I like being not me

Tiistaisena iltapäivänä joudun käydä parissa kokouksessa ja kommunikoimaan muiden kanssa. Kävelessä tuntuu kuin olisi Linnanmäen Vekkulassa siinä huoneessa jossa lattia heiluu jalkojen alla. Kehon läpi kulkee pieniä lempeitä sähköiskuja. Istuessa kokoushuoneessa en ole ihan varma heilunko puolelta toiselle vai en, joten koitan keskittyä pysymään aloillani. Olo on oikein leppoisa enkä oikeasti usko, että kukaan huomaa, että olen jossain omassa poreilevassa akvaariossani. Muistan, että näin viimeyönä todella psykedeelisiä unia. Sellaisia värejä ja ääniä ja tuntemuksia kuin olisi aaltoilevassa vuoristoradassa. Heräsinkin siihen kesken kaiken ja halusin heti samaan uneen takaisin. Ehkä pääsinkin. Sovimme Javierin kanssa siirtävämme tapaamisen huomiselle. No okei, vaikka olin kyllä odottanut innokkaana jotain tekemistä. Ehkäpä täytyy mennä lenkille sitten. Tai pestä pyykkiä. Tai molemmat. Ja hyvä vaan, jos keskiviikon saan kulutettua Javierin kanssa, ja Harrille ajattelin ehdottaa jossain välissä illallista torstaille. Sopii tai ei. Sitten voisi nähdä Elinaa ja vaikka Jukkaa viikonloppuna. Ah, tuntuu hyvältä että monelle päivälle on potentiaalista - ei kuitenkaan varmaa - tekemistä. Jossain vaiheessa päivän mittaan alan miettiä, että lähettäisin sellaisen lempeän viileän piilovittuilevan viestin Ronille, jossa muistuttaisin, että hänen on palautettava hajottamansa esine minulle. Mutta säästelen sitä myöhemmäksi. Nyt ei kiinnosta riittävästi.Kuitenkin sen verran ilmeisesti kiinnostaa, että mietin asiaa ja toivoisin häntäkin kiinnostavan. Mutta en tiedä miksi. Olen saanut välähdyksittäin kokea sen hänestä irrotautumisen autuuden. Olen huomannut, että heti kun ajattelen tulevaisuutta ilman häntä niin oloni kevenee ja muuttuu stressittömämmäksi. Aivan kuten silloin kun hän matkusti pois (vaikkakin oli ilmeisesti jonkun toisen kanssa silloin) ja tiesin ettei minun tarvitse stressata hänen tapaamistaan, koska hän ei kuitenkaan ole täällä. Se oli hyvä fiilis. Ja välillä pääsen siihen samaan tunnelmaan käsiksi hetkeksi. Mutta en kokonaan, koska hän pyörii täällä jossain. Ja näköjään pikkuhiljaa välinpitämättömyys alkaa rakoilla ja minua ahdistaa hänen olemassaolonsa. Ahdistaa se että hän on jossain. Ahdistaa, ettei hän ole kanssani. Ahdistaa jos olisi. Todella, todella turhauttavaa. Tällä hetkellä ahdistus on vain välkkyvää ja kaikki on ihan hyvin. Mutta aavistelen taas sen inhottavan tuskaisuuden palaavan, kun en oikeasti tiedä miten olisi paras edetä. En ikinä tiedä, koska olen mestari jossittelemaan ja selittelemään asioita itselleni ihan miten päin tahansa. Silti samaan aikaan, kun tiedän alkavani taas antaa ahdistukselle valtaa, toivoisin, että Harri viestisi minulle jotain sen osoitukseksi, ettei hän ole vielä siirtynyt eteenpäin. Voisiko se, etten ole halunnut mitään fyysistä intiimiyttä, ajaa hänet pois? Olisiko se oikein vai kertoisiko hänen pinnallisuudestaan? En tiedä. En uskalla itse ihan vielä viestiä, koska eilen jo kyselin oma-aloitteisesti hänen viikonloppukuulumisiaan. En halua olla liian tungitteleva (epätoivoisen oloinen) vielä. 

Ricky piristää väreilevää mieltäni hieman. Hän on niin suorasanainen ja selvästi innokas, joten pakkohan sen on jotenkin piristää mieltä, ainakin silloin kun se ei ole ärsyttävää. Eli kun asiat eivät ole hyvin niin kaikenlainen huomio on hunajaa. Tai no se on hieman liioittelua. Kysyn Elinalta josko tekisimme lenkin, mutta hän on ehkä tekemässä jotain muuta, mitä itse en nyt jaksa. Alkuiltaa kohden olo tylsistyy. Haluaisin että kaikki olisi hyvin ja selvää, enkä vain saa sitä hyvää välinpitämätöntä ja omasta seurasta nauttivaa flowta päälle, josta olen saanut pieniä välähdyksiä menneinä päivinä. Mutta jos oloni ei vajoa peruskurjuutta alemmas, niin mitään ei ole menetetty. Tapaan huomenna Javierin. Viestin Ronille sitten heti kun siltä tuntuu tai sattuu huvittamaan. Aika taas näyttää etenenkö hänestä viimeinkin eteenpäin (taas) vai mitä välillämme tapahtuu, vai tapahtuuko ikinä yhtään mitään. Ja viestin Harrille kyllä ellei hänestä kuulu mitään. Ja juuri sitä ajatellessani tajusin, ettemmehän me viestineetkään eilen vaan sunnuntaina. No ihan sama. Lähden töistä aika myöhään ja matkalla huomaan silmieni värisen aika paljon. Tuntuu siltä kuin päässäni olisi vääränvahvuuksiset silmälasit, mutta ilman pahaa oloa. Tasapaino on heikko ja silmillä ei tee mieli katsoa tarkasti mihinkään. Kun oma varjoni kiipii kadulla viereeni huudahdan ääneen kun luulen sen oevani jokin juokseva eläin. Heh. Kokoan kotiinpäästyäni yhden koneellisen sekalaista pyykkiä. Mukaanlukien kengät, jotka ovat olleet minulla viikonloppuna jalassa ja hikoontuneet tanssin vauhdissa täysin. Aion suunnata rauhalliselle kävelylle, koska olo on sen verran hutera etten jaksa nyt reippailla täysillä. Ennen lenkkiä syön bulgarialaista jogurttia johon sekoitan jotain täysjyvämuroja, jotka olen saanut joltain sukulaiselta jostain syystä. Jos en ole nauttimassa jostain oikeasti hyvästä ruoasta, niin minulle on ihan sama mitä syön. Vaikka sitten pahvinmaksuisia muroja maustamattomassa jogurtissa. Ihan hyvää. Ja minulle on myös ihan sama jos en aina syö yhtään mitään. Ei ole niin vaarallista minipaastot. Päinvastoin. Ja alkuillasta juuri ennen kevyttä lenkkiä lähetän Harrille leppoisan viestin, johon hän vastaa kertomalla omia juttujaan. En jostain syystä uskalla ehdottaa tapaamista, kun hänkään ei ehdota. Useinhan hän on ollut tosi aloitteellinen. Mutta nyt hän on kiireinen, eikä meillä ole kiire. Siispä tyydyn nyt hetkeksi tähän tilanteeseen. Oloni myös vähän paranee, kun yksi ystävätär kertoo eksyneensä sänkyyn jonkun tuttavan eksän kanssa. Mielestäni ihme kyllä, kysessä on välteltävä teko. En ole koskaan ollut lähelläkään sortua missään mielessä kenenkään eksään tai ihastukseen tai mihinkään. Ja itse olisin loukkaantunut syvästi, jos joku ystäväni alkaisi vehtailemaan jonkun sellainsen miehen kanssa, johon minulla on vielä jonkinlaisia tunteita. Ei aina asioille voi mitään, eivätkä kaikki ole samaa mieltä, mutta olen varma, että minuun kolahtaisi sellainen tosi kovasti. Sen sijaan ystävättären tilanne on ollut vähän moniulotteisempi ja tyydyn kehumaan hänen rehellisyyttään tilanteessa. Lähden lenkille ja huomaan, ettei näkyvyyden väriseminen ole vähentynyt lainkaan. Paikallapysyminen on paljon miellyttävämpää kuin liikkuminen. Mutta teen silti keskimittaisen lenkin ja menen hetken mielijohteesta kauppaan ostamaan graham-lihapiirakan ja kivennäisveden iltapalaksi. Ulkona on kivan lämmin ja aika taas kuluu hetken eteenpäin, mutta olo on tylsistynyt ja lattea. Olen kuitenkin vielä ihanan sekavuusverhon takana niin ettei minun tarvitse keskittyä mihinkään murheeseen liikoja. Eikä minulla ole lainkaan huono olo fyysisesti. Kaikki tämä mahdollinen jäkioire päihteistä, joka pitää minut kauempana todellisuudesta on tervetullutta juuri nyt. Olen edelleen paremmin kiinni nykyhetkessä, kuin normaalisti! Vilkaisen välillä somea ja mietin missä kaikki menevät. Mutta ei sen kummempaa. Tänään vielä en sen enempää ota kehenkään yhteyttä. Nautin (eli yritän saada mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti kulumaan) vapaasta tyhjästä illasta katselessa jotain tyhmää ohjelmaa, käydessä suihkussa ja syödessä ostamani herkkua iltapalaksi (voi harmi, ruokahalu on palannut taas). Kai tällä reseptillä yhdestä tiistaista selviää. 

Käyn kuumassa suihkussa ja juon sen päälle kylmän oluen lasipullosta. Maistuupa se hyvältä pitkästä aikaa. Jotenkin koko olo tasoittaa vähän. Nyt ymmärrän mitä tarkoittaa "tasuri", vaikkei se ehkä ihan sovikaan tähän tilanteeseen. Jätän suihkun ajaksi puhelimen makkariin, vaikka yleensä olen siitä täysin riippuvainen. Palaan paikalleni ruutujen ääreen ja tarkistan puhelimen. Ei muuta kuin Elina, joka kysyy haluanko lähteä käymään yksillä. No nyt en kyllä jaksa. Syön lihapiirakan joka ei ole ihan niin hyvä kuin mitä odotin. Mietin hetken että lähettäisinkö jotain kivalle uudelle tuttavuudele Jukalle, mutta varmasti riittää jos huomenna keksin hänelle jotain kivaa sanottavaa. Vilkaisen Ronin somea ja huomaan että hän on julkaissut jonkun kesäkuvan. Sellaisen hänelle tosi tyypillisen. Mietin hetken, että mitähän hän on tehnyt viikonloppuna ja ajattelen että ehkä hän ei olekaan tehnyt yhtään mitään. Mutta todennäköisesti on. Suihkussa ollessani mieleeni juolahti se fakta, että kun juon alkohoia niin haluan usein pakkomielteisesti päätyä jonkun viereen yöksi, enkä jaksa valvoa edes kovin myöhään. Mutta nyt kun olen käyttänyt pääsääntöisesti jotain muuta, olen ollut niin kirkasmielinen ettei mieleeni ole edes tullut säätää mitään kenenkään kanssa. Onko se parempi? Tavallaan kai. Tavallaan yhdentekevää. Selailen jotain uutisotsikoita samalla kun katson jotain yhdentekevää realitya televisiosta. Olo on ihan okei. Jaksan kyllä huomiseen taas. Silmiini osuu kuva eräästä inspiraationallisesta henkilöstä, jolla on todellisia haasteita elämässä, mutta hän hymyilee aina kaikissa kuvissa täysilllä ja jaksaa tsempata kaikkia uskomaan parempaan tulevaan. Olen joskus katsonut hänen ohjelmiaan. Silmiini nousee kyyneleet, kun en voi tajuta, miten voin olla näin onneton aivan turhaan. Ja miten joku jolla olisi kaikki syyt itkeä kurjuuttaan joka päivä on niin positiivinen ja onnellinen. En itke koska olen masentunut tai ahdistunut, vaan siksi, että minua inhottaa olla näin tyhmä ja kiittämätön. Olen joskus ollut hyvässä sisäisessä tilassa hetken. Sellaisessa, että tiedän kaiken hoituvan juuri niinkuin pitääkin riippumatta siitä mitä teen. Siispä olen vain voinut hymyillä ja sanoa ihmisille, että kaikki on hyvin. Ja loistaa sisäistä rauhaa. Vain hetken, mutta muistan sen kyllä. Harmi, että se on niin kadoksissa nyt. Pienen kiitävän hetken haluan muuttaa kaiken päälaelleen ja unohtaa kaiken nykyisen! Hah, mutta miten ihmeessä sen tekisin. Ja sitten muistan, että pyykit ovat lojuneet koneessa nyt monta tuntia. Mukavaa.