevat silmiini ja itkettää oma tyhmyys. No ei, oikeasti se on itsesääliä. Javierilla on herkistävä efekti minuun jostain syystä. Mitäköhän olisin tehnyt jos olisimme saaneet tiivistettyä suhdettamme Javierin kanssa, kun Roni olisi esittänyt tapaamiskutsun? En tosiaankaan tiedä.

Illalla lähetän taas sopimamme jutun Ronille. Se on ollut ihan hauska idea, mutta minä olen se, joka suhtautuu sopimaamme vakavasti, eikä hän edes ilmeisesti muista koko juttua. Joten juuri tänään kun taas viestin ensin niin tunnen olevani ärsyttävä. Mutta ihan sama. En tee mitään väärin. En voi ikuisesti varoa kaikkea siksi, että toinen saattaa ahdistua. Javier lohduttaa valituksiani sanomalla, että kaikki on ihan hyvin. Joo niin on. Mutta ei se tieto poista tätä typerää ahdistusta ja epätoivon tunnetta. Minun on todella keskityttävä ja turvauduttava apukeinoihin, jotta saan oloni tasapainotettua. Minun pitäisi päästä tästä Roni-ongelmasta eroon tavalla tai toisella. Näköjään sain jo hänestä jonkun mielenterveystartunnan taas. BLING. Hän on ulkona baarissa. Kiva. Toivottavasti hän purkaa ahdistustaan kavereidensa kanssa. Keinun nojatuolissani ja juon eilistä punaviiniä, josta jäi vähän jäljelle. Javier kysyy yksityiskohtia siitä, mikä elämässäni on hyvin ja mikä on huonosti. En osaa vastata. Koska hyvin on se, että olen terve (fyysisesti), viehättävä, minulla on mukava työpaikka, minulla on ystäviä, minulla on välittävä perhe, minulla on minimaaliset menot kuukausittain, pääsen milloin vain treffeille kun haluan, olen sosiaalinen ja kyvykäs toimimaan yksinkin, minulla on tapailukavereita, minulla on tukikohta jossa voin tarvittaessa olla mutta missä minulla ei ole juurikaan vastuita... Mikä on huonosti? Minä. Vastaan Javierille, että kaikki on hyvin. Koska se on totta. Hän on varmaan tuopillisella ystävänsä kanssa, kuten usein keskiviikkoisin. Siksi vastailen hänelle vähäsanaisesti, koska minua ärsyttää, että hän pitää viesteissä vartin taukoja. Viimeksi hän sanoi, että tykkää sitten myöhemmin lukea vastauksia, kun pääsee kotiin. Pöh. Kolmas ilta kotona. Kyllä tämä tästä. Viikonloppu on ovella.